Miksi mennä uudestaan Balille? Oltiin käyty Balilla jo kerran aiemmin, ja sehän on aivan mahdoton turistipaikka. Kutan ja Legianin alueella kävellessään voisi hetken kuvitella olevansa jossain Australian rantakaupungin bilehelvetissä; australialaisia tulee vastaan enemmän kuin paikallisia, ravintoloissa pauhaa rugbyselostus ja kylteissä mainostetaan "bloody good" ruokaa. Balilla käy kai yli miljoona turistia vuodessa, joka on näin pikkuruiselle saarelle paljon. Kuitenkin jollain ihmeen tavalla balilaiset ovat onnistuneet säilyttämään alkuperäistä kulttuuriaan Bintangin, huumeiden ja prostituution ja puolialastomina haahuilevien australialaisten seassa (okei, on siellä muitakin kuin ausseja, mutta niitä selvästi eniten). Balilaisista suurimman osan uskonto on hindulaisuus, johon on sekoittunut paikallisia luonnonuskontoja. Indonesian muut tuhannet saaret ovat täynnä enimmäkseen islaminuskoisia, joskin täällä Nusa Tenggara Timurissa josta nyt kirjoittelen, on vallalla katolilaisuus. No uskonnoista ei sen enempää, Balilla vain se on läsnä joka päivä arkisissa rituaaleissa. Perheen naiset tekevät joka aamu useita kauniita uhrilahjoja, joita asetellaan kodin temppeliin, pihalle jne. Suuria ja pieniä seremonioita on runsaasti. Päätösten teossa ja asioiden suunnittelussa käytetään apuna balilaista kalenteria. Esimerkiksi syyskuussa oli pari sopivaa päivää talon perustusten valamiseen, yksi yrityksen perustamiseen, ei yhtään puun istuttamiseen. No nyt jäi vastaamatta alkuperäiseen kysymykseen, miksi siis mennä Balille uudestaan. Haluttiin nähdä vielä lisää balilaista kulttuuria, lisäksi yllämainitussa australiaisessa rantahelvetissä (Legianissa) sattuu olemaan alueen kuulemma paras ranta surffauksen opetteluun. Ja kaiken lisäksi Bali oli matkan varrella Floresille ja Itä-Timoriin, molempiin joutuu lentämään Balin kautta. Pysähdyttiin Balille viikoksi, puolet oltiin Legianissa ja puolet Ubudissa.
Aloitetaanpa kärsimyksellä. Ensimmäinen päivä Legianissa meni jet lagissa ihmetellen. Vaikka ei meillä mitään oikeaa jet lagia tietenkään ollut, samalla aikavyöhykkeellä kun pysyttiin Kiinan kanssa, mutta jonkinlainen sekavuus ja väsymys kuitenkin yön matkustamisen jälkeen. Ei se näköjään sielu pysy mukana näin lentäessä, niinkuin sanovat :) Matkustamisesta sen verran, että tein juurikin sen virheen mistä Jenni edellisessä tekstissään mainitsi, eli en ollut tarpeeksi suomalainen. Tai siis olin suomalainen, mutta yritin olla jotain muuta. Menin nimittäin lennolle korkkareissa, niinkuin hienot kiinalaiset. Perusteluna tälle järjettömälle idealle täytyy sanoa se, että tarkoituksena oli Kuala Lumpurin kentällä päästä loungeen yöksi lepäämään ( ja nettiin, kuukauden facebook- ja bloggerkiellon jälkeen), ja sinne oli dress code. Valitettavasti toisena kenkävaihtoehtonani oli ainoastaan vaelluskengät, ja vaikka dress codea ei oltu sen tarkemmin selitetty, jotenkin oletin että niillä ei ehkä pääsisi sisälle. Uusilla kiinalaisilla korkkareilla raahautuessani laukkujen kanssa kilometrikaupalla Kuala Lumpurin kentän yössä kirosin tyhmyyttäni. Mutta loungeen päästiin, ja aamiaisen ja netin ääressä olin tyytyväinen. (Tosin vaihdoin havaianas-sandaalit jalkaan heti sisäänpääsyn jälkeen). Legianissa eka iltana sain mahimahia, joka on lempikalani (heti savusiian ja -ahvenen jälkeen), ja reippaina varattiin sitten seuraavalle päivälle surffitunti. Koska olemme järkeviä aikuisia (tai neuroottisia lääkäreitä) tiedostamme surffauksen vaarat. Varattiin tunti siis paikan parhaasta ja turvallisimmasta surffikoulusta, jossa on vain vähän oppilaita opettajaa kohti, kypäräpakko ja tarkka teoriaopetus ennen mereen menoa.
Surffaaminen oli silti vaarallista, pelottavinta ikinä, mutta myös kiehtovaa ja addiktoivaa. Ensiksi saatiin vaatteet, aurinkovoiteet ja vettä, ja sitten kävelemään rannalle. Ensimmäinen järkytys tuli, kun tajusin kuinka pitkät meidän surffilaudat oli: "jos kuitenkin ottasin tuon body boardin tuosta, tai ees vähän lyhyemmän laudan??". Kuulemma pitkä lauta on kuitenkin helpompi hallita aloittelijalla kuin lyhyt. Eikä ollut oikeastaan aikaa sen enempää panikoida, kun raahasin lautaa rannalle juoksujalkaa muiden perässä. Ekaksi jouduttiin heittämään rannalla lämmittelylenkki. Sitten saatiin hiekalla opastusta siitä, miten veteen mennään laudan kanssa, miten aalloista päästään yli, ja miten aaltojen mukaan pääsee. Ja sitten, ahdistavan nopeasti jouduttiin itse veteen. Ja siinä ei kyllä taas kauaa ehtinyt panikoida, enkä muistanut edes pelätä rauskuja (tiedän, hieman irrationaalinen pelon kohde, mutta Nicaraguasta jäi traumat kun peloteltiin että ne on niin littanoita ja piilossa hiekassa että voi vahingossa astua rauskun päälle, joka sitten sivaltaa syvän haavan, joka on sairaan kipeä ja tulehtuu tietenkin tropiikissa pahasti ja johtaa lopulta amputaatioon. Ja sitä paitsi, rausku koitui myös krokotiilimiehen kohtaloksi.) kun olin jo vyötäröä myöten vedessä ja kääntymässä kohti rantaa valmiina ottamaan kiinni ensimmäisen aallon. Aalto lähestyi, meloin käsilläni pikkuhiljaa, sitten lujempaa, ja yhtäkkiä olinkin aallon mukana viilettämässä kohti rantaa. Mahtava tunne! Eikun heti uudestaan.
Toinen kerta ei sitten mennytkään ihan niin putkeen. Kun olin päässyt aallon mukaan, opettajapoika huusi: "stand up, stand up, NOW!" . Mietin sekunnin murto-osan että "mitä ihmettä, eihän meidän pitäny kun vasta päästä aallon matkaan mahallaan, miten ihmeellä tästä pitäisi päästä seisomaan?? Ei meille oo ees vielä opetettu sitä..." , mutta kun poika jatkoi huutamistaan päätin vain jotenkin pompata jaloilleni. Ja pystyyn pääsinkin, mutta siitä hämmästyneenä tarkkaavaisuus herpaantui ja kaaduin heti selälleni mereen. Kaatumisia tuli kahden ja puolen tunnin aikana kyllä jatkuvasti, onnistuin jopa kaatumaan kun olin vain mahallani laudalla (kyllä, sekin on mahdollista :( ). Meren hiekkainen linko kadottaa orientaation aivan täysin, ei ole mitään tietoa, missä on taivas ja missä maa, kunnes tömähtää pohjaan. Aallon mentyä ohi pääsee sitten pulpahtamaan pintaan. Veden alla on jännä painoton olo, eikä oikeastaan mitään hätää, jos vain malttaa odottaa että aalto menee ohi. Kunhan ei tule ikävää tupla-aaltoa, joita opin pelkäämään. Kypäräkin tuli tarpeeseen kun lauta kolahti päähän pari kertaa kaatuessa. Jossain vaiheessa jatkuva epäonnistuminen alkoi jo kiukuttaa, ja jatkuvat isot tupla-aallot pelottaa, enkä meinannut enää uskaltaa mennä. Sitten yksi opettajapojista tuli kädestä pitäen näyttämään, mille aallolle uskaltaa mennä, ja muutaman kerran ratsastinkin aallolla hienosti rantaan asti :) (viimesellä kerralla tietenkin toinen aalto tuli takaa yllättäen ja kaatoi, mutta se ei enää haitannut, olin selvinnyt hengissä ja melko hienosti!) . Tuomas oli luonnonlahjakkuus myös tässä lajissa, eikä tarvinnut yksityisopetusta, eikä saanut lautaa päähänsä, tai juuri muutenkaan kaatunut. Kahden ja puolen tunnin jälkeen oltiin niin väsyneitä, että luultiin surffanneemme koko päivän. Seuraavana päivänä oli tarkoitus mennä alkeiskurssin toiselle tunnille (2/3), mutta T heräsi hienot punaiset rannut selässään ja niskassaan joten jouduttiin siirtämään seuraavaa tuntia tulevaisuuteen. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että jos surffaaminen kiinnostaa, niin kannattaa ottaa oppitunti vaikka se maksaakin huomattavasti enemmän kuin pelkkä laudan vuokra. Sen lisäksi että oppii tekniikan, oppii myös lukemaan merta. Vuorovesi, rip (en löytäny sanalle suomenkielistä termiä, mutta kova virta joka vetää merelle päin, ks google :D), tuuli ja aaltojen koko kaikki vaikuttaa surffausolosuhteisiin, sen lisäksi että tietää alkujaan minkälaisella rannalla on surffaamassa. Me saatiin tämä tieto vasta ensimmäisen tunnin jälkeen, ja kävikin ilmi, että kaikki olosuhteet vuorovettä lukuunottamatta oli olleet aloittelijalle haasteelliset: tupla-aaltoja oli runsaasti tuulesta johtuen, aallot liian isoja jne. Hyvä etten tiennyt etukäteen, olisi voinut muuten käydä niin että olisin jäänyt ikuisesti odottelemaan parempia olosuhteita ;)
Ubudissa asuttiin aivan ihanassa hotellissa, tai ekobungaloweissa oikeastaan. Ainoa huono puoli oli se, että Ubudin keskustaan joutui kävelemään monkey forestin läpi. Usean mielestä tämä voisi toki olla pelkkää plussaa, mutta kun muistimme aggressiiviset varastelevat apinat viime visiitiltä, mentiin pimeällä aika lujaa ja mekastaen metsää reunustavaa kapeaa tietä. Säästyttiin apinoiden hyökkäykseltä! Hotellissa oli mahtava ravintola, jossa tarjottiin omassa puutarhassa kasvatettuja vihanneksia ja luomulihaa. Lisäksi oli spa, ja erilaisia aktiviteetteja. Päädyttiin osallistumaan kokkauskurssille ja "offering making"-oppitunnille. Onnistuttiin tekemään todella maukkaat ateriat (minä Gado gadoa ja T banaaninlehdessä höyrytettyä kookoskanaa). Toki tekemiseen meni yli tunti, kun ravintolasta tilatessa ruuan saa noin vartissa :D Saa nähdä, miten Pohjantähdestä löytyy ainekset näihin ruokiin!
Uhrilahjojen teko oli yllättävän haastavaa ja sormia raastavaa touhua. Satuttiin tunnille juuri samana päivänä, kun hotellilla oli viikottainen iltajuhla, joten kaikki naistyöntekijät olivat samassa paviljongissa tekemässä koristeita juhlaan. Me tehtiin muutama koriste siinä ajassa kun ne naiset teki kymmeniä - vähän harjoitusta vielä vaatii. Askarreltiin kookospalmun lehdistä rasiat, jotka neulottiin kiinni banaanipuusta saaduilla "neuloilla". Lehti repesi, neula katkesi ja sormi vuoti verta, mutta lopulta hienot laatikot saatiin aikaan. Sitten vielä haastavampi tehtävä: pyöreä palmunlehtilautanen. Kun lautaset ja rasiat olivat valmiit, ne täytettiin kukilla. Punaiset kukat etelään, siniset pohjoiseen, keltaiset länteen ja valkoiset itään. Lautaset täytettiin hedelmillä, ja lopuksi koko keko kannettiin mökkimme terassille. Nyt oli jumalat tyytyväisiä ja pahat henget pysyivät poissa, ainakin yhden päivän.
Tykkäsimme tosi paljon balilaisista tanssiesityksistä. Legongissa nuoret tytöt tanssivat toistensa peilikuvana, kaikki liikkeet sormia ja silmiä myöten äärimmäisen tarkkaan hiottuna. Barong&Kris on kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Kecak fire trance dance oli ihmeellinen kokemus. Sanotaan että miehet ovat transsissa tanssia esittäessään, ja siltä kyllä näyttikin. Viitisenkymmentä miestä nuorista harmaahiuksisiin oli ringissä tulen ympärillä. Tässä tanssissa ei ollut gamelania eli perinteistä orkesteria, vaan miehet tekivät musiikin itse ääntelemällä. "ke chak ke chak ke chak ke chak" kaikui rytmisenä välillä hiljaa, välillä todella kovaan ääneen. Välillä miehet huojuivat koordinoidusti, välillä kellahtivat maahan. Kaksi nuorta legongtanssijaa tuli tanssimaan ringin keskelle tulen ympärille. Apina pyöri uhkaavana ympärillä. Tunnelma oli mystinen ja huumaava. Lopuksi transsissa oleva nuori mies ratsasti keppihevosella nuotioon, joka oli sytytetty kookospähkinän kuorista. Mies talloi ja potki palavia kookospähkinöitä paljain jaloin, eikä selvästikään tuntenut kipua. Muutaman kierroksen jälkeen kaksi vanhempaa miestä tuli kiskomaan miehen pois.
Mahtava tanssi-ilta koettiin myös hotellilla, jossa noin kerran viikossa henkilökunta järjestää iltajuhlan. Tanssijat tulevat kylän tanssikoulusta, ja ovat 8-13-vuotiaita. Nämä pikkutytöt olivat aivan uskomattoman lahjakkaita ja taitavia, katsottiin ihmeissään ja voitiin vain kuvitella, kuinka paljon harjoitusta se vaatii. Tanssikoulun esitysten jälkeen hotellin henkilökunta esittäytyi ja tanssi vuorollaan. Puutarhuri tanssi kecakia ja muut taustalla hymisivät " ke chak ke chak ke chak...", tarjoilijatyttö olikin taitava legongin tanssija, ja kaikki osasivat tanssia! Sitten ne samat ihmiset olivat tosi ujoja kun esittäytyivät ja kertoivat nimensä, mutta tanssiessa ei minkäänlaista ujoutta näkynyt. Jopa penseät ranskalaiset ja suomalaiset saatiin tanssiin mukaan :D Kaiken kruunasi illan mittaan tarjoiltu monen ruokalajin vegeillallinen, olinpa onnellinen :) Parasta oli se, että henkilökunta selvästi nautti juhlan valmistelusta ja tanssimisesta.
Balilla kaikki ovat perinteisesti hymyileviä, Balia kutsutaan jumalten saareksi. Helppo olisi ajatella että kaikki on hyvin. Kuitenkin Indonesiassa joka puolella on köyhyyttä, Balilla turismin ansiosta ehkä vähemmän kuin muualla. Turismilla on tietenkin myös lieveilmiönsä, kuten paikallisen kulttuurin vaarantumisen lisäksi vesistöjen saastuminen, riisipeltojen ja metsien valtaaminen hotelleja varten, prostituution ja huumeiden lisääntyminen jne. Matkustellessa joutuu jatkuvasti miettimään omia valintojaan ekologiselta ja eettiseltä kannalta. Esimerkiksi köyhissä maissa jätevedet usein lasketaan suoraan luontoon, puhtaasta vedestä on pulaa, samoin kuin sähköstä, liiallinen rakentaminen altistaa rantoja eroosiolle jne. Ei tahtoisi olla mukana aiheuttamassa näitä ongelmia. Ollaankin yritetty valita majapaikkoja ja matkustuskeinoja näitäkin asioita ajatellen.
Tätä kirjoittelen Floresin saarelta, läheltä Maumeren kaupunkia, rantabungaloweista, jotka omistaa paikallinen hyväntekeväisyysjärjestö, ja johtaa saksalainen Isä Himmeli (okei, ei se nimi oikeasti ollut Himmel, mutta unohdettiin se, ja päätettiin kutsua häntä Isä Himmeliksi. Eikös se ole aivan soveltuva nimi papille?). Turismin kehitys on vielä alkutekijöissään niinkuin Itä-Timorissa, ja toivotaan että molemmissa se pysyy kestävällä pohjalla. Työntekijät sytyttelevät rantagrilliä, ja kyläläiset lapsineen vetävät valtavaa verkkoa vedestä. Saa nähdä mitä saadaan illalliseksi :)
1 kommentti:
Olipa mielenkiintoinen juttu:-)
Lähetä kommentti