Ecuador!

Bussissa Guayaquil-Ambato, tien päällä ties kuinka monetta päivää (tai yötä). Vähän alkaa jo niska olla kipeänä busseissa nukkumisesta. Onneksi meille on yleensä sattunu kuitenkin hyvät bussit. Voi valita paikan ykkösluokasta, jossa on isot nojatuolit jotka menee melkein makuuasentoon, tai sitten kakkosluokan semicaman eli melekein sängyn. Molemmissa on tilaa enemmän kun suomalaisissa busseissa. Hinta on jotain euron per tunti. Boliviasta asti ollaan ajeltu busseilla, yksi vuorokauden bussimatka vuoristossa vältettiin lentämällä.

Nyt siis ihan uusi tuttavuus Ecuador. Banaaneja vilisee tien vierellä, paljon vihreämpää kuin Perun rannikolla. Ja kuumempaa. Tai ainakin kosteampaa. Vähän niinkuin saunassa olisi (paitsi välillä puhaltaa porvaribussin ilmastointi kylmää ilmaa). Päiväntasaajaa lähestytään. Ensivaikutelman mukaan Ecuador näyttää rikkaammalta kuin Bolivia ja Peru, toisaalta on nähty vasta vähän. Rahayksikkönä on USA:n dollari... Etukäteen en paljon tiedä tästä maasta, mutta Tyyntä Valtamerta, Andeja ja Amazonia täälläkin luvassa. Saa nähdä mihin täällä ja täältä päädytään, mutta aluksi nyt ainakin Bañosiin keskivuoristoon. Cloud forestia aktiivisen Tungurahua-tulivuoren juurella (taksikuski kommentoi että Tungurahua on ollut viimepäivinä "un poco tranquilo", eli vähäsen rauhallinen, muutamia päiviä sitten oli vielä sylkenyt tuhkaa kahdeksaan kilometriin asti, itse tulivuori on 5km), kuumia lähteitä kylä täynnä, vesiputouksia, viidakko parin tunnin päässä... Kuulostaa täydelliseltä lepopaikalta. Ihana päästä taas vuoristoon!

Blogia ollaan saatu kirjoitettua matkasta tosi heikosti, matkakertomuksia kuitenkin luvassa pikkuhiljaa... Tähän mennessä ollaan ehditty nähdä monenlaista: yllättävän viehättävä suurkaupunki La Paz, leppoisa cloud forest -kylä Coroico kuolemantien varrella, suola-aavikon ja hiekka-aavikon epätodelliset maisemat, maailman korkein järvi Titicaca (tarun mukaan inkojen Manco Inkan syntymäpaikka), inkojen maailman napa Qosqo, harmaa sumuinen Lima, vuoristokiipeilykaupunki Huaraz, väriävaihtava Laguna Llanganuco Perun korkeimpien lumihuippujen keskellä, Trujillon ja Piuran kuumuus, Tyyni Valtameri ja Mancoran surffarit. Loputtomiin uudenlaista luontoa... Ihmiset ovat aivan erilaisia vuoristossa ja rannikolla. Vuoristossa ihana quechuan kieli. Cumbiaa, bachataa, intiaanimummoja villalegginseineen. Ja tutut lapset Cuscossa :) Paljon tarinoita... Raskaita kävelyitä paahtavassa auringossa, pitkiä bussimatkoja. Paljon mutkia matkassa mutta sitä enemmän iloa selviytymisestä. Matkalla on loppujen lopuksi onnellinen, kun löytää puhtaan sängyn, lämpimän alpakkaviltin, suihkun ja vielä hyvää ruokaa.

Yksi esimerkki bussimatkasta, Mancora (Peru) - Guayaquil (Ecuador).
-Päivää ennen lähtöä hyvissä ajoin yritetään ostaa lippuja Piuran toimistosta. Ei onnistu, eivät voi kuulemma siellä tietää millä pysäkillä bussi meinaa Mancorassa pysähtyä. Bussifirmojen hoodeilla kävellessä joku nainen tulee käskemään meidät äkkiä sieltä pois, kuulemma paljon ryöstöjä.
-Päästy rannalle (Los Órganos). Illalla yritetään soitella Mancoran toimistoon, kun sinne olisi kuitenkin vielä puolen tunnin mopotaksimatka ja laiskottaa... Mancoran toimiston puhelinnumeroa ei löydy mistään. Soitetaan Piuran, Sullanan, Tumbesin, jopa Ecuadorin puolen toimistoon. Ei numeroa. Meinataan sittenkin lähteä vielä toimistolle, mutta mopotakseja ei olekaan missään. Yllättäen hotellin venäläinen omistajarouva tulee numeron kanssa. Säädetään puhelinkorttien kanssa, mutta lopulta saadaan liput varattua seuraavalle illalle.
-Aamulla osa lähtee kylille maksamaan lippuja. Ei löydykään sitä varausta, mutta uudet liput onneksi saadaan siitä huolimatta.
-Illalla lähetään 22.00, bussi vain puoli tuntia myöhässä. Jotkut istuu jo meidän paikalla. Ei se mitään. Joku aivan hirveä Jackass-leffa pyörii ja pauhaa. Pitäis jakaa vahtivuorot yöksi, mutta kaikki nukahtaa dubatusta Jackassista huolimatta ja herää vasta rajalla
- 00.00 Imigración de Perú. Jonotetaan että päästään pois maasta, mutta lopulta kaikki saa poistumisleiman. Takasin bussiin ja rajanylitys.
-Imigración de Ecuador. Jonossa puoli tuntia. Tuomas päättää käydä vessassa. Valot ei toimi, ovi ei mene kiinni, vettä ei tule. Poistuessaan Tuomas huomaa että pöntön vieressä pimeässä makaa koira :D Tuomas tiskillä meistä ekana, tietokone hajoaa. Tullimies lopettaa leimaamisen entrada-portilla ja pelaa pasianssia. Myös viereinen salida-portti suljetaan ja molemmat jonot kasvavat.
-Odotettu tunti, eikä mitään tapahdu. Kukaan ei yritä korjata tietokonetta. Jari lähtee ostamaan tupakkaa ja ollaan ihan varmoja että tällä taktiikalla portti aukeaa saman tien. Ei. Tullinainen kulkee Jarin mielestä ilman housuja. Eikun on sillä sittenkin housut, ihonväriset. Chelen väriset. Chelennahkahousut. Näille tullimiehille ei ryppyillä. Väsyttää vissiin. Pissattaa, janottaa... Busseja tulee koko ajan lisää. Kello 01.30
-Odotettu 1,5 h. Tullimies siirtyy pasianssin äärestä syömään, chelennahkahousunainen ostaa kokista. Bussin lentoemäntä lirkuttelee tullimiehelle joka kuuntelee maireana, mutta ei suostu leimaamaan passeja. Viereiset sirkustaiteilijat liikehtii hermostuneena eestaas. Jari tarjoutuu auttamaan tietokoneen korjauksessa, ei kelpaa apu. Tämä kuitenkin saa tullimiehen rämpyttämään näppistä, ei auta. Osa busseista on jo jättänyt porukkaa rajalle ja jatkanut matkaa, meidän bussi onneksi odottaa kiltisti. Tyhjäkäynnillä. Vauva naureskelee valkoisille ihmisille, eikä edes Jari pelota tällä kertaa. Viides tupakka?
-02.30 kone alkaa toimia! Tullimies piristyy ja leimaa maahantulolappuja urakalla. Takas bussiin, jee. Kaikki nukahtaa heti.
-03.00 pysähdytään, tullimies tai poliisi nousee bussiin ja kurkkii penkkien alle. Nukahdan, edelleen ilman vahtivuoroja.
-03.30 herään kovaääniseen komentoon: "señores, control de narcotráfico, bajen con sus documentos! Ya!" Eli huumeratsia ja kaikki ulos passien kanssa, heti. Sääsket syö. Jotkut surffarit puhuu jonossa kannabiksen piilottamisesta alushousuihin? What? Vitsillä varmaan. Ketään ei pidätetä ja matka jatkuu.
-05.00 herään, ihan kuin oltais taas paikallaan. Pihalta kuuluu pauketta. Pimeää eikä nää mitään, pissattaa, kiipeän nukkuvan Tuomaksen yli käytävälle ja portaat alas vessaan. Vessan ovi on tietenkin lukossa, ulko-ovi auki. Kuski ajaa metrin eteen, metrin taakse, eestaas. Hyppään ulos. Ahaa, renkaanvaihto menossa. Kiltti lentoemäntä suostuu viemään minut toimistolle vessaan korttelin päähän. Kuulemma enää kolme tuntia Guayaquiliin, ei paha. Rengas vaihtuu ja matka jatkuu.
-Guayaquiliin saavutaan ja vastassa on valtava terminal terrestre, lentokentän näköinen bussiasema ostoskeskuksineen. Kaikki hyvävointisina ja tavarat tallessa, aamupalalle :)

Nyt ollaan jo turvallisesti perillä Baños-kylässä, tai oikeastaan kylän yläpuolella kalliolla. Tänään lilluttiin altaissa ja huomenna ratsastamaan, jee. Kamalia uutisia kuulunut Chilestä. Täällä ei kuitenkaan mitään hätää ole, toivottavasti muuallakin tuhot jäävät vähäisiksi. Lehmät ammuu, Jussi nukkuu ja muut pelaa Suomi-tietopeliä. Hyvää yötä ja hasta luego!



El Oso Jr. ja Maria Luisa Cuscossa

Salar de Uyuni

La Pazista aloitettiin ehkä reissumme värikkäin matka. Uyuniin mentiin yöbussilla 10 tunnissa. Ensimmäinen kolmannes oli suht tasaista mutta loppumatka aikasta keinumista todella kuoppaisella tiellä. Uni jäi siis hyvin vähiin.


Suolaa!

Perillä matkanjärjestäjämme Doris otti meidät hyvin vastaan ja aamupalan jälkeen päästiin 1. päivän retkelle. Uyuni on keskellä kuivaa aavikkoa oleva pikkukaupunki, josta startattiin kohti maailmankuulua suola-aavikkoa.


Suolakidemuodostelmia.


Varjoja.


Auto.

Mie, K-M ja Santtu mentiin Romanin maasturissa ja Maria, Jussi ja Jari Wilsonin kyytissä. Vielä ei osattu aavistaa kuinka koville automme joutuvatkaan. Ensimmäinen stoppi oli junien hautausmaa, jonka jälkeen siirryttiin suolakylän kautta suola-aavikolle. Perillä näky oli maaginen ja koska oltiin sadekaudella suolaa peitti vesikerros, joka oli kuin täydellinen peili. Yksi maailman ihmeistä, jonka ainutlaatuisuutta kuitenkin haittasi massiivinen turistilauma.


Tyäret.


Poijjat.


Turisti.


Jäätie?

Lukuisten kuvien jälkeen siirryttiin yöpymispaikkaamme suolahotelliin, joka oli hieno ja yllättävän lämmin. Seuraavana aamuna Santtu oli saanut päänsäryn, joka lopulta osoittautui vuoristotaudiksi ja johti pariin sairaalareissuun. Myös Jari oli sairastunut ja oksenteli. 2. reissupäivämme alkoi Jarin vierailulla paikallisessa sairaalassa. Matkaan kuitenkin päästiin koko joukon voimin kohti etelää.

Matkalla nähtiin laamoja ja vicuñoita, jotka elävät villinä karussa luonnossa. Jarin olo helpotti, mutta Santulla jatkui hieman heikko olo. Eka pysähdys ja eka auton hajoaminen tapahtui kivilaaksossa, josta sateen syövyttämät kivet näyttivät kondoreilta ja puumilta. Meidän automme kääntyi lopulta takaisin korjattavaksi puolet matkatavaroistamme kyydissään ja kaikki sullouduttiin yhteen autoon.


Kivilaaksoa.

Pitkä matkamme jatkui ja pimeän laskeutuessa toinenkin automme hajosi keskelle aavikkoa. Muita autoja ei näkynyt eikä kuulunut, joten varauduttiin yön viettämiseen autossa. Oltiin noin 4 kilometrissä aukealla aavikolla, jossa oli jäätävän kylmä viima. Urhea kuskimme kuitenkin korjasi auton Suomesta tuodun Jeesus-teipin ansiosta. Isompaa hätää pissahätää lukuunottamatta ei tullut ja uudet alpakkaviltit La Pazista olisivat kyllä lämmittäneet.

Matka jatkui ja pysähdyttiin ihailemaan kivipuuta pimeässä. Sen jälkeen ajettiin kansallispuistoon, jonka kontrollipisteen vartija ihmetteli meidän hyväntuulisuuttamme vastoinkäymisistä huolimatta. Yleensä turistit huutavat ja kärttyävät. Viimein päästiin hotelliimme, joka oli kuitenkin luovuttanut huoneemme muille, kun meitä ei kuulunut. Onneksi päästiin viereiseen parempaan hotelliin samaan hintaan.

3. päivän aamuna herättiin varhain, koska matkaamista oli vielä paljon. Santun olo oli heikentynyt ja hän viettikin suurimman osan päivästä lepäillen autossa. Aluksi noustiin 5000 metriin, jonka jälkeen ihailtiin geysireitä ja maan sisältä pulppuavaa voimaa. Matka oli aloitettu jälleen kahdella autolla, mutta meidän autostamme loppui aina välillä veto ilmeisesti keskipäivän kuuman auringon ja korkeuden vuoksi. Matkanteko oli jatkuvaa pysähtelyä ja kuskimme teki minkä keksi saadakseen potkua koneeseen.


Geysireitä.


Maanvoimaa ihmetellessä.

Kuumilla lähteillä rentouduttiin lähes tulikuumassa vedessä. Matka jatkui Salvador Dalin aavikon läpi vaaleanpunaisten flamencojen miehittämille useille kauniille vuoristojärville. Santtu valisti meitä ja kertoi lintujen saavan värinsä järven planktonista. Maisemat olivat erittäin kauniit.


Chilen ja Argentiinana rajaseudulla.

Viimeiset järvet olivat ihan Chilen ja Argentiinan rajaseuduilla Bolivian puolella kuitenkin. Yksi järvistä sisälsi arsenikkia eikä siellä ollut mitään elämää. Matkalla nähtiin myös muun muassa boorijärviä.

Takaisinpäin pohjoiseen lähdettiin automme edelleen temppuillessa. Santun vuoristotauti jatkui, minkä vuoksi Jussi antoi meille ajateltavaa ehdottamalla, että lähdettäisiinkin suoraan Chileen rannikkoa kohti alemmas. Kovasti sitä pohdittiin, mutta käytännön syistä pitäydyttiin alkuperäisessä suunnitelmassa palata Uyuniin, mitä Santtukin halusi.


Laamavaara!

Kaikkia alkoi hieman heikottaa auringonpaahde ja korkeus, mutta matka jatkui. Alkoi tulla jo kiire La Paziin menevään iltabussiin, joten ylimääräisiin aikailuihin ei oikein ollut varaa. Uyunia kohti palattiin toista vähintäänkin yhtä hienoa reittiä. Matkalla kuunneltiin quechuan-kielistä musiikkia ja kuskimme ihmetteli, kun kerroin, että quechuan-kielen sana wawa on suomeksi vauva.

Auton kunto heikkeni ja heikkeni ja bussiin ehtiminen näytti entistä epävarmemmalta. Doris tuli taksilla vastaan tuomaan illallista, jotta ehdittäisiin syödä. Emme kuitenkaan huomanneet häntä tienvarressa ja ohi pyyhällettiin. Bensaakin pysähdyttiin tankkaamaan, mutta koko kylästä ei löytynyt. Viimein saatiin lainattua vähän vastaantulevan auton tonkasta.

Pimeys alkoi laskeutua, hurja ukkonen puhkesi ja hiekkamyrsky näkyi edessä Uyunissa. Oli vastusta kerrakseen. Niin ja toisesta autosta puhkesi vielä rengas ja ihan loppumatkasta toisesta autosta loppui täysin veto joten siirryttiin taas yhteen autoon.


Ukkosta.


Paluumatkaa.

Uyunissa huomattiin, että bussimme oli juuri mennyt ja lähdettiin ajamaan sitä hulluna takaa hiekkamyrskyssä. Siinä vaiheessa oli aika epätodellinen olo jo. Saatiin pysäytettyä bussi, mutta se olikin väärä pahamainenen ja onnettomuusaltis bussi. Ei menty siis siihen. Doris sai meidät viimein kiinni taksilla ja pimeässä odotettiin meidän bussifirman toisen bussin tuloa. Se tuli, lastattiin laukut ja huomattiin ettei siellä ollut paikkoja. Meidän oikea bussimmekaan ei suostunut pysähtymään odottamaan vaikka kuinka soitettiin.

Tajuttiin, että on parempi luovuttaa ja palata Uyuniin. Onneksi Doris sai meille ihmeen kaupalla liput Uyuni-Oruro- junaan, jolla päästiin 3 tunnin päähän La Pazista. Juna lähti jo samana yönä klo 2. Kovasti mietittiin vielä Santun tilannetta, mutta lopulta päätettiin lähteä junalla ja viedä hänet La Paziin kunnon lääkärille. Santtu halusi itsekin jatkaa matkaa pääkaupunkiin.

Doris pyyteli kovasti anteeksi kaikkea ja ihmetteli meidän rauhallisuuttamme. Näin paljon vastoinkäymisiä ei ollut kuulemma ikinä sattunut. Wilsonille kyseessä oli kamalin työpäivä ikinä. Eihän se heidän vikansa kuitenkaan ollut. Me ollaan kuulemma maailman parhaita turisteja.

Doris, Wilson ja Roman hyvästeltiin ja he toivottivat meidät tervetulleiksi toistamiseen. Kaikki meni lopulta hyvin ja Santtukin saatiin La Paziin ja Suomeen asti turvallisesti ja terveenä. Erittäin kokemusrikas reissu!

En la tierra de Pachamama

Istun täällä hotellin parvekkeella, pilvien keskellä. Ja juon kamomillateetä. Aina välillä pilvien välistä pilkistää vuoria, alkaa kirkastua. Muut lähti vaeltamaan vuorta alas joelle, minä jäin vielä lepäilemään ja korjailemaan eilisen vuoristotaudin jälkiä. Ollaan Coroicossa, parin tunnin ajomatkan päässä La Pazista. Tänne tultiin ennen sitä kuuluisaa Kuolemantietä pitkin, joka on kuulemma maailman vaarallisin tie. "Cae mas o menos un carro por semana" eli suunnilleen auto viikossa tipahti rotkoon, sanottiin ainakin äidilleni kymmenisen vuotta sitten. No, onneksi vihdoin on saatu valmiiksi uusi tie tänne Coroicoon asti, oikein päällystetty ja siltojakin rakennettu. Ja leveämpi. Jotkut ei silti tykkää siitä että elämä on liian turvallista, ja laumoittain turisteja laskettelee päivittäin sitä kuolemantietä alas. Pyörällä. Me ei kuitenkaan lähdetty uhmaamaan kohtaloa.

Coroico on 1500 metrissä ja kasvillisuus cloud forestia (mikähän se on suomeksi, pilvimetsä kuulostaa jotenkin, no...). Tosi vehreää! Ja ihana viileys! Sain tässä läppärin lataukseen kun käsitin laittaa valot päälle; alkoi pistorasiakin toimimaan... Muita ensivaikutelmia Boliviasta...

-Vuoret on oikeasti korkeita. En oikein käsitä miksi, mutta jostain syystä päätettiin yöpyä La Pazin lentokentällä Jussia odotellessa, eikä otettu huomioon sitä että se sijaitsee kuitenkin 4200 metrissä. Ei kai meille nyt vuoristotauti tule... Tajuttiin silti seuraavalle päivälle varata hotelli täältä alempaa, onneksi. Muutama tunti meni ihan hyvin, mutta sitten iski hapenpuute :D Aluksi huomattiin vessassa peiliin katsoessa että oho, onpa huulet siniset. Sitten alko mennä sormet ja varpaat tunnottomiksi, alko huimaamaan ja oksettamaan. Älyttömän heikko olo; kun käveli muutaman metrin niin syke nousi taivaisiin. Tuomaksella oli kova päänsärky. Lentokentällä oli semmonen happibaari jossa oli ilmeisesti happirikastettua ilmaa, mutta ei se oikein auttanu, joten käytiin hengittelemässä happimaskissa 10 minuuttia lääkäriasemalla. Pahoinvointilääkettä vielä niin pääsi jatkamaan matkaa. Eli ei ehkä kannata lentää merenpinnan tasolta suoraan La Paziin, eikä ainakaan jäädä lentokentälle yöksi (itse La Paz on muutama sata metriä alempana)

-La Paz on laakson pohjalla, kauniilta näytti ohiajettaessa. Kuolemantiellä oli aivan uskomattomat maisemat, vaikka nukuinkin suurimman osan ajasta vielä pahoinvoivana. Korkeita vuoria sinisen ja vihreän eri sävyissä, välissä ihan mustaa. Vesiputouksia, pikkukyliä... Ihanat intiaanimummot paksuissa hamekerroksissa, hassuissa hatuissa ja pitkät mustat hiukset kahdella yhteensidotulla letillä. Lumiläiskiä kun oltiin tien korkeimmalla kohdalla, yli viidessä kilometrissä. Vieressä oli vielä yli kuuden kilometrin huippuja...

-Kylymä. La Pazissa yölämpötila oli +3, täälläkin alhaalla on viileämpi kuin Nicaraguassa (jopa vuoristossa). Aluksi oli vähän hankala tottua; kun on viettänyt puoli vuotta yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloissa, suora tiputus kolmeen on ehkä vähän liikaa kerralla. Ilman talvivaatteita vielä. Onneksi oli viltti mihin kääriytyä. Täällä Coroicossa on sen sijaan aivan täydellinen ilmasto. Öisin tulee vähän viileä mutta päivällä on juuri sopivan lämmin ja kostea. Pilvet tulee välillä sisälle huoneeseen. Saatiin eilen illallisella oman pihan viiniä ja todennäköisesti kylän kaakaopavuista tehtyä suklaafondueta. Hotellilla on myös omat kahvit kasvamassa. Ja tietenkin hedelmiä.

-Käytännön asioita: hanasta kylmä vesi on oikeasti kylmää. Ja on älyttömän hankala muistaa, ettei hampaita saa pestä hanavedellä ja yrittää pitää suihkussa suu kiinni ettei vahingossa nielase kaikkia ameeboja ja giardioita.

-Rahan kanssa on vielä solkkaamista; menee cordobat, boliviaanot, solit, dollarit ja eurot sekasin... Moni asia tuntuu täällä halvemmalta kuin Nicaraguassa, vaikka Nicaragua onkin läntisen pallonpuoliskon toiseksi köyhin maa Haitin jälkeen. Esimerkiksi eilinen illallinen johon kuului pizza, salaatti-ja keittobuffet ja jälkkäriksi hedelmiä ja suklaafondueta niin paljon kuin jaksaa, pullollinen talon viiniä porukalle ja kahden litran limonaadi-kannu (eli vettä, vastapuristettua limonia ja sokeria, que rico!) oli 4 euroa per henkilö. Ja vielä hotellihinnoilla. Bussit ja taksit maksaa suunnilleen saman verran kuin Nicaraguassa. Olut oli kalliimpaa, vesi halvempaa, viini huomattavasti halvempaa. Kaupoissa ei olla vielä hirveästi ehditty käydä, eli voi olla, että käsitys vielä muuttuu.

-Nämä paikalliset ei aina ymmärrä minun espanjaa... Uskottelen itselleni, että se johtuu siitä, että puhun niin sujuvasti Nica-espanjaa, ettei ne käsitä, eikä suinkaan siitä etten osaisi espanjaa :D

Viimeviikkoina on ollut paljon lähtöhässäkkää: piti hyvästellä kaikki, kerätä papereita, antaa lahjoja, jakaa tavaroita ympäriinsä, käydä viimestä kertaa joka paikassa... Viimeinen viikko Nicaraguassa sujahti todella nopeasti hyvässä seurassa: Maria lennähti Suomesta ja Jerry palasi Miamista. Kuumekin laski (edellisellä viikolla meillä Tuomaksen kanssa nousi yhtäkkiä molemmilla kuume, ja paikallisten mielestä se johtui joko siitä, että ilmasto on muuttunut (oli alkanut tuulla enemmän), tai sitten todennäköisemmin siitä että Jari oli lähtenyt). Käytiin Corneilla, pidettiin läksiäiset ja vietettiin vielä viimeiset päivät Granadassa Oscarin hoivissa. Kaikki on ollu vuorotellen vähän kipeinä, mikä on vähän hidastanut menoa... Vähän harmittaa ettei ehditty enemmän Nicaraguaa näyttää Marialle. Mutta nyt ollaan Boliviassa, ja hyvältä vaikuttaa tämäkin. Kovin erilaiselta vain. Matkustaminen vuoristossa on myös aina hieman hitaampaa ja vaivalloisempaa... Määränpää saattaa näkyä jo paria tuntia ennen kuin ollaan perillä, ja tuntuu ettei matka vain etene. Onneksi on hyvät maisemat :)

Niin, me ollaan nyt sitten matkalla... Saa nähdä minne tie vie... Paluu Suomeen on Ecuadorista jossain vaiheessa, eli sinne päin Perun kautta. Huomattiin eilen että nyt ollaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Muuten on ollut aika vaikea käsittää lähteneensä Nicaraguasta. Matkalla tuntui enemmänkin siltä, että ollaan vain käväisemässä jossain, niinkuin Corneilla, ja kohta palataan takaisin Leoniin. Puoli vuotta Nicaraguassa takana, huh. Saatiin hyviä ystäviä, löydettiin aivan ihania ihmisiä. Paljon mahtavia hetkiä muistoissa, ja yhtä paljon epätodellisia hetkiä (esimerkiksi viimeisenä iltana Granadassa yhtäkkiä kävelykadulla alko pikkupojat breikkaamaan Bomfunk Mc´s:n tahtiin). Opittiin puhumaan Nicaa ja juomaan rommia. Inhottiin kuumuutta ja sitä, että jos on suomalaisittain normaali niin näyttää surulliselta tai vihaiselta. Ihmeteltiin ihmisten suorapuheisuutta, ja sitä että ihmisiin voidaan ihan hyvin viitata sanomalla että tuo lihava tuolla tai tämä valkolainen tässä (gordito, chele; pätee myös potilaita puhuteltaessa). Nautittiin uusista mauista ja siitä että ihmiset aina auttaa. Oli turvallinen olo, vaikka keskellä yötä William Fonsecassa. Opittiin tanssimaan Palo de Mayoa ja vähän socaa, merenguea, salsaa ja reggaetonia. Lilluttiin meressä ja taisteltiin aaltoja vastaan toisessa meressä. Pelättiin rauskuja (tai no, minä pelkäsin). Oltiin mukana synnytyksissä, ortopedian osastokierroilla ja päivystyksissä. Juhlittiin paikalliseen tapaan uutta vuotta, huudettiin Griteriassa Neitsyt Mariaa elo- ja joulukuussa. Turisteiltiin ihan vähäsen. Kiipeiltiin tulivuorille, laskettiin pulkalla alas tuhkarinnettä täydenkuun valossa. Nähtiin kahvitiloja. Kirottiin kaiken hitautta. Huomattiin että itä- ja länsirannikko ovat yhtä erilaisia kuin kaksi eri maata. Aluksi oltiin tosi chelejä, nyt vähän vähemmän. Ollaan Nica-chelejä vieraassa maassa Etelä-Amerikassa. Olen ylpeä nicaragualaisista ystävistäni; he jaksavat uskoa parempaan tulevaisuuteen kotimaassaan. Haluaisin näyttää heille myös oman kotimaani: lumen ja järvien maa, jossa kaikki näyttävät surullisilta ja musiikki masentaa. Haluaisin heidän kokevan kaamoksen, talven sinisen valon, juhannuksen ja yöttömän yön. Festarit, steriilin ja kliinisen sairaalan. Metsät ja tunturit. Saisivat kokea myös kolmenkymmenen asteen pakkasen ja todeta, että uskomatonta kyllä, taloissa sisällä on silti lämmintä. Ja tietenkin saunan. Ja Fazerin sinisen. Salmiakista ne ei kuitenkaan tykkää. Toivottavasti jonakin päivänä, un dia. Tulee Nicaraguaa ikävä, ja ystäviä.

Mutta nyt kohti uusia seutuja. Huomenna taas La Paz eli Rauha. Villa- ja vilttiostoksille pitäisi päästä ennen seuraavaa matkakohdetta, siellä on kuulemma kylmä. Seuraavasta matkakohteesta ei vielä sen enempää kuin että siellä on luvassa suolaa, erivärisiä laguuneja ja aavekaupunkeja :)

Oijoi, aurinkokin tuli esiin pilvien takaa!

Nicaragua, un pais tan loco, tan maravilloso

54 tunnin matkanteon jälkeen tulin lauantai-iltana kotiin ehyenä, joskin väsyneenä. Kuusamo otti lämpimästi vastaan 25 asteen pakkasineen (nyt ei ole enää kuin muutama aste) ja matkakin meni hienosti, minkä nyt taksikuski huijasi New Yorkissa. Kun menin hotellille ja kerroin vaiherikkaasta taksimatkastani, virkailija totesi: "How I hate the yellow cabs! Some people've told me they sometimes charge as much as 7 dollars!" Well, enpä viitsinyt tunnustaa, että minulta se otti 15... Tiukentuneista turvatoimistako lienee johtunut, että yölennolla NY:sta Zürichiin valoja ei sammutettu koko aikana, joten en nukkunut silmällistäkään, mutta kuten vanha viisaus toteaa, niin haudassahan sitä ehtii nukkua!

Reissu oli niin hieno, että se kilpailee ansiokkaasti elämäni parhaan matkan tittelistä. Tästä kiitos ennen kaikkea Kaisa-Marialle, Tuomakselle ja Jarille, jotka tekivät suunnattoman urakan vierailumme onnistumiseksi, mutta myös Reetalle, Pavelille, Villelle, Antille ja Marialle. Olitte loistavaa matkaseuraa ja kerrassaan ihania ihmisiä :-) Y muchas gracias Jorge, Duilio y Oscar, por todo lo que hicieron para nosotros!




Matkaseurue Duilion tilalla

On vaikea sanoa, mikä teki voimakkaimman vaikutuksen. Hienoa oli huomata, että uskalsi mennä mukaan juttuihin, joiden pelkkä ajatteleminen kauhistutti etukäteen. Tulla nyt pyllymäkeä alas tulivuoren rinnettä - loco, muy loco! Tai roikkua köysien varassa tyhjyyden päällä, vielä hullumpaa. Mutta kun muutkin,niin pakkohan se... jotenkin se seikkailumieli tarttui. Turha väittää, etten olisi pelännyt. Pelkäsin, ihan hirveäsi pelkäsin. Kun huomasin rinteeseen lähdettyäni, ettei sitä kelkkaa pystykään täysin hallitsemaan, niin paniikki iski ja vieläkin ihmettelen, ettei minua sittenkään tarvinnut kantaa sieltä alas. Köysirata ei ollut yhtä paha, vaikka jossakin vaiheessa tasanteella vaihtopaikassa huomasinkin, ettei se turvaköysi edes ole kiinni... eli jos silloin olisin astunut harhaan, niin olisi suojelusenkelille tullut kiire. Dios ayuda, niinhän se on, mitä turhia köysistä. Mutta kyllä siellä Jumalaa kovasti työllistetään, eräänlainen extreme-lajihan se on koko arkipäivän elämä, kuten tässäkin blogissa on usein todettu. Suorastaan hykerryttävä oli mm. tilanne, jossa meitä oli limittäin 4 ihmistä auton tavaratilassa ja poliisi sattui paikalle: hän vain kohteliaasti viittilöi Oscarille peruutusohjeita! Tuli välillä mieleen, että niinköhän mekin pääsemme lehtien etusivuille verisinä ruumiina, kuten se perhe (6 henkilöä), joka kuoli bussin ja lava-auton törmäyksessä. Yksityiskohtaiset värikuvat vääntyneistä ruumiista, mitään ei jätetty arvailujen varaan.

Kuitenkin juuri ihmisten elämänasenne Nicaraguassa - ja tietysti muissakin Etelä-Amerikan maissa - viehättää minua suunnattomasti. Alkoi jo tottua siihenkin, että "tunnin päästä" ei ole sama kuin Suomessa. On otettava huomioon, että sillä tarkoitetaan nicaragualaista aikaa ja se voi merkitä mitä hyvänsä kahden ja kolmen tunnin välillä, mutta ehdottomasti paljon kauemmin kuin tunnin. Jopa niin, että kun ystävämme Oscar eräänä päivänä tuli yllättäen juuri sovittuna aikana, kyselimme huolissamme, mitä on tapahtunut!
Hienoa on myös se,että siellä ihminen voi olla juuri niin kuin haluaa ilman että katsotaan hulluksi. Tai jos vaikka oikeasti onkin vähän hullu, niin so what!? Saa sitä olla hullukin. Minäkin, täysin tanssitaidoton kömpelys tanssin innoissani "salsaa" (pannaan nyt kuitenkin lainausmerkkeihin!) uuden vuoden yönä. Uuden vuoden vastaanotto olikin ehkä se mieleenpainuvin tapahtuma, ainutlaatuinen kokemus, jonka tunnelman pystyy vieläkin aistimaan.

Surullista sen sijaan oli huomata, että maahan, jonka luonto tarjoaa yllin kyllin terveellistä syötävää, on myös levinnyt "hyvinvointivaltioiden" ruokavalio valkoisine riiseineen ja ranskanperunoineen. Niinpä lähes poikkeuksetta yli kolmekymppiset naiset ovat kuin 6. kuulla raskaana (ja miehetkin, sen puoleen) ja aikuisiän diabetes on kuulemma yleinen. Mikähän kumma siinä on, että meitä rikkaita ihannoidaan niin kritiikittömästi, että omaksutaan oitis kaikki huonotkin tavat?!


terveellistä ruokaa: papayaostoksilla

Toinen silmiinpistävä epäkohta oli eläinten huono kohtelu. Suhtautuminen eläimiin kun minun mielestäni on yksi sivistysvaltion mitta, niin tässä suhteessa Nicaragua ei selviä kovin korkealle. Ehkä/toivottavasti tähänkin tulee pian parannusta, koska muuten ekologinen ajattelu oli hyvinkin valtaamassa alaa, mm. kahvitilat näyttävät enimmäkseen olevan luomutiloja. Kun luontoa on jo opittu kunnioittamaan, niin ehkä eläimet luonnon osana pääsevät tuon arvonannon piiriin.


Näköala Mombacho-tulivuoren huipulta: Granada ja Lago Cocibolca

Kaikissa maissa on varjopuolensa, mutta yleisesti ottaen Nicaragua on hieno maa: kaunis luonto, ihanat ihmiset, leppoisa elämänmeno. Näiden hienojen ihmisten puolesta toivon, ettei maa kokonaan ajautuisi diktatuuriin, niin kuin tällä hetkellä uhkaavasti näyttää. Tämä kansa on käynyt veriset taistelut itsenäisyytensä puolesta, toivottavasti ei enää tarvita aseita.



-Liisa (supermama)

Kissanpissaa ja matkasuunnitelmia lääkkeeksi ikävystymiseen...

Vieraat lähti, ja on outo olo. Jotenkin tuntuu siltä, että olisi jo aika itsekin suunnata kotiinpäin. Tai ainakin kohti uusia seikkailuja... Onneksi niitä onkin tulossa, ja vain kahden viikon päästä! Luen matkablogeja, nettimatkaoppaita, etsin lentoja, liian kallista, jos menis sittenkin sillä rahtilaivalla, ei, vielä kalliimpaa... Jos haluaa päästä Nicaraguasta edes kohtuullisen halvalla etelään, on ensin mentävä näköjään pohjoiseen. Toisekseen jos lentää La Paziin tulee se sata euroa halvemmaksi kuin lentää Limaan, vaikka sekin lento menee Liman kautta... Totean taas tuhannennen kerran lentomaailman käsittämättömäksi.

Vaikka olen jo tavallaan matkalla koko ajan, uusien seikkailujen suunnitteleminen piristää ja on jännää. Arki täällä tylsää. Eli arkea. Miten eksoottinen maa tahansa, arki on aina arki. Täällä semmoinen arjen tunteen saavuttaminen ja rutiinien löytyminen kylläkin tuntui suurelta voitolta raskaan taistelun jälkeen. Eikö ole hullua; elämässä vuorotellen rakennetaan turvallista arkea tuttuine rutiineineen, ja vuorotellen sitten paetaan sitä...Nyt on taas paon aika, vaihtovuosi on pian ohi. Lähtemistä helpottaa varmaan se että opiskelukaverit on jo lähteneet kukin suuntiinsa. Joulua ennen valmistuneet lääkärit saavat helmikuun aikana tietää minne MINSA (terveysministeriö) heidät lähettää töihin vuodeksi. Sadan dollarin kuukausipalkka, päivystyksiä joka neljäs yö ilman lisäpalkkaa. Ei heitä silti tunnu pelottavan, työ ja vastuu ainakaan, ehkä vähän toimeentulo. Tulee taas miljoonannen kerran niin etuoikeutettu olo. Saan valita itse työpaikkani, ja palkka on hyvä. Ei palkattomia yövuoroja. Kaikki on niin hyvin. Jotenkin minusta silti tuntuu siltä, että me suomalaiset opiskelijat stressaamme enemmän. Mistähän se johtuu? Toivottavasti olemme Nicoilta oppineet edes huolehtimaan vähän vähemmän...

Miksi pelätä vuoristotiellä rotkojen yllä? Ei tämä bussi tipu ("Dios es nuestro guia" tai "Dios protege este bus" eli jumala suojelee kuten paikallisissa busseissa aina lukee), ja jos sitten niin sattuisi että tippuisikin niin se olisi kuitenkin jumalan tahto. Turha siis murehtia. Samaa mentaliteettia kuin Perussa. Toisaalta hyvä ajattelutapa näissä olosuhteissa (muuten saisi kyllä murehtia ja pelätä koko ajan), mutta joskus se tuo mukanaan myös turhaa välinpitämättömyyttä. Esimerkiksi koko perhe moottoripyörän kyydissä ilman kypärää, tai auton lavalla (pakko myöntää suomalaiseen ääriturvallisuuteen tottuneena: se on hauskaa...). Tai mennään humalassa vaarallisiin merivirtoihin uimaan, vaikka ei osata uida. Raksamiehet katoilla ilman valjaita. Omat sähköviritelmät. Ajetaan autolla humalassa ("liian vaarallista kävellä nuo kolme korttelia pimeällä, mennään autolla"). Holtittomat pommitukset jokaisena juhlapäivänä.

Viajando cómodos, eli mukavaa matkantekoa... Ja varmasti turvallista; peräkontissa neljä ihmistä.


Poliisitkin näyttää mallia...


Sähköturvallisuus

Olen miettinyt että liittyykö tämä sellaiseen yleiseen tulevaisuudettomuuden tunteeseen. Maassa jossa on niin paljon köyhiä ja veriset sotamuistot vielä tuoreena päässä, hallitsijana entinen vapaustaistelija ja nykyinen lähes-diktaattori, jatkuva tulivuorenpurkauksien ja maanjäristysten ja tsunamien uhka, voi tulla helposti toivoton olo... Tai ainakin huominen on vielä konkreettisesti epävarmempi kuin meillä. Täällä on sananlasku, jossa sanotaan suunnilleen että kuka tahansa on yhtä hyvä valinta presidentiksi. Eli samaa paskaa kaikki. Tätä tulevaisuudettomuutta kuvastaa hyvin myös se, että luontoa ei koeta arvokkaana ja suojelemisen arvoisena. Roskat heitetään bussin ikkunoista ulos, jätteet lasketaan suoraan vesistöihin, metsät hakataan autioiksi, kalastetaan räjäyttämällä... Lapsiin kai tässäkin asiassa olisi helpoin vaikuttaa, ja onneksi kouluissa onkin jonkun verran ympäristökasvatusprojekteja. Ehkä tulevaisuutta siis kuitenkin on.

Tässä kun pohdin syvällisiä mässytän samalla Fazerin sinistä Mariannella maustettuna... Nam! Vieraista on siis lähtönsä jälkeenkin iloa ;) Oli mukava toimia turistioppaana äidille ja ystäville, ja tuli nähtyä omaa kotikaupunkia uusin silmin. Kirkkoja, seinämaalauksia, taisteluaukioita, mercado... Käytiin muutenkin turisteilemassa enemmän kuin koko neljänä kuukautena yhteensä. Ja otettiin vielä todella rennosti. Ollaan siis oltu tosi huonoja turisteja tähän asti :D Mutta se mikä ollaan turisteilussa hävitty, ollaan voitettu muualla... Huomasin tuossa että jos jotain asiaa tai tapaa Nicaraguassa arvostellaan, tuntuu siltä, että kotimaatani arvostellaan. Kaikista näistä ahdistuksista huolimatta näyttää siis siltä että olen saanut uuden kotimaan. Tai ehkä juurikin niiden ahdistusten ansiosta. Eihän kotimaassa kaikki olekaan täydellistä eikä aina niin helppoa. Vaikka joskus tuleekin kyllä sanottua että "ei meillä Suomessa...". Jouduin muuten häpeäkseni tänään myöntämään aamupalapöytäkeskustelussa paikalliselle että ei se Suomikaan enää ole transparency-listan ykkösenä...

Oli ihanaa pyöriä tutuissa ja vieraissa paikoissa ystävien kanssa, vaikka välillä yhdeksän ihmisen roudaaminen paikasta toiseen oli vähän raskasta... Oltiinpa sitäpaitsi mahtava turistilauma tuolla kaduilla kulkiessa! Kerran vähän hävetti oikeasti kun ne veti letkajenkkaa kotikadun päästä päähän kun kaikki naapurit oli pihalla ;) Ja siitä on muuten video todisteena. Joulukin olisi varmaan ollut ankea kolmestaan. Nyt joulusta Nicalandiassa jäi onnellisia muistoja: joulupäivän sademetsävaellus, ratsastusta, suklaata, hyvää ruokaa, rommia ja ystävät. Ja vähemmän onnellisena elämäni ensimmäinen kohtaaminen käärmeen kanssa. Vaikka en edes vielä käärmeen läsnäollessa panikoinutkaan. Se oli vauva-boa. Matkoilla äitini sai lempinimen Supermama, kun selvisi hengissä tulivuorilautailusta, vuoristoköysiradasta ja piehtaroivan hevosen selästä.


Turisteilemassa Leónissa: hedelmäostoksia mercadolla


Iglesia Recolección


Iglesia El Calvario


Ilta, jolloin suomalaiset järkyttivät Leónin lähiötä letkajenkalla; uudenvuodenaatto. Nicatapaan keinutuoli kadulla :)


Siellä oli koko naapurusto kadulla tanssimassa


Erityisesti tämä naapurin pikkunen, joka ei ollut tyytyväinen ennen kuin jokaikinen arka chele uskaltautui tanssimaan...


Sieltä tulee Supermama :)!


Otetaan rennosti maailman parhaan sikarin kotimaassa (http://www.ruokala.net/uutiset/2010/01/maailman-paras-sikari-tehdaan-nicaraguassa)

Huoneellinen tavaroita jaettiin kolmeen kasaan: 1. Suomeen 2. jää tänne 3. matkalle mukaan. Ensimmäinen konkreettinen teko josta näkee että kohta on lähtö. Kolmannen kasan kanssa siis kuun lopussa lähdetään, saa nähdä minne...

Ainiin, kissa oli pissannut taas huoneeseen katon läpi. Tulipahan vieraiden jälkeiseen tylsyyteen jotain tekemistä kun pääsi siivoamaan. Käytiin me toki eilen myös korviketodellisuudessa, leffassa "Bastardos sin gloria". Nyt pitäisi ehkä jo kohta selvittää, onko maanantaina lähtö viidakkoon vai hypätäänkö ruotsalaisten salamatkustajina Global Health -kurssille. En sitten jostain syystä hakenut ensi kesän kurssille, joten tässä olisi tilaisuuteni... Kyllä kohtalo järjestää ;)

Kaikkia teitä siellä pakkasessa lämpimästi ajatellen, KaMa


Kohti uusia seikkailuja...


p.s. Uusi suomalainen sananlasku: "kelluvaa ihmistä ei saa häiritä."


p.p.s. Luin juuri päivän lehdestä, että Boliviassa Evo on lanseeraamassa omaa kilpailijaa imperialistien kokikselle: Coca Colla joka tehdään oikeasta kokauutteesta :)

Reissutunnelmia

Selva Negralta palattuamme saimme me viimeksi tulleetkin maistaa hiukan rantaelämää. Aallot olivat hurjia ja välillä veden alla kulki eteenpäin tietämättä missä on maa ja missä taivas. Illalla meitä testattiin Psykiatri-pelissä, jossa selvisi muun muassa ”Jarin” pitävän omista rinnoistaan ja ettei hänellä seiso sekä mitä Pavelilla oli mielessään ensitreffeillä Reetan kanssa. Antin ja minun psykiatriana olo taisi lähinnä mennä huvittavien vastausten nauramiseen ja itse vaivan etsiminen jäi hiukan taka-alalle. Näimme myös viimeisenä ranta-aamuna miehen kävelyttävän isoa sikaa kadulla ja palasimme Léoniin jälleen taksissa, jossa musiikki oli lujalla, kaikki ikkunat auki ja kuskilla puuttui itsesuojeluvaisto.

Rannan lekottelun jälkeen pääsimme reippailemaan Cerro Negrolle, aktiiviselle tulivuorelle, tulivuorilautailun merkeissä. Ajattelimme kiipeämisen olevan hiukan viileämpää iltasella, joten valitsimme täydenkuun aikaan tehtävän retken. Samalla Jari ja Tuomaskin kokisivat jotain uutta toisella laskukerrallaan. Matka alkoi jännittävissä ja odottavissa tunnelmissa.

Vuoren juurella saimme kuulla oppaan unohtaneen suojalasit Léoniin, joka tietysti vähän harmitti, koska olimme valinneet kyseisen firman juuri hyvien suojavarustusten vuoksi. Pääsimme kuitenkin matkaan ja kävely tulivuoren huipulle osottautui aika hikiseksi lauta ja reppu selässä, osin pelottavaksikin kapealla ja tuulisella kannaksella, jossa pienimmät meinasivat lähteä tuulen mukana lentoon. Ylhäällä odottelimme melkein tunnin, että kuu ehtisi nousta tarpeeksi korkealle ja tulisi ylipäänsä esille pilvien takaa. Kaisa-Maria sai suurimman suojapuvun ja vaihdettuaan Antin kanssa pukuja näytti yhä edelleen hopparilta rullaluistelusuojissa.

Vihdoinkin kuu tuli esille ja pääsimme valmistautumaan laskuun. Nyt alkoi pelottaa kamalasti ja mietin jo voiko jostakin kävellä alas. Tuuli nakkasi nurin, kun ensimmäisen kerran nosti laudan ilmaan, mikä ei jänskätystä yhtään vähentänyt. Jalat täristen jouduin ensimmäisten joukossa matkaan ja näin vain Reetan katoavan selän ja kohta Antin, joka ohitti vauhdilla jo alkumatkasta. Välillä oli pakko pysähtyäkin reisien alkaessa krampata jarruttelusta. Vauhti taisi olla turhankin hiljainen, kun rinteen alaosaa ei näkynyt ja en uskaltanut vauhdin antaa kiihtyä. Lopulta lauta upposi pehmeään hiekkaan ja jouduin nousemaan laudalta ja kaivamaan sen ylös ennen kuin sillä pääsi taas eteenpäin. Kokemus oli silti mahtava ja ehkä ensi kerralla uskaltaa jo mennä lujempaakin. Pojat tulivat alas seisten, joka oli kuulemma rankkaa jaloille. Olipa Jarilta tippunut kenkäkin jalasta, mikä onneksi löytyi heti, sillä yhdellä jalalla tulivuorilautailu olisi ollut vielä astetta haastavampaa. Alhaalla näkyi iloisia kasvoja ja saimme myös uuden ryhmäkuvan mustine naamoinemme.

Seuraava kokemuksemme oli Kaisa-Marian, Jarin ja Tuomaksen paikallisen ystävän, Duilion, perheen fincalla vierailu San Cristobalissa. Lähdimme matkaan varhain aamulla ja saavuimme perille vasta puolen päivän aikaan ostosten ja loppumatkan pienen tien jälkeen, jota tilalla työskentelevä tyttö pääsi hevosella autoa paljon nopeammin. Fincalla saimme kokeilla liaania, kuulimme jälleen kahvin valmistuksen salat, söimme hyvin ja osallistuimme piñatan hakkaamiseen. Lasten riemukkaiden kasvojen näkeminen oli päivän paras hetki. Pienet pojat ja tytöt yrittivät saada itseään suuremmalla kepillä rikki nuken, joka oli täynnä karkkia. Piñatan hajotessa syntyi suuri kilpajuoksu kuka ehtii kerätä maasta eniten karkkia ennen muita. Mekin pääsimme Reetan kanssa kokeilemaan nuken rikkomista, eikä se ollut niin helppoa, edes silmät avoinna. Kotimatkalla poikien kanssa lava-auton lavalla oli ollut yhteensä 16 henkeä, joten tunnelma oli tiivis. Me tytöt saimme istua herroiksi (tai prinsessoiksi) ilmastoidun auton sisällä väljästi. Léonissa pääsimme osaksi Reetan tunnetta siitä, että pelottaa niin paljon, että vain naurattaa. Lyhyen taksimatkamme saldo oli yksi äkkijarrutus ja toinen läheltä piti tilanne kuskin oikaistessa mutkassa vastaantulijoiden kaistan kautta puhumattakaan nopeusrajoituksista, mitä ilmeisesti hänen mielestään ei keskellä kaupunkia kaoottisen liikenteen seassa tarvitse noudattaa, riittää kun töötti on kunnossa. Onneksi olimme kuitenkin perillä nopeammin kuin koskaan, jos jotakin positiivista matkasta haluaa löytää.

Illalla pääsimme osaksi nicaragualaista uutta vuotta. Katu oli suljettu autoilta, kadunvarsilla oli pöytiä ja tuoleja, isolla soivia lattarirytmejä, paljon ruokaa ja juomaa. Olimme varustautuneet iltaan piña coladan, oluen, rommin, sikareiden, hedelmien, sipsien ja hienojen vaatteiden kera. Tämä osoittautui vallan erinomaiseksi suunnitelmaksi ja uusi vuosi oli yksi muistorikkaimmista. Harmi ettei Suomessa voi harjoittaa koko yön kestävää juhlaa yhdessä koko kotikadun väen kanssa. Kaikki tanssivat salsaa perheen pienimmistä vanhimpiin asti. Höpsähtänyt mummo, joka rokkasi yksin koko illan, taisi tosin olla kaikkien huvituksen kohteena.

Täällä on myös tapana ”polttaa” rakennettu ukko el viejo (vanhus) puolen yön aikaan. Se symboloi mennyttä vuotta, joka jätetään lopullisesti taakse. Meitä vähän pelottikin, sillä ukko oli täytetty pommeilla ja paukkui ja räiskyi joka suuntaan kapealla kadulla. Paikalliset heittivät palavan nuken raatoon vielä lisää raketteja ja paukkupommeja, joista osa räjähti jo heidän jaloissaan. Yksi miehistä tuli hoiperrellen ja korvaansa pidellen kauemmas. Kuten arvata saattaa, itsesuojeluvaisto ei toimi tässäkään: suojalaseista ei olla kuultu, puhumattakaan turvaväleistä raketteihin ja paukkuihin.

Aamulla saimme huomata pitävän paikkaansa, ettei rommista tule krapulaa, vaikka sitä menisikin useampi paukku. Paukkujen määrän voisi laskea lasissa olevista limoneista, joita tulee yksi/paukku. Tämä ei tietystikään toimi, jos lasi katoaa tai kaatuu kesken illan. Aamulla on siis turvallisinta muistella juoneensa vain tarpeeksi. :)

Kuten Reetalla, on myös minulla Nicaragua herättänyt ajatuksia meidän länsimaalaisten etuoikeutetusta asemasta ja olemme paljon parantaneetkin maailmaa juttelemalla matkamme aikana. Siitä sitten myöhemmin lisää, sillä jo pelkkä viime päivien kokemuksista kertominen vei hurjasti tilaa, vaikka luulin etten enää pitkästi osaa tarinoida opiskelutauon jälkeen.

Feliz año nuevo Finlandia!

Maria

Joulu Nicaraguassa

Viime viikolla saapuivat sitten loputkin vieraat eli Liisa, Maria ja Antti. Heillä lento oli kestänyt vieläkin pidempään kuin meillä kolmella ensimmäisellä. Heidän matkalaukkunsa olivat joutuneet kovempaan syyniin, Antin tuliaissuklaatakin oli muserrettu laukun pohjalle. Saapa nähdä sitten kuinka tarkkaan turvatarkastukseen joudutaan täältä kotiin lähtiessämme, kun nekin ovat nyt ilmeisesti tiukentuneet, kiitos sen tyypin joka oli jalkaansa teipattuna vienyt koneeseen räjähteidentekoaineita (olette varmaan kuulleet).

Kaksi viikkoa on vierähtänyt nopeasti. Ollaan ehditty jo kahteen kertaan käydä lähirannalla pyörähtämässä. Enempää skorpioneja ei ole vielä näkynyt. Viime torstaina rannalle oli kuulemma ajautunut noin 14-metrinen kuollut valas. Se oli haudattu johonkin lähistölle kai. Me ei sitä harmiksi (vai onneksi?) ehditty näkemään.

Jouluaattoaamuna keitimme riisipuuroa. Puuroriisit oli tuotu Suomesta asti, mutta maito hankittiin tietysti täältä. Kattila oli melko ohutpohjainen ja kaasuhella erittäin kuuma. Niinpä siinä kävi sitten niin, että se ehti yhdellä pienellä (!) hämmennystauolla palaa hieman pohjaan. Myös paikallinen maito taisi antaa oman makuvivahteensa puuroon, joten eihän se ihan niin nautinnollista ollut kuin Suomessa. No, paljon kanelia ja sokeria, niin eihän se niin kovin pahalle maistunut :). Ei sitä kuitenkaan paljon saattanut syödä...

Puuron jälkeen lähdettiin sitten pikkubussilla matkaan kohti Selva Negra-luomukahvilatilaa. Matkattiin Matagalpan kautta ylös vuorille. Perillä meitä odotti kauniit maisemat ja ihanan raikas ja suhteellisen viileä ilma. Samoin meidän "mökki" oli tosi viihtyisä ja tilava. Illalla juhlistimme joulua syömällä paikan hotelliravintolassa. Viereisessä pöydässä oli jokin toinen iso melko kovaääninen turistiporukka ja ravintolan katossa halogeenilamput. Vaikka siellä oli myös iso koristeltu kuusi ja muita joulukoristeita, itse en ainakaan kovin joulutunnelmaa saavuttanut syödessäni katkarapuja tartar-kastikkeella. Tunnelmallisinta oli ehkä kävely ravintolalta takaisin mökillemme kuun valaistessa muuten pilkkopimeää tietä. Ja kun sitten kokoonnuimme suomalaisten joululaulujen säestämänä jakamaan lahjoja, oli ilmassa jo enemmän juhlan tuntua. Itse sain sellaisen kauratyynyn, jonka voi laittaa kipeytyneiden lihasten päälle kipua lievittämään. Taisi olla ennustus seuraavana aamuna alkavalle hartiasärylle. Mukana meillä oli reissussa myös nicaragualainen Jorge (vaihtareidemme tuttava/kaveri). Jälleen kerran yhteisen kielen puuttuessa me puhuimme melkein pelkästään suomea, ja hän ihmetteli menoa.

Mökillä oli ihanan viileä nukkua. Tosin kaikki tuntui myös kostealta, sillä mökki oli osittain rakennettu pienen lammen päälle. Aamupalalle saimme erittäin yrmeän tarjoilijan. Häntä selvästi jokin kovasti harmitti. Ehkä se, että joutui joulupäivänä olemaan töissä. Ei katsekontaktia eikä edes pientä hymyn häivää. Jopa kahvin tuomisessa kesti ikuisuus. Ja jos otit aamupalan kanssa kahvin, mehua et saanut tilata. Suomessa tuskin tarjoilijalta tuollaista käytöstä sallittaisiin. Lähdettiin kuitenkin virkein mielin vaeltamaan Selva Negraan eli mustaan metsään toiveissa nähdä mölyapinoita ja muita elukoita. Alkumatkan olimme oikein hiljaa, puhuttiin jopa kuiskaten, jotta eläimet eivät meitä pelästyisi. Jälleen kerran kävi kuitenkin niin, että kaikki kivat eläimet pysyivät piilossa, apinat varsinkin. Sen sijaan Kaisa-Maria ja Antti näkivät (pienet?) käärmeet. Sen jälkeen loppui äänen säästely! Matkan varrelle osui myös inhottavia lukkeja ja muurahaisia. Pari hienoa perhosta sentään näkyi. Myöhemmin kuultiin, että käärmeet olivat pieniä boa-käärmeitä ja että metsässä on myös myrkyllisiä hämähäkkejä ja sammakoita. Tieto lisää tuskaa, joten onneksi se tuli vasta jälkeenpäin!

Vaelluksen jälkeen osa meistä lähti vielä ratsastamaan. Minä, Paavo ja Ville ei oltu koskaan ennen ratsastettu, joten kyllä aluksi jännitti. Asiaahan ei helpottanut se, että heti aluksi laskeuduimme kivikkoista polkua alas. Polku oli se sama, jossa Heidillä oli tullut nyt minä kyllä kuolen-tunne (kts. Heidin kirjoittama blogiteksti syyskuulta. Kuulemma yksi kerta kun tämä tunne oli tullut, oli juurikin tämä sama ratsastuspolku. Terveisiä vaan Heidille, vaikka ei ollakaan vielä koskaan tavattu :)). Muistan, että kun Suomessa tuota tekstiä luin, ajattelin, että itse en kyllä siihen polulle ratsastamaan mene. Jos ylipäänsä edes uskallan ratsastaa. Ja siinä sitä sitten oltiin!!! Minua pelotti niin, että nauratti aivan hirveästi. Minun heppa lähti vielä kaiken lisäksi etunenään. No, alas tultiin ja satulassa pysyttiin. Paavon heppa oli kuulemma pyörinyt mäessä vaan ympyrää, mutta tuli kuitenkin jaloillaan alas. Loppuratsastus oli kuitenkin jopa ihan nautittavaa. Paitsi että minun hevonen väsähti lopussa ihan täysin ja sen yksi kenkäkin oli ihan tippumaisillaan. Yritin kannustaa sitä suomeksi ja taputtelin ja kiittelin lopuksi. Eihän ne hevoset niin pelottavia olekaan (usko pois, Gato ;)).

Tapaninpäivänä käytiin tutustumassa myös itse luomukahvitilalle. Tästäkin on enemmän tekstiä tässä blogissa aiemmin. Saimme mm. maistella kahvi- ja kaakaopapuja. Sitten alkoikin paluumatka Leoniin. Ensiksi hetki kävelyä, sitten istumista täydessä bussissa Matagalpaan ja siellä vaihto Leonin bussiin (bussit ovat muuten kuulemma Yhdysvaltalaisia entisiä koulubusseja, joten sen tasoista on myös "mukavuus"). Jouduttiin kaikki istumaan eri puolille, kun bussi tuli niin täyteen. Ei siis juttuseuraa lähellä. Onneksi bussipojat näyttivät pistävän elokuvan pyörimään bussin tv-näytölle (oli jokseenkin kummallista että siellä oli sellainen). Vaan eipä se mikään elokuva ollutkaan, vaan raggaeton-musiikkivideoita, joissa lähes kaikki tytöt esiintyivät bikineissä ja lähes kaikilla miehillä oli aurinkolasit silmillä. Ja basso jyskytti jokseenkin kovaa. Tällä tavalla meni kaksi tuntia, kunnes korvat soiden päästiin bussista ulos Leonissa.

Paljon on parin viikon aikana ehtinyt elämää täällä tarkkailla. Tuntuu niin kummalliselta, että suomalainen opiskelija (meistä siis suurin osa on sellaisia) on täällä rikas, rikkaampi kuin monet täällä työssäkäyvistä perheellisista aikuisista. Joka ilta käymme ulkona syömässä ja maksamme hyvästä ruuasta ja juomista vain muutaman euron per henkilö. Meillä on varaa ostaa täällä melkeinpä mitä vaan, ja vain sen takia että olemme syntyneet rikkaaseen Suomeen emmekä köyhempään kehitysmaahan. Välillä tuntuu pahalta, että meille tuodaan joka ilta ruoka valmiiksi tehtynä, eikä itse tarvitse sen eteen tehdä yhtään mitään. Tarjoilijoiden palkat eivät ole kaksisia, ja vaikka tippiä jättäisi, mieltä helpottaisi enemmän se, jos saisin mennä heille kaveriksi tiskaamaan likaamani astiat. Eikö ole epäreilua, että minulla on varaa matkustella moneen paikkaan ja paikan päällä elää herroiksi (vaikkei ehkä siihen kalleimpaan hotelliin täälläkään olis varaa), kun monet nicaragualaiset voivat vain haaveilla ulkomailla, edes naapurimaahan vierailusta? Minusta on. Ja tämä koskee myös monia monia muita köyhempiä maita.

Ihmetyttää myös täällä paikallisten ihmisten eläinten kohtelu. Selva Negralla meitä ennen hevosilla ratsasti 3-4 nuorta poikaa, jotka ensin juoksuttivat hevoset väsyksiin (esimerkiksi ylämäkeä asfalttitietä) ja sitten vaan hyppäsivät niiden selästä pois kuin autosta poistuisivat. Ei kiittelyä tai taputtelua. Hevoset vaan jätettiin seisomaan siihen mihin ne jäivät ja sitten kerskailtiin, kuinka lujaa oltiin menty. Lähirannalla kokeilimme myös ratsastusta. Hevosten varusteet olivat melko surkeat ja ainakin yhdellä niistä oli jalassa haavoja. Kohtelu tuskin on kaksista. Rannalla myös yksi pikkupoika leikki elävällä liskolla aika rajusti. Lisko varmaan oli ihan kauhuissaan. Supermercadolla liskojen jalat on sidottu toisiinsa kiinni, kun ne on myyntitiskillä esiteltävinä (ovat siis eläviä). Autossa istuessamme jouluaattona näimme ikkunasta, kun joku pikkupoika potki koiraa.

Samoin on ihmetyttänyt kunnioittamattomuus luontoa kohtaan. Roskat heitetään maahan, vaikka roskiksiakin on. Suurin osa ruuasta on pakattu muoviin. Ravintolassa juomaan tulee aina mukaan yksittäispakattu pilli. Tietävätköhän nämä ihmiset mitään esimerkiksi biojätteiden ja muovipullojen kierrättämisestä? Maan presidentti ei ollut osalllistunut Kööpenhaminan ilmastokokoukseen. Onko sekään reilua, että osa maista taistelee ilmastonmuutosta vastaan, ja osa ei vaan välitä, vaikka heillä muutos alkaa näkyä ehkäpä ensimmäisenä tai rajuimpana (esim. kuivuus ja hirmumyrskyt lisääntyy)?

Kyllä täällä maailmankuva avartuu, monessa suhteessa.

-Reetta

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa

13. päivä iltamyöhällä saapui kolme kalpeaa espanjankielentaidotonta suomalaista Managuan lentokentälle. Rohkeina he hyppäsivät paikallisen taksimiehen kyytiin ja saapuivat Leonin kaupunkiin, jossa saivat iloisen vastaanoton. Siitä alkoi Nicaraguan ihmettely (positiivisessa mielessä tietenkin).

Kyllä vain on kuuma. Päivällä, illalla, yöllä ja aamulla. Ulkoa kuuluu kaikenlaisia ääniä: kirkonkellot aamukuudelta, hälytyssireeni aamuseitsemältä (vaikka mitään hälyyttävää ei ole tapahtunut), erilaisten lintujen laulu, gecko-kekkosten omituiset naksutusäänet, pikkupoikien rummutus, jäätelökauppiaan vaunun kellot, espanjalainen musiikki... Ja sellaista puhevirtaa, josta ymmärtää sanan sieltä täältä.

Ensimmäisenä päivänä kävimme tutustumassa Leonin kaupunkiin. Nousimme katedraalin katolle, jossa tuuli mukavan viileästi. Sitten pyörähdimme Mercadolle. Lihaosaston haju ei ollut kovin miellyttävä. Illemmalla kävimme kaupungilla myös syömässä ja jäätelöllä. Ihmettelyn kohteena halvat ruoan ja juoman hinnat. Suomalainen opiskelija on täällä suhteellisen rikas. Paikka vaikuttaa oikein mukavalta.

Seuraavana päivänä lähdettiin pariksi yöksi lähirannalle. Ihmettelyn kohteena tällä kertaa Tyynenmeren kohtalaisen suuret aallot ja hiekkaranta silmänkantamattomiin. Päivät uitiin aalloissa, istuttiin hotellin pihalla varjossa ja syötiin. Rentoa ja leppoista. Kävimme myös veneretkellä Isla Juan Venadolla. Toiveena oli nähdä vaikka mitä elukoita, mutta nähtiin vain paljon lintuja, pieniä hämähäkkejä ja pari rapua. Aurinko porotti kyllä taas kuumasti. Rannalla toisena aamuna sattui myös ikävä kohtaaminen skorpionin kanssa. Ei ollut mukava herätys. Hämärässä huoneessa katon rajassa näkyi jotain mustaa. Ajattelin sen taas olevan torakka, kun siinä aiemmin oli sellainen ollut. Kun silmät tottuivat ja olio liikkui, se paljastui skorpioniksi. Sydän alkoi jyskyttää: olen suljetussa tilassa skorpionin kanssa! Eikä se ollut mikään pieni. Paniikki vain kasvoi, kun skorpioni tipahti lattialle. Miten täältä nyt pääsee pois?! Se lähti vielä liikkeelle ja tulemaan meitä kohti. Siinä vaiheessa oli silmät kyynelissä ja kädet alkoi täristä. Oliota ei hämärässä enää näkynyt, mutta tiesin että jossain se oli. Hetken piti kerätä rohkeutta, sitten syöksyin ulos huoneessa. Paavo sai selitettyä asian hotellin työntekijälle (enemmän kyllä elekielellä), joka polkaisi skorpionin kuoliaaksi. Aiemmin aamuyöstä skorpioni oli ollut Tuomaksen ja Kaisa-Marian huoneessa, mutta koska he eivät niin kovasti panikoineet, saatiin siitä todiste videonauhalle ennen kuin otus pääsi oven alta pakoon. Ja mainittakoon vielä, että minä olin paniikissa, mutta Paavo toimi urheasti ja oli jopa sandaali kädessä valmiina tappamaan tunkeilijan :)...

Perjantaina, 18. päivä pidettiin Gato Suecolle läksiäiset hostellillamme. Syötiin, juotiin ja tanssittiin Palo de Mayo-tanssia. Paikallisten kanssa osattiin jonkun verran kommunikoida elekielen avulla. Harmitti kuitenkin, ettei sen enempää pystytä juttelemaan. Heistäkin osa varmaan osaa englantia, muttei kehtaa puhua. Onneksi löydettiin yhteinen "kieli" Aikuinen nainen -laulun avulla. Kiitokset Paula Koivuniemelle! Meitä oli laulamassa ainakin 5, paikallisia 2. Lauloivat kovempaa kuin me. Gato, Jari ja Tuomas hakkasivat yhteisvoimin Hello Kitty -pinatan (ännän päälle kuuluisi matomerkki) rikki, ja sisältä tulleet karkit menivät kaupaksi. Oli tosi hauskaa ja selkä märkänä tanssimisesta! Osa uusista tuttavistamme oli juonut melko paljon rommia, mutta silti lähtivät autoilla kotiin ja aamulla aikaisin töihin. Ihmettelyä...



Lauantai meni laiskotellessa ja juhlien jälkifiilistelyissä. Kävimme kuitenkin illemmalla syömässä hienon näköisessä ravintolassa, mutta ruoka ei valitettavasti vastannut ravintolan ulkonäön tasoa. Ja jälleen Eskimo-jäätelölle, olihan se Gatolle viimeinen kerta Nicaraguassa.

Sunnuntaiaamupäivällä Gato läksi kotiin Ruotsiin. Vaikka hänet oli ehtinyt tuntea vain viikon ajan, tuntui jo aivan kuin joku puuttuisi joukosta. Itse halusimme lähteä käymään Estelíssä, koska siellä oli meneillään hipica eli hevoskarnevaali. Busseja ei kuitenkaan enää mennyt, ja aiemmin meille luvattu kyyti peruuntui. Mietimme takseja ja auton vuokraamista, mutta totesimme, ettei kukaan uskaltaisi ajaa täällä (ja jos jotain sattuisi, me joutuisimme maksumiehiksi ja -naisiksi). Yksi kyyti saatiin ja sille myös hinta sovittua, mutta hetken odottelun jälkeen hinta nousikin yhtäkkiä korkeammalle. Emme suostuneet periaatteesta. Lopulta onneksi naapurinsetä lähti viemään meitä autollaan. Hän olikin todella ystävällinen ja huomaavainen meitä kohtaan, ja kyyti tuntui turvalliselta. Hevoskarnevaalikin oli kokemus. Hevoset tosin ei näyttäneet kovin onnellisilta. Eräskin ratsastaja oli ihan humalassa ja meni hepallaan sinne tänne. Tapasimme myös aivan sattumalta suomalaisia, jotka olivat Matagalpasta. Ihmeellistä! Kävelivät ohi ja kuulimme, kun puhuivat suomea, ja he huomasivat että me olimme kuulleet ja ihmetelleet sitä ääneen.

Paluumatkalla vasta kaikenlaista nähtiinkin. Yksi auto oli ajanut mutkan suoraksi ulos tieltä, ja toinen auto oli törmännyt pyörään. Pyöräilijöitä menikin tosi paljon ilman valoja tai heijastimia. Kypärälle täällä varmaan naurettaisiin! Pilkkopimeässä pyöräilijät näki vasta kun oltiin kohdalla. Joten ei ihme jos törmäyksiä niihin sattuu. Paljon ihmettelyä. Ambulanssejakin sitten meni, sekä karnevaaleissa että paluumatkalla sieltä. Onneksi meidän kuski ajoi hyvin rauhalliseen tahtiin.

Matkalla pysähdyttiin juoma- ja vessatauoille. Yhdessä paikassa oli poliisit ovella vastassa. Hetken päästä he hakivat (vissiin vessasta piileksimästä) jonkun miehen ja pistivät käsirautoihin. Muissa pöydissä istuvat miehet katsoivat tuimasti, ilo ei ollut katossa. Ei mekään sitten jääty sinne pidemmäksi aikaa... Päivä oli pilvinen, ja yöllä sitten herättiin hirmuiseen sateeseen. Pisarat osuivat peltikattoon ja pitivät kovaa melua. Aloin epäillä, että kohta meidän lattia kyllä lainehtii. Vaan aamulla ulkona oli raikasta ja ihanan viileää.

Nyt on viikko takana. Enää ei olla aivan kalpeita, ja uskalletaan jo itse tilata ruokaa ja juomaa espanjaksi. Välillä paikallisten sanomista ymmärtää pääasiat, mutta itse osaa vastata vain tervehdyksen/kiitoksen/kyllä/ei/en ymmärrä... Ihmiset ovat kyllä ystävällisiä. Hymyilee vaan takaisin, niin kaikki on hyvin.

Ihmettelyä jatkuu vielä reilut 2,5 viikkoa.

-Reetta

"The ultimate tragedy is not the oppression and cruelty by the bad people, but the silence over that by the good people."

Pyykkireissulla eräänä päivänä...

"Managua-cityssä siis oltiin viikko. Mukavaa oli. Ihanan puhdas ja mukava hotelli, aamiaisbuffet ja ilmastointi. Hotel Aloha, voin suositella. Imigración-reissu tehtiin uudestaan... Päätoimisto olikin yllättäen kiinni iltapäivisin kun olivat jo aloittaneet joululomailun, mutta ihmetykseksemme kävi ilmi että Metrocentro-ostoskeskuksessa (ihan meidän hotellin lähellä) on toinen! Kätevää. Aluksi meinasi tulla hätä, kun virkailijatäti laski että "ei, en voi myöntää enää kahta kuukautta, ei teillä ole kuin kuukausi jäljellä mahdollista maassaoloaikaa.". Shit. Aloin laskemaan että missä ollaan kuukauden päästä, ja kaikki vieraatkin on täällä, miten ihmeessä pääsen Costa Ricaan livahtamaan hetkeksi... No sitä laskettiin sitten puoli tuntia uudestaan ja näin meillä on lupa olla Nicaraguassa 31.1. asti. Taisin päästää ilonkiljahduksen ja virkailijamiestä hymyilytti.

Managuan keskusta on omituinen. Yhtäkkiä huomaa olevansa piikkilankojen ympäröimien peltojen keskellä. Ja sitten on niitä Hiltoneita ja porvariostoskeskuksia, kasinoita ja "kansainvälisen viihteen" taloja (mistä lähtien strippareita on kutsuttu kansainväliseksi viihteeksi..?). Ja taas pitää ylittää yksi viisikaistainen carretera jossa ei tietenkään ole liikennevaloja tai suojateitä. Jälkeenpäin kuulin että juurikin siinä carreteran toisellapuolella oli aseella ryöstetty joku suomalainen. Gato nimittäin tuli käymään ja pelotteli. Managua kuitenkin on Väli-Amerikan turvallisin kaupunki, miltähän niissä muissa tuntuu kävellä... Oli siis mukava palata pieneen ja turvalliseen Leóniin, vaikkakin se merkitsi paluuta myös kuumaan huoneeseen ja kylmään suihkuun.

Ja ne lapset kaduilla siellä Managuassa. Liikennevaloissa keskellä carreteraa myymässä tuulilasinpyyhkijöitä, istuimensuojia, kylmää vettä pussissa, aurinkolaseja, ihan mitä vain. Heittelemässä palloja, pesemässä tuulilaseja. Huutamassa "un peso, chele, un peso!". En ikinä unohda sitä pientä poikaa jonka kasvoille oli maalattu klovnin irvistys. Sitä epätoivoa katseessa ja äänessä, koko olemuksessa. Kontrastia.

...

Oltiin oikeuslääketieteen kongressissa. Kongressin teemana oli "Salud y justicia contra la violencia intrafamiliar y sexual... un futuro de paz", eli "Oikeus ja Terveys perhe- ja seksuaalista väkivaltaa vastaan... avain rauhaan" Eli ideana se, että yhdessä toimimalla nämä eri tieteenalat voivat taistella väkivaltaa vastaan ja rauhan puolesta. Siellä oli yhtä paljon psykologeja ja asianajajia kuin lääkäreitä, ja oli mielenkiintoista. Viktimologian (http://en.wikipedia.org/wiki/Victimology) luennolla esimerkiksi siteerattiin Martin Luther King Jr:a (otsikossa)

Oikeuslääkäri Hondurasista pohdiskeli femicide- ja feminicide- termien käyttöä (http://en.wikipedia.org/wiki/Femicide). Yksinkertaistetusti kyse on siitä, kun naisia tapetaan sukupuolensa takia, olkoon sitten syynä misogynia eli naisviha (tähän luokkaan lasketaan myös "kunnia"murhat) tai joku muu seksistinen syy, esimerkiksi ylemmyydentunto tai sadismi. Machokulttuurin kotona Latinalaisessa Amerikassa tämä tuntuu valitettavasti olevan kohtalaisen yleistä: luennoitsijoita aiheesta oli myös ainakin Guatemalasta, Nicaraguasta ja El Salvadorista, ja kaikki olivat tilanteesta huolissaan. Guatemalassa femicidio on juridinen termi. Eräs esimerkki jengitapoista El Salvadorissa: siinä missä jengin luottamuksen pettäneet miehet tapetaan yhdellä laukauksella päähän, naisen raiskaavat useat jengin jäsenet, jonka jälkeen nainen tapetaan ja paloitellaan. El Salvadorin pääkaupungissa San Salvadorissa tehdyn tutkimuksen mukaan henkirikoksen kohteiksi joutuneista naisista on edeltävästi raiskattu 40%, miehistä 2%.

Oikeuspsykiatrisen lausunnon todenmukaisuudesta oli myös luento, jossa paikallinen oikeuspsykiatri muun muassa kommentoi että "joskus ne ihmiset, joilla ei ole mitään psyykkistä sairautta, ovat paljon vaarallisempia." Varmasti aika monestikin.

Seuraavaksi kuunneltiin luentoa mielikuvitusuhreista, jossa törmäsin mielenkiintoiseen syndroomaan: Sundown syndrome. Tarkoittaa sitä, että esimerkiksi dementia- tai psykoosipotilailla oireiden määrä vaihtelee vuorokauden mukaan, ja yleensä oireilu lisääntyy iltapäivän myöhäisinä tunteina, auringon laskiessa... Ahdistus lisääntyy, ihmisestä tulee ailahtelevaisempi, vaativampi, epäilevä, harhainen... No piti sitten alkaa piirtämään Kiroilevaa Shiiaa luentovihkoon. Sitä ei ehkä ikinä julkaista, en ole ihan varma että se olisi poliittisesti korrektia. No niille jotka tuntevat kiroilevan shiian tarinan, voisiko kyseessä ollakin Sundowning syndrome?

Toisena päivänä olin jo flunssassa ja aamun ensimmäisen luennon aikana niistin noin 20 nenäliinaa. Siitä huolimatta jaksoin keskittyä, luennoitsijana oli ranskalainen psykologinainen, joka oli aivan kuin ranskalainen naispsykologi jossain elokuvassa olisi. Tämä oli työskennellyt jo 30 vuotta traumapsykologina. Välillä vain unohdin kuunnella tulkkia, kun se ranskankielinen selostus oli niin vangitsevaa. Puhuttiin väkivallan aiheuttamasta stressistä ja "lesión psíquica":sta (kai se on suomeksi joku psyyken vaurio). Opimme myös että vaikka trauma ei aina jättäisikään vaurioita tai näkyviä oireita psyykeen, muuttaa väkivaltainen tapahtuma ihmisen arvomaailmaa. Joku kysyi jossain vaiheessa että miten rouva psykologi diagnosoisi 15-vuotiaan pojan, joka on kuukauden aikana seksuaalisesti hyväksikäyttänyt viittä nuorta naista ja yhtä lasta ja siitä päästiinkin sitten siihen miten eri tavoin ihmiset yrittävät selvitä väkivaltaisesta teosta. Esimerkiksi juurikin noin, eli toistamalla itseen kohdistunutta väkivaltaista tekoa pakonomaisesti.

Ehkä kuitenkin kaikista järkyttävin kuulemani asia oli se, että usein äidit sulkevat silmänsä lapseensa kohdistuvalta seksuaaliselta väkivallalta, toistuvasti. "Señora, miksi ihmeessä puolustatte miestänne jos tiedätte hänen hyväksikäyttävän tytärtänne?" "Tyttäreni kerjää sitä käyttäytymisellään" tai sitten suoraan "No kun, katsokaas rouva tohtori, mieheni elättää minua. Jos ilmiantaisin hänet, hän jättäisi minut ja minulta menisivät viimeisetkin pesot".

...

Ja silti, on niin helppo unohtaa.
On niin helppo unohtaa elävänsä kehitysmaassa. Niin helppo unohtaa, kuinka moni ihminen ei saa ruokaa joka päivä. Niin raivostuttavan helppo unohtaa ne ihmiset jotka elävät kaatopaikalla, ihan tuossa muutaman korttelin päässä. Ne kaikki jotka lähtevät sairaalasta reseptit kädessään mutta joilla ei ole varaa ostaa lääkkeitä. Ne joilla on koti, mutta kodissa vessana vain lattia. Ne raskaana olevat 13-vuotiaat jotka odottavat raiskaajansa lasta. Maan käsittämätön aborttilaki ja kirkon mielistely. Kuinka monella vastaantulevista lapsista ei ole vanhempia tai kuinka monen vanhemmat eivät välitä. Saavat perinnöksi vain väkivallan. Kun käy kerran viikossa leffassa, miten helposti onkaan ajattelematta sitä, kuinka monella ihmisellä siihen oikeasti on varaa. Ja miten äkkiä siirtyy toiseen todellisuuteen kun astuu elokuvateatteriin ovella odottavien kerjäläisten ohi. Miten on mahdollista unohtaa nuo ihmiset, jotka pimeän tultua täyttävät tämän kaupungin kadut, levittävät sanomalehden kirkonportaille, sairaalan ulko-ovelle, ovisyvennöksiin, ja nukahtavat siihen. Paljaat pinttyneenlikaiset jalat vain pilkistävät viltin alta. Mikähän heidän tarinansa on?

Olen aika järkyttynyt siitä, miten helppo on unohtaa. Kun itsellä on varaa kotiin, ruokaa, leffoihin, rantamatkoihin, ihan mihin vaan... Olen aina ihmetellyt sitä, miten rikkaat voivat elää tyytyväisinä maissa missä on niin paljon köyhyyttä ja luksustalon aidan toisella puolella slummi, mutta nyt käsitän. He unohtavat. Heille nämä ihmiset aidan toisella puolella eivät ole olemassa. Sen täytyy olla itsensä suojelemista. Mutta mehän kaikki tiedämme että kieltäminen ei ole kovin kehittynyt puolustusmekanismi. "

Pyykit valmiit.

¡Hasta la verga con hambre!

Viikonloppureissu kolonialistisessa Granadassa, joka sijaitsee Nicaragua-järven rannalla. Matkaseurueena Kaisa-Maria, Jari, El Gato Sueco, lääkisopiskelija Oscar ja kaverinsa Duilio ja Isaylla. Oscar on Granadasta kotoisin ja pyysi meidät vierailulle kotikaupunkiinsa.


Oscar lavalla. Vauhtia n. 80 km/h.

Matka taittui autossa sisällä tai auton lavalla, joka on paikallinen tapa matkustaa. Poliisi sakottaa liiasta määrästä sisätiloissa, mutta ulkopuolelle saa tukkia niin paljon kun vain mahtuu. Sateen yllättäessä siirryttiin kuitenkin kaikki sisälle.


Yari Masayassa matkalla... ...ostamaan tuliaisia paikalliselta vaimolta.

Menomatkalla poikettiin syömässä herkulliset quesillot, jotka sisältävät tortillaan käärityn juuston, sipulia ja ranskankermakastiketta. ¡Que rico! Matkaa jatkettiin ja saavuttiin Masayan käsityöläiskylään, jossa kierreltiin ja ostettiin hieman matkamuistoja. Illalla tarkistettiin paikallinen yöelämä ja nähtiin Duilion pyörittävän vaimoja salsan ja bachatan tahtiin.



Turisti ja... ...turistit eli Duilio, Tomas, Gato ja Isaylla.

Sunnuntaiaamuna saatiin oikeaa nicaragualaista aamiaista eli papuja, tortillaa, paistettuja banaaneja, hapankerma- ja ranskankermakastiketta, juustoa, salaattia ja pinolilloa (maissi-kaakao-kaneli-juoma). ¡Que sabroso! Ja tuhtia tavaraa, nälkä tuli vasta illalla.


Nica-aamiainen.

Kierreltiin nopsaan kirkot ja vanhat vankilat eli noin 5min per paikka. Iltapäiväksi lähdettiin Oscarin serkun quintalle eli kesämökille Nicaragua-järven rannalle. Muuten kävisi suomalaisesta kesämökkimaisemasta, mutta mökki paljastui huvilaksi ja horisontissa näkyi tulivuoria ja pikkusaaria palmuineen. Ilta meni grillaillessa (n. 10kg lihaa), salaattiakin syötiin. Kaisa-Marialle tarjottiin nicaragualainen 5-vuotias lapsi kotiinviemisiksi, liekö vielä hyväksynyt tarjousta...



Duilio ja Yaris kirkossa... ...kesämökkimaisemaa.


Pojat...


...Jaeri.


Duilio, Oscar, Isayllo ja Omar grillaamassa.



5-vuotias pikkupoika.

Illan kuluessa huomattiin, että joku paikallinen kokee verkkoja meidän uintialueemme vieressä, onneksi ei sotkeuduttu. Ostettiin kalastajilta yölliseksi kalat kalakeittoa varten. Palattiin kämpille perkaamaan kaloja ja tekemään keittoa, herkullista tuli. Keitto kävisi muuten suomalaisesta kalakeitosta, mutta kalat olivat kokonaisia.

Nukkumista ei odottanut kovin innolla, koska sänky oli liian pieni kahdelle, liian pehmeä, sen päällä oli toukkia ja hämähäkkejä ja lisäksi kämppä oli umpihomeessa. Mutta eipäs valiteta liikaa, saatiin sentään nukkua sisällä.



Uimarit kalastajan veneessä kuvattavina.


Gaton ja Oscarin kalatanssi.



Jerryn sänky.

Seuraavana aamuna ainoastaan Gatolla oli krapula, koska ei ollut ottanut rommipaukkua kalakeiton jälkeen. Tästä Duilio muistutti Gatoa aamulla. Lisäksi hän valisti kylpemisen tärkeydestä. Jos aamulla ei kylve, on koko päivän huono olo. Ja flunssaan tulee syödä runsaasti C-vitamiinia.

Maanantaina jälleen nica-aamiaista. ¡Que delicioso! Kotimatkalle lähdettiin Oscarin sedän maatilan kautta. Siellä oli koiria, kissanpentuja, kanoja, kukkoja, kalkkunoita, hanhia, possuja ja hevosia, joilla ratsastettiin. Oscarin hevonen nousi takajaloilleen, mutta vahingoilta vältyttiin. Duilio tuli vauhdilla ratsastaen ja huutaen: "¡Como se para!? eli mitenkä jarrutethaan.


Kokeneet ratsastajat K-M ja Oscar.



Kokemuksia kerryttävä Jaeri.

Kaunis Apoyo-järvi tsekattiin näköalapaikalta. Vesi on ilmeisesti hyvin kirkasta ja snorklaus mahdollista. Lisäksi köysiradalla voi laskea adrenaliinin puutteessa. Paluumatka taittui osaltani lavalla Jarin ja Gaton kanssa. Jokseenkin vauhdikasta.


Lavalla.

Uusintareissu voitaisiin mahdollisesti tehdä joulukuussa saapuvien vieraiden kanssa.