Road trip to Maubisse and Hatubuilico - pako helteestä vuoristoon

(1.-3.10.2012)
Dilin kuumuus alkoi ahdistaa ja päätettiin lähteä vuoristoon. Vuokra-auto hommattiin ja samaan hintaan saatiin vielä kuski. Onneksi otettiin auto, eikä skootteria! Matka alkoi vuokra-Pajeron renkaanvaihdolla. Kuskina nuori poika Filipe. Mukava poika, mutta yhteistä kieltä ei ollut. Filipe puhui ihan vähän englantia, eikä ollenkaan portugalia. Oltiin onneksi kopioitu hostellin Lonely Planetista tetunin alkeet, joten kommunikointi sujui jotenkin.

Ensimmäisenä päivänä ajettiin vuorille Maubisseen, matka kesti noin kolme tuntia. Tie oli kamalassa kunnossa. Ja sen pitäisi olla koko Itä-Timorin parhaita teitä, ja kaiken lisäksi on vielä kuivan kauden loppuajat eli mutavyöryistä kauan aikaa. Asfalttitie oli kapea ja siinä oli reikiä. Välillä puoli tietä puuttui. Yhdessä kohtaa tiessä oli keskellä vajaan metrin kokoinen reikä, josta huomasin näkyvän suoraan laakson pohjalle. Näkymät oli kyllä huikeat. Noustiin ja laskettiin mutkittelevia vuoristoteitä. Oli kuivan kauden karua vuoristoa, mutta myös jollain ihmeen konstilla kasteltuja riisipeltoja ja muita viljelmiä. Kaikenlaisia valtavia jänniä puita, kaskipeltoja. Asumuksia oli tien varressa siellä täällä: hienoimmat betonisia, halvimmat pelti- ja lautahökkeleitä. Innovatiivisin rakennus oli kyllä ehdottomasti pystyyn käännetty rekan kuljettajan koppi! Tiellä vilisti koiria, pikkupossuja, kukkoja, vähäpukeisia taaperoita, laumoittain valkoisiin puettuja koululaisia. Muutama YK:n auto kaahasi holtittomasti vastaan, ja yksi poliisiauto pillit päällä. Muuten näkyi lähinnä lava-autoja lavat täynnä ihmisiä. Perille päästiin Maubisseen ja siellä majoituttiin portugalinaikaiseen kuvernöörin taloon. Pousada de Maubisse on kukkulalla Maubissen yläpuolella, ja näkymät on aivan mahtavat. Talo henkii historiaa, ja vaikka on päässyt vähän rapistumaan on todella ihana. Ympärillä on hieno puutarha jota kiertää matala kiviaita, jonka takana joka suuntaan hienot näkymät. Nuoret pojat istuivat illan aidalla soitellen kitaraa ja laulaen portugalinkielistä musiikkia. Illalliseksi grillattua kanaa, lohkoperunoita ja vihanneksia. Oltiin pousadan ainoat asukkaat.

Pousada de Maubisse

Aamulla herättiin katsomaan auringonnousua. Aukaistiin vain verhot sängyn päädystä ja ihailtiin maisemaa, kun aurinko nousi vuorien takaa ja värjäsi usvaisen maailman punaiseksi. Unia jatkettiin vielä pari tuntia, jonka jälkeen pojat tarjoilivat meille aamiaiseksi tuoreita sämpylöitä ja paikallista kahvia. Kyselin kuka omistaa pousadan, ja vastauksena oli local government, eli eipä ainakaan rahat mene jollekin rikkaalle ulkomaalaiselle. Filipe tuli hakemaan kymmeneltä ja lähdettiin ajelemaan kohti Hatubuilicoa. Tie oli vielä huonommassa kunnossa kuin edellisenä päivänä. Ei asfalttia, ja nelivedosta huolimatta ei välillä meinattu päästä eteenpäin. Maisemat muuttui kahvi- ja riisiviljelmistä havu- ja sekametsiksi. Peltihökkeleiden sijaan nähtiin enemmän perinteisiä hienoja bambumajoja. Ihmisiä käveli tiellä, mutta autoja ei näkynyt, vain muutama mopo. Jos paikalliset haluavat Hatubuilicosta vähän isompaan kylään Maubisseen, on heidän käveltävä 18 kilometriä isomman tien varteen, josta voi sitten liftata perille. Hevosia näkyi myös paljon, pieniä ja siroja, mutta enimmäkseen hyvinvoivan näköisiä. Paljon suloisia varsoja. Lapsilaumoja rääsyissä vilkuttamassa meille. Ohikulkevaa autoa tuijottivat kaikki, myös aikuiset, ja useat nostivat kättä. Filipen kanssa juteltiin matkan ratoksi tetuniksi, muun muassa iän selvittämiseen meni puoli tuntia. 

Matka kesti pari tuntia ja Hatubuilicossa majoituttiin kylän päällikön omistamaan majataloon. Näkymät terassilta olivat hienot, sängyissä viltit mutta ei lakanoita, ja vessana kauhalla huuhdottava reikävessa. Paikallinen lounas oli täyttävä: riisiä, munakasta ja papukastiketta. Kylällä kävellessämme pikkulapset pääsivät koulusta ja meitä arastellen juoksivat karkuun kikattaen. Istuskeltiin terassilla lukemassa pari tuntia kunnes saatiin seuraa. Jenkkipoika ja kiinalainen tyttö tulivat kuskinsa kanssa, ja sovittiin että aamulla lähdetään 03:00 yhtä matkaa Mt. Ramelaun huippua kohti. Käytiin vielä kävelyllä kylällä, oikaistiin peltojen poikki, hypittiin joen yli, maisteltiin villiminttua ja välillä vähän kiivettiin. Kylä oli täynnä raunioiksi pommitettuja taloja indonesialaisten jäljiltä. Kahvien ääressä juteltiin porukalla, ja toinen opas sai toimia tulkkina kun osasi vähän paremmin englantia. Saatiin vihdoin selville että Filipe on 25-vuotias ja hänellä on kaksi pientä lasta. Käynyt koulua yläasteelle asti. Naimisiinmennessä maksanut vaimon perheelle 12 puhvelia ja 12 hevosta. Toinen opas oli 21-vuotias Nico. Kertoi opiskelleensa yliopistossa ekonomiaa, kunnes rahat loppuivat, ja nyt työskentelee turistioppaana ekomatkatoimistossa. Nicon tyttöystävä oli vasta lähtenyt Kuubaan opiskelemaan hoitajaksi. Kuuban valtio kouluttaakin runsaasti itä-timorilaisia erityisesti lääkäreiksi ja hoitajiksi, mutta myös mm insinööreiksi. Lisäksi timorilaiset saavat Nicon mukaan halutessaan Portugalin passin, ja näin voivat tulla Eurooppaan töihin. Nicolla on veli ja kavereita Irlannissa, ja hän aikoi itsekin lähteä sinne ensi vuonna kokeilemaan onneaan. Veli oli kuulemma luvannut etsiä työpaikan valmiiksi. Kutsuttiin käymään samalla Suomessa. Kerrottiin kaamoksesta, yöttömästä yöstä ja pakkasesta ja olivat kauhuissaan. Tuomas piirsi Filipelle maailmankartan ja tetuniksi yritettiin selittää miten ja mitä kautta ollaan tultu Suomesta Itä-Timoriin. Opetettiin myös englantia samalla kun itse opeteltiin tetunia.

Tuomaksen maailmankartta Filipelle, huomaa mm. juna Venäjän läpi...

Hatubuilicon kylänraittia

Sodan jäljet oli vielä hyvin näkyvillä keskellä kylääkin

Herätys aamukolmelta kylmään ja pimeään. Hatubuilicon kylä saa sähköä generaattorista vain iltakuudesta puoleen yöhön, joten otsalampun valossa oli käytävä pesulla. Onneksi oli täysikuu ja kirkas tähtitaivas, eikä ulkona enää lamppua edes tarvinnut. Ajettiin ensin autolla todella jyrkkää ylämäkeä nelivedolla puolisen tuntia. Jossain vaiheessa taas puoli tietä oli romahtanut rotkoon ja juuri mahduttiin Pajerolla tien puolikasta eteenpäin. Sitten lähdettiin kävelemään kuun valossa vuoren rinnettä ylös. Noustiin 2,3 kilometrin korkeudesta noin kolmeen kilometriin. Ensimmäiseen puolikkaaseen matkasta meni noin puolitoista tuntia kun mentiin tosi rauhallista tahtia, mutta sitten oli pakko kiriä toinen puolikas puoleen tuntiin että ehdittiin huipulle ennen auringonnousua! Välillä mentiin juoksujalkaa ja käytettiin oikopolkuja. Polku oli välillä jyrkkä ja vieressä rotko. Kuun ja tähtien valossa oli kyllä uskomattoman hieno kävellä. Matkalla oli isoja vanhoja puita todella vähän, kuulemma indonesialaiset olivat käskeneet tuhoamaan puut rinteistä etteivät vastarintataistelijat pääsisi niiden suojaan piilottelemaan. Huipulla oli jäätävän kylmä, mutta auringonnousu seudun korkeimmassa kohdassa, Virgen Marian jalkojen juuressa oli upea. Alas luisuttiin hiekkaista polkua ja majatalossa odottikin tuoreet sämpylät ja kahvi aamupalaksi.

Paluumatkalla päivänvalossa näki jo paremmin kuinka kapeaa tietä oli ylös tultu...

Auringonnousu Mt Ramelaun huipulta

Alaspäin ja aurinko jo vähän lämmittää

Meillä oli vielä hyvä tuuri, kun Hatubuilicossa sattui olemaan viikottainen markkinapäivä. Väkeä oli monesta kylästä, kaikki tervehtivät iloisesti. Myytävänä oli vihanneksia, betelpähkinää ( mummoja hymyilemässä suut punaisina), paikallista tupakkaa, perinteisiä tais-vaatteita jne. Kiva oli kävellä ympäri torialuetta. Ajomatka takaisin Diliin oli taas pitkä ja kivinen.

Markkinoille menossa myös naapurikylien väki

Kylän pojat halusivat meille poseerata

Tupakan ostossa

Tuomas oli vähän pelottava

Oppaiden kanssa ehdittiin jutella monenlaista. Väittivät, että Timorissa ei juurikaan ole korruptiota, koska kuka tahansa voi käräyttää lahjuksia ottaneen virkamiehen, joka sitten nopeasti saa potkut. Poliisit ovatkin kyllä olleet Itä-Timorissa todella mukavia ja hymyileviä, ja toivotaan että kertomus on totta. En tiedä kuinka paljon sitten vaikuttaa vielä YK:n näkyvä läsnäolo. Uuteen presidenttiin kaikki tuntuivat myös olevan tyytyväisiä, ja Itä-Timorilla onkin ollut hyvä tuuri poliitikkojen kanssa tähän asti. Lääkäreitä ja hammaslääkäreitä on todella vähän, ja niistäkin suurin osa kuubalaisia. Ihmiset omistavat maansa, ja saavat hyvät korvaukset öljy- ja kaasulöydöistä. Öljyrahaa tulee maahan koko ajan enemmän. Koulu on ilmainen lukuunottamatta yksityisiä yliopistoja.

Timor Leste, my new favourite country

Pilkahduksia Portugalia Aasian kaukaisimmalla laidalla. Pousadat ja muut kolonialistiset rakennukset. Kieli: täällä puhutaan tetunia, kymmeniä paikallisia kieliä, portugalia ja indonesiaa. Ihmiset jotenkin hämäävän etelä-amerikkalaisia. Trooppinen saari, jolta löytyy sekä maailman parhaimmat koralliriutat, aina helteinen sympaattisen pieni rantapääkaupunki Dili, että sumuiset pyhät vuoret. Rikkauksina öljy, kahvi, sekä käsittämättömän sitkeät ja sinnikkäät hymyilevät timorilaiset. Historia on ollut raaka, kuten Tuomaksen tekstistä voi lukea. Timorilaisia ovat alistaneet ja murhanneet vuorollaan portugalilaiset, japanilaiset, australialaiset ja indonesialaiset. Historian jäljet ovat täällä fyysisesti läsnä YK- joukkoina, pommitettuina talonraunioina ja poltettuina metsinä. Traumaattisia kokemuksia on lähes kaikilla aivan pienimpiä lapsia lukuunottamatta. Toivottavasti traumat eivät periydy ja johda uuteen väkivaltaan. Toivottavasti traumoista ja ihmisoikeusrikkomuksista ei vaieta ja pommitettuja taloja piiloteta. Toivottavasti timorilaiset saavat oikeutta, mutta eivät hanki sitä katkeroitumisen uhalla. Toivottavasti maan johtajat pysyvät hyvinä ihmisinä eivätkä kyynisty ja korruptoidu. Toivottavasti öljy auttaa poistamaan köyhyyden, kouluttamaan timorilaisia ja pienentämään äitiys- ja lapsikuolleisuutta, mutta ei saastuta puhtaita riuttoja ja jo veren tahraamia pyhiä metsiä. Toivottavasti timorilaisilla riittää uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Maa on vielä aivan alkutekijöissään. YK on auttanut luomaan muun muassa oikeusjärjestelmän, koululaitoksen, terveydenhuoltoa, kouluttanut poliisit ja armeijan jne, mutta paljon on vielä tekemistä.

Äitiys- ja lapsikuolleisuus ovat jo huimassa laskussa, mutta edelleen niin sanotut ehkäistävät tai hoidettavat syyt tappavat (pneumonia, malaria, ripuli jne.). Aliravitsemus on yleistä, samoin syntymärekisteröinnin ja näin ollen henkilötunnuksen puuttuminen. Vain kolmanneksessa synnytyksistä on mukana koulutettu kätilö. Syntyvyys on korkea: 7,7 lasta per nainen. Puhdas juomavesi ja jonkinlaiset saniteettimahdollisuudet on alle puolella.

Dili on sympaattisen pieni pääkaupunki aivan meren rannalla. Rantabulevardilla myydään kookospähkinöitä ja tuoretta kalaa. Yhdessä kohdassa on pöytiä ja pistorasioita, ja ilmainen wifi. Parhailla paikoilla rannassa on kylläkin lähetystöjen aidattuja palatseja. Paljon pommitettuja talonraunioita. Parin kilometrin päässä keskustasta on hiekkarantoja, joilla saa olla lähes yksin. Edellinen presidentti rakennutti presidentinpalatsinsa omien sanojensa mukaan koko kansalle: ovet ovat avoinna ja pihalla on leikkikenttä. YK-autoja on joka puolella. Muuten liikenne on maltillista ja uskaltaa hyvin pyöräillä seassa. Ihmiset ovat todella ystävällisiä. Kaduilla näkee paljon länsimaalaisia: YK:n lisäksi täällä työllistävät useat NGO:t. Tällä on varjopuolensa: Dilissä hotellien ja ravintoloiden hinnat ovat korkeat, eikö paikallisia juuri ravintoloissa näy. Dilissä pyöräillään ympäri kaupunkia rikkinäisillä pyörillä (Tuomaksen penkki on ruostunut kiinni niin alas kuin mahdollista, minun penkki heiluu ylösalas, takajarru hankaa rengasta ja vanne on mutkalla), syödään lounasta intialaisessa ravintolassa katsoen samalla bollywood-elokuvaa työntekijöiden ja intialaisen YK-poliisin kanssa, hommataan Indonesiaan uutta viisumia (haetaan passikuvat punaisella taustalla), käydään rannalla katselemassa kun paikalliset perheet polskivat rantavedessä vaatteet päällä, melovat vuokrakanooteilla ja kalastavat. Ihmetellään kun sunnuntaina koko kaupunki on kiinni (pitkästä aikaa katolilainen maa), ostetaan reilun kaupan käsitöitä, kuunnellaan takseissa jumputtavaa espanjan- ja portugalinkielistä musiikkia, hymyilyttää. Kokeillaan kolmea eri ylihinnoiteltua majapaikkaa (koko kaupungin halvin hostellihuone 25 dollaria, rantahotellin basic room ilman parveketta ja merinäköalaa 85 dollaria, parhaana b&b keskustassa 45 dollaria), käytetään kaksi tuntia etsien Chega-näyttelyä ja kiroten taas kerran Lonely Planetin virheellisiä karttoja, vietetään monta tuntia vastarintataistelun museossa ja kävellään Santa Cruzin hautausmaalla. Hautausmaa on aivan täyteen ahdettu, eikä hautojen välillä oikein mene polkujakaan. Surullisin hautausmaa missä olen käynyt, aivan liikaa lasten ja nuorten hautoja. Myrskytaivas sopii hyvin kuvaan.

Täyteen ahdettu Santa Cruzin hautausmaa, vuoden 1991 verilöylyn tapahtumapaikka

Itä-Timor on kiehtova maa, mielenkiintoista on nähdä miten maa kehittyy. Ihmiset ovat ystävällisiä, luonto on monipuolinen ja turismia äärimmäisen vähän. Infrastruktuuri vielä huonoa joten matkustaminen paikasta toiseen hidasta, mutta kylläkin kaiken vaivan arvoista. Paljon jäi vielä näkemättä kun aika oli rajallinen. Turvallinen olo oli koko ajan. Uusi lempimaani, suosittelen :)

Dilin kaduilla näkyi vielä paljon pommitettuja talonraunioita

Ronaldo on täälläkin suosittu :)

Aasialaiseen tyyliin lastattuja mopoja näkyi...

...mutta myös todella paljon YK-autoja. Tämä YK-poliisi on tullut biitsille!

Tämä ranta löytyi aivan parin kilometrin päässä keskustasta

Keskustan rantabulevardilla ostamassa matkaevästä

La historia de Timor Leste

Portugalilaiset kaupustelijat saapuivat Timorin saarelle 1500-luvun alussa. Hollantilaiset olivat vallassa Länsi-Timorissa ja saaresta käytiin taistelua. Vuonna 1859 tehtiin sopimus, joka jakoi saaren kahteen osaan; länsiosa jäi Hollannille ja pieni osa lännestä (Oecussi) sekä itäosa Portugalille. 1900-luvun alkupuolella valta jakaantui paikallisille päälliköille eikä touhu ollut kovin organisoitua. Portugali ei juurikaan kiinnittänyt huomiotaan pieneen siirtomaasaareensa.

II maailmansota tuntui Itä-Timorissakin asti, kun Japani aikoi valloittaa koko Aasian. 1941 australialaiset kommandojoukot puolustivat paikallisten kanssa maata japanilaisten hyökkäyksiltä. 1942 Portugali joutui luovuttamaan vallan Japanille, kunnes sai sen takaisin sodan jälkeen. 40 000-60 000 timorilaista menehtyi sodassa.

1974 Portugalissa tapahtui vallankumous ja siirtomaita alettiin vapauttaa. Itä-Timorissa muodostui nopeasti poliittisia puolueita, Timorese Democratic Union (UDT) ja Association of Timorese Social Democrats (myöhemmin nimellä Fretilin) olivat pahimmat kilpailijat. Lyhyen mutta verisen sisällissodan jälkeen Fretilin selvisi voittajana ja julisti Itä-Timorin itsenäiseksi 28.11.1975. Indonesia, jolle Länsi-Timor kuului, ei sulattanut asiaa vaan halusi liittää Itä-Timorin omaan valtakuntaansa. Niinpä 7.12.1975 Indonesia teki lopullisen iskunsa pääkaupunki Diliin ja otti komennon. Indonesia pelkäsi vasemmistolaisen Fretilinin tuovan kommunismin saarelle, mitä he eivät voineet hyväksyä. Jenkit tietenkin antoivat tukensa Indonesialle kuullessaan mahdollisesta kommunismiaallosta, samoin tekivät britit ja australialaiset. Sodan piti olla lyhyt ja jenkkiaseita ei saanut näkyä muulle maailmalle.

Vastarintamuseossa Dilissä näimme videon, jossa australialaistoimittaja kertoi asioiden todellisesta kulusta 1975 lopulla ja ihmetteli, miksi hänen oma maansa, USA ja Indonesia tekevät julmuuksia itä-timorilaisia kohtaan ja vaati YK:n väliintuloa. Kaksi päivää haastattelun jälkeen hän sekä neljä muuta australialaistoimittajaa tapettiin Itä-Timorin puolella lähellä rajaa Indonesian sotilaiden toimesta. Sodasta ei haluttu tietoja julkisuuteen.

Fretilinin sotilasosasto Falintil kävi sissisotaa ylivoimaista Indonesiaa vastaan. Sota kesti neljä vuotta (1975-1979), jona aikana Itä-Timorin asukasluku tippui 650 000:sta alle 500 000:een. Pieni joukko sissejä säilyi kuitenkin hengissä ja Xanana Gusmaon johdolla he alkoivat kasata ja vahvistaa rivejään pikku hiljaa. Suurin osa itä-timorilaisista eli Indonesian vallan alla, mutta he olivat kuitenkin sisimmässään vastarinnan puolella.

1989 Indonesia oli edelleen vahvasti vallassa ja avasi ovia turisteillekin. 12. marraskuuta 1991 joukko itä-timorilaisia nuoria, lähinnä opiskelijoita, oli kunnioittamassa erään vastarinta-aktivistin muistoa Santa Cruzin hautausmaalla Dilissä, kun Indonesian joukot avasivat tulen. Uhrit yrittivät turhaan juosta karkuun ja piiloutua hautakivien taakse. Massamurhassa kuoli arviolta 280 itä-timorilaista. Länsimaalaiset toimittajat kuvasivat tapahtuman videolle ja julmuudet levisivät koko maailman tietoisuuteen.

Kun Indonesian presidentti Soeharto luopui vallasta 1998 toukokuussa, hänen korvaajansa BJ Habibie yllättäen alkoi höllentää maan otetta Itä-Timorista. Indonesian armeija ei sulattanut suunnanmuutosta, vaan 1999 he tuhosivat Itä-Timoria hirmumyrskyn tavoin. Ihmisiä joukkomurhattiin, kidutettiin ja paikkoja hajoitettiin. 30. elokuuta 1999 Itä-Timor äänesti itsenäisyytensä puolesta (78,5%). Tämänkin jälkeen Indonesian sotilasjoukot mellastivat alueella lupauksista huolimatta. YK:n joukotkin joutuivat pakenemaan, kunnes syyskuun lopulla 1999 armeija lopulta vetäytyi Länsi-Timorin puolelle.

YK piti väliaikaishallintoa, kunnes Itä-Timor itsenäistyi 20. toukokuuta 2002. Xanana Gusmao valittiin presidentiksi ja maata alettiin rakentaa pohjamudista. Kehitys oli hidasta ja köyhyys sekä turhautuminen söivät kansaa. Mielenosoituksia järjestettiin ja levottomuudet levisivät. Vuonna 2006 tilanne kärjistyi ja satoja ihmisiä kuoli mielenilmauksissa. YK:n jo suurimmaksi osaksi lähteneet joukot palasivat takaisin. Vuonna 2007 presidentiksi valittiin Jose Ramos-Horta, jota kapinaliset ampuivat vuonna 2008. Myös pääministeri Gusmaoa yritettiin tappaa.

Tänä vuonna uudeksi presidentiksi valittiin Taur Matan Ruak. Nähtäväksi jää, miten kansakunta jatkaa kehittymistään. YK:n joukot poistuvat maasta ilmeisesti vuoden 2012 lopulla. Australia yritti vedättää nuorelta valtiolta öljyvaroja, mutta onneksi varat jaettiin 50/50. Muita tulonlähteitä ovat kahvintuotanto ja kasvava turismi. Nykyään maassa käy noin 1500 turistia vuodessa.

Ihmiset maassa ovat kuitenkin vierailumme perusteella yllättävänkin iloisia ja myönteisiä, joten paremmat ajat ovat varmasti tulossa. Historia on ollut raaka, joten toivoa ja uskoa täällä tarvitaan. Hei, Itä-Timor vs. Kambodza 5-1 Suzuki Cupin karsinnassa, ei huono aloitus. ;)

-Tuomas