Medventures: Timor Leste, my new favourite country

Pilkahduksia Portugalia Aasian kaukaisimmalla laidalla. Pousadat ja muut kolonialistiset rakennukset. Kieli: täällä puhutaan tetunia, kymmeniä paikallisia kieliä, portugalia ja indonesiaa. Ihmiset jotenkin hämäävän etelä-amerikkalaisia. Trooppinen saari, jolta löytyy sekä maailman parhaimmat koralliriutat, aina helteinen sympaattisen pieni rantapääkaupunki Dili, että sumuiset pyhät vuoret. Rikkauksina öljy, kahvi, sekä käsittämättömän sitkeät ja sinnikkäät hymyilevät timorilaiset. Historia on ollut raaka, kuten Tuomaksen tekstistä voi lukea. Timorilaisia ovat alistaneet ja murhanneet vuorollaan portugalilaiset, japanilaiset, australialaiset ja indonesialaiset. Historian jäljet ovat täällä fyysisesti läsnä YK- joukkoina, pommitettuina talonraunioina ja poltettuina metsinä. Traumaattisia kokemuksia on lähes kaikilla aivan pienimpiä lapsia lukuunottamatta. Toivottavasti traumat eivät periydy ja johda uuteen väkivaltaan. Toivottavasti traumoista ja ihmisoikeusrikkomuksista ei vaieta ja pommitettuja taloja piiloteta. Toivottavasti timorilaiset saavat oikeutta, mutta eivät hanki sitä katkeroitumisen uhalla. Toivottavasti maan johtajat pysyvät hyvinä ihmisinä eivätkä kyynisty ja korruptoidu. Toivottavasti öljy auttaa poistamaan köyhyyden, kouluttamaan timorilaisia ja pienentämään äitiys- ja lapsikuolleisuutta, mutta ei saastuta puhtaita riuttoja ja jo veren tahraamia pyhiä metsiä. Toivottavasti timorilaisilla riittää uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Maa on vielä aivan alkutekijöissään. YK on auttanut luomaan muun muassa oikeusjärjestelmän, koululaitoksen, terveydenhuoltoa, kouluttanut poliisit ja armeijan jne, mutta paljon on vielä tekemistä.

Äitiys- ja lapsikuolleisuus ovat jo huimassa laskussa, mutta edelleen niin sanotut ehkäistävät tai hoidettavat syyt tappavat (pneumonia, malaria, ripuli jne.). Aliravitsemus on yleistä, samoin syntymärekisteröinnin ja näin ollen henkilötunnuksen puuttuminen. Vain kolmanneksessa synnytyksistä on mukana koulutettu kätilö. Syntyvyys on korkea: 7,7 lasta per nainen. Puhdas juomavesi ja jonkinlaiset saniteettimahdollisuudet on alle puolella.

Dili on sympaattisen pieni pääkaupunki aivan meren rannalla. Rantabulevardilla myydään kookospähkinöitä ja tuoretta kalaa. Yhdessä kohdassa on pöytiä ja pistorasioita, ja ilmainen wifi. Parhailla paikoilla rannassa on kylläkin lähetystöjen aidattuja palatseja. Paljon pommitettuja talonraunioita. Parin kilometrin päässä keskustasta on hiekkarantoja, joilla saa olla lähes yksin. Edellinen presidentti rakennutti presidentinpalatsinsa omien sanojensa mukaan koko kansalle: ovet ovat avoinna ja pihalla on leikkikenttä. YK-autoja on joka puolella. Muuten liikenne on maltillista ja uskaltaa hyvin pyöräillä seassa. Ihmiset ovat todella ystävällisiä. Kaduilla näkee paljon länsimaalaisia: YK:n lisäksi täällä työllistävät useat NGO:t. Tällä on varjopuolensa: Dilissä hotellien ja ravintoloiden hinnat ovat korkeat, eikö paikallisia juuri ravintoloissa näy. Dilissä pyöräillään ympäri kaupunkia rikkinäisillä pyörillä (Tuomaksen penkki on ruostunut kiinni niin alas kuin mahdollista, minun penkki heiluu ylösalas, takajarru hankaa rengasta ja vanne on mutkalla), syödään lounasta intialaisessa ravintolassa katsoen samalla bollywood-elokuvaa työntekijöiden ja intialaisen YK-poliisin kanssa, hommataan Indonesiaan uutta viisumia (haetaan passikuvat punaisella taustalla), käydään rannalla katselemassa kun paikalliset perheet polskivat rantavedessä vaatteet päällä, melovat vuokrakanooteilla ja kalastavat. Ihmetellään kun sunnuntaina koko kaupunki on kiinni (pitkästä aikaa katolilainen maa), ostetaan reilun kaupan käsitöitä, kuunnellaan takseissa jumputtavaa espanjan- ja portugalinkielistä musiikkia, hymyilyttää. Kokeillaan kolmea eri ylihinnoiteltua majapaikkaa (koko kaupungin halvin hostellihuone 25 dollaria, rantahotellin basic room ilman parveketta ja merinäköalaa 85 dollaria, parhaana b&b keskustassa 45 dollaria), käytetään kaksi tuntia etsien Chega-näyttelyä ja kiroten taas kerran Lonely Planetin virheellisiä karttoja, vietetään monta tuntia vastarintataistelun museossa ja kävellään Santa Cruzin hautausmaalla. Hautausmaa on aivan täyteen ahdettu, eikä hautojen välillä oikein mene polkujakaan. Surullisin hautausmaa missä olen käynyt, aivan liikaa lasten ja nuorten hautoja. Myrskytaivas sopii hyvin kuvaan.

Täyteen ahdettu Santa Cruzin hautausmaa, vuoden 1991 verilöylyn tapahtumapaikka

Itä-Timor on kiehtova maa, mielenkiintoista on nähdä miten maa kehittyy. Ihmiset ovat ystävällisiä, luonto on monipuolinen ja turismia äärimmäisen vähän. Infrastruktuuri vielä huonoa joten matkustaminen paikasta toiseen hidasta, mutta kylläkin kaiken vaivan arvoista. Paljon jäi vielä näkemättä kun aika oli rajallinen. Turvallinen olo oli koko ajan. Uusi lempimaani, suosittelen :)