En la tierra de Pachamama

Istun täällä hotellin parvekkeella, pilvien keskellä. Ja juon kamomillateetä. Aina välillä pilvien välistä pilkistää vuoria, alkaa kirkastua. Muut lähti vaeltamaan vuorta alas joelle, minä jäin vielä lepäilemään ja korjailemaan eilisen vuoristotaudin jälkiä. Ollaan Coroicossa, parin tunnin ajomatkan päässä La Pazista. Tänne tultiin ennen sitä kuuluisaa Kuolemantietä pitkin, joka on kuulemma maailman vaarallisin tie. "Cae mas o menos un carro por semana" eli suunnilleen auto viikossa tipahti rotkoon, sanottiin ainakin äidilleni kymmenisen vuotta sitten. No, onneksi vihdoin on saatu valmiiksi uusi tie tänne Coroicoon asti, oikein päällystetty ja siltojakin rakennettu. Ja leveämpi. Jotkut ei silti tykkää siitä että elämä on liian turvallista, ja laumoittain turisteja laskettelee päivittäin sitä kuolemantietä alas. Pyörällä. Me ei kuitenkaan lähdetty uhmaamaan kohtaloa.

Coroico on 1500 metrissä ja kasvillisuus cloud forestia (mikähän se on suomeksi, pilvimetsä kuulostaa jotenkin, no...). Tosi vehreää! Ja ihana viileys! Sain tässä läppärin lataukseen kun käsitin laittaa valot päälle; alkoi pistorasiakin toimimaan... Muita ensivaikutelmia Boliviasta...

-Vuoret on oikeasti korkeita. En oikein käsitä miksi, mutta jostain syystä päätettiin yöpyä La Pazin lentokentällä Jussia odotellessa, eikä otettu huomioon sitä että se sijaitsee kuitenkin 4200 metrissä. Ei kai meille nyt vuoristotauti tule... Tajuttiin silti seuraavalle päivälle varata hotelli täältä alempaa, onneksi. Muutama tunti meni ihan hyvin, mutta sitten iski hapenpuute :D Aluksi huomattiin vessassa peiliin katsoessa että oho, onpa huulet siniset. Sitten alko mennä sormet ja varpaat tunnottomiksi, alko huimaamaan ja oksettamaan. Älyttömän heikko olo; kun käveli muutaman metrin niin syke nousi taivaisiin. Tuomaksella oli kova päänsärky. Lentokentällä oli semmonen happibaari jossa oli ilmeisesti happirikastettua ilmaa, mutta ei se oikein auttanu, joten käytiin hengittelemässä happimaskissa 10 minuuttia lääkäriasemalla. Pahoinvointilääkettä vielä niin pääsi jatkamaan matkaa. Eli ei ehkä kannata lentää merenpinnan tasolta suoraan La Paziin, eikä ainakaan jäädä lentokentälle yöksi (itse La Paz on muutama sata metriä alempana)

-La Paz on laakson pohjalla, kauniilta näytti ohiajettaessa. Kuolemantiellä oli aivan uskomattomat maisemat, vaikka nukuinkin suurimman osan ajasta vielä pahoinvoivana. Korkeita vuoria sinisen ja vihreän eri sävyissä, välissä ihan mustaa. Vesiputouksia, pikkukyliä... Ihanat intiaanimummot paksuissa hamekerroksissa, hassuissa hatuissa ja pitkät mustat hiukset kahdella yhteensidotulla letillä. Lumiläiskiä kun oltiin tien korkeimmalla kohdalla, yli viidessä kilometrissä. Vieressä oli vielä yli kuuden kilometrin huippuja...

-Kylymä. La Pazissa yölämpötila oli +3, täälläkin alhaalla on viileämpi kuin Nicaraguassa (jopa vuoristossa). Aluksi oli vähän hankala tottua; kun on viettänyt puoli vuotta yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloissa, suora tiputus kolmeen on ehkä vähän liikaa kerralla. Ilman talvivaatteita vielä. Onneksi oli viltti mihin kääriytyä. Täällä Coroicossa on sen sijaan aivan täydellinen ilmasto. Öisin tulee vähän viileä mutta päivällä on juuri sopivan lämmin ja kostea. Pilvet tulee välillä sisälle huoneeseen. Saatiin eilen illallisella oman pihan viiniä ja todennäköisesti kylän kaakaopavuista tehtyä suklaafondueta. Hotellilla on myös omat kahvit kasvamassa. Ja tietenkin hedelmiä.

-Käytännön asioita: hanasta kylmä vesi on oikeasti kylmää. Ja on älyttömän hankala muistaa, ettei hampaita saa pestä hanavedellä ja yrittää pitää suihkussa suu kiinni ettei vahingossa nielase kaikkia ameeboja ja giardioita.

-Rahan kanssa on vielä solkkaamista; menee cordobat, boliviaanot, solit, dollarit ja eurot sekasin... Moni asia tuntuu täällä halvemmalta kuin Nicaraguassa, vaikka Nicaragua onkin läntisen pallonpuoliskon toiseksi köyhin maa Haitin jälkeen. Esimerkiksi eilinen illallinen johon kuului pizza, salaatti-ja keittobuffet ja jälkkäriksi hedelmiä ja suklaafondueta niin paljon kuin jaksaa, pullollinen talon viiniä porukalle ja kahden litran limonaadi-kannu (eli vettä, vastapuristettua limonia ja sokeria, que rico!) oli 4 euroa per henkilö. Ja vielä hotellihinnoilla. Bussit ja taksit maksaa suunnilleen saman verran kuin Nicaraguassa. Olut oli kalliimpaa, vesi halvempaa, viini huomattavasti halvempaa. Kaupoissa ei olla vielä hirveästi ehditty käydä, eli voi olla, että käsitys vielä muuttuu.

-Nämä paikalliset ei aina ymmärrä minun espanjaa... Uskottelen itselleni, että se johtuu siitä, että puhun niin sujuvasti Nica-espanjaa, ettei ne käsitä, eikä suinkaan siitä etten osaisi espanjaa :D

Viimeviikkoina on ollut paljon lähtöhässäkkää: piti hyvästellä kaikki, kerätä papereita, antaa lahjoja, jakaa tavaroita ympäriinsä, käydä viimestä kertaa joka paikassa... Viimeinen viikko Nicaraguassa sujahti todella nopeasti hyvässä seurassa: Maria lennähti Suomesta ja Jerry palasi Miamista. Kuumekin laski (edellisellä viikolla meillä Tuomaksen kanssa nousi yhtäkkiä molemmilla kuume, ja paikallisten mielestä se johtui joko siitä, että ilmasto on muuttunut (oli alkanut tuulla enemmän), tai sitten todennäköisemmin siitä että Jari oli lähtenyt). Käytiin Corneilla, pidettiin läksiäiset ja vietettiin vielä viimeiset päivät Granadassa Oscarin hoivissa. Kaikki on ollu vuorotellen vähän kipeinä, mikä on vähän hidastanut menoa... Vähän harmittaa ettei ehditty enemmän Nicaraguaa näyttää Marialle. Mutta nyt ollaan Boliviassa, ja hyvältä vaikuttaa tämäkin. Kovin erilaiselta vain. Matkustaminen vuoristossa on myös aina hieman hitaampaa ja vaivalloisempaa... Määränpää saattaa näkyä jo paria tuntia ennen kuin ollaan perillä, ja tuntuu ettei matka vain etene. Onneksi on hyvät maisemat :)

Niin, me ollaan nyt sitten matkalla... Saa nähdä minne tie vie... Paluu Suomeen on Ecuadorista jossain vaiheessa, eli sinne päin Perun kautta. Huomattiin eilen että nyt ollaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Muuten on ollut aika vaikea käsittää lähteneensä Nicaraguasta. Matkalla tuntui enemmänkin siltä, että ollaan vain käväisemässä jossain, niinkuin Corneilla, ja kohta palataan takaisin Leoniin. Puoli vuotta Nicaraguassa takana, huh. Saatiin hyviä ystäviä, löydettiin aivan ihania ihmisiä. Paljon mahtavia hetkiä muistoissa, ja yhtä paljon epätodellisia hetkiä (esimerkiksi viimeisenä iltana Granadassa yhtäkkiä kävelykadulla alko pikkupojat breikkaamaan Bomfunk Mc´s:n tahtiin). Opittiin puhumaan Nicaa ja juomaan rommia. Inhottiin kuumuutta ja sitä, että jos on suomalaisittain normaali niin näyttää surulliselta tai vihaiselta. Ihmeteltiin ihmisten suorapuheisuutta, ja sitä että ihmisiin voidaan ihan hyvin viitata sanomalla että tuo lihava tuolla tai tämä valkolainen tässä (gordito, chele; pätee myös potilaita puhuteltaessa). Nautittiin uusista mauista ja siitä että ihmiset aina auttaa. Oli turvallinen olo, vaikka keskellä yötä William Fonsecassa. Opittiin tanssimaan Palo de Mayoa ja vähän socaa, merenguea, salsaa ja reggaetonia. Lilluttiin meressä ja taisteltiin aaltoja vastaan toisessa meressä. Pelättiin rauskuja (tai no, minä pelkäsin). Oltiin mukana synnytyksissä, ortopedian osastokierroilla ja päivystyksissä. Juhlittiin paikalliseen tapaan uutta vuotta, huudettiin Griteriassa Neitsyt Mariaa elo- ja joulukuussa. Turisteiltiin ihan vähäsen. Kiipeiltiin tulivuorille, laskettiin pulkalla alas tuhkarinnettä täydenkuun valossa. Nähtiin kahvitiloja. Kirottiin kaiken hitautta. Huomattiin että itä- ja länsirannikko ovat yhtä erilaisia kuin kaksi eri maata. Aluksi oltiin tosi chelejä, nyt vähän vähemmän. Ollaan Nica-chelejä vieraassa maassa Etelä-Amerikassa. Olen ylpeä nicaragualaisista ystävistäni; he jaksavat uskoa parempaan tulevaisuuteen kotimaassaan. Haluaisin näyttää heille myös oman kotimaani: lumen ja järvien maa, jossa kaikki näyttävät surullisilta ja musiikki masentaa. Haluaisin heidän kokevan kaamoksen, talven sinisen valon, juhannuksen ja yöttömän yön. Festarit, steriilin ja kliinisen sairaalan. Metsät ja tunturit. Saisivat kokea myös kolmenkymmenen asteen pakkasen ja todeta, että uskomatonta kyllä, taloissa sisällä on silti lämmintä. Ja tietenkin saunan. Ja Fazerin sinisen. Salmiakista ne ei kuitenkaan tykkää. Toivottavasti jonakin päivänä, un dia. Tulee Nicaraguaa ikävä, ja ystäviä.

Mutta nyt kohti uusia seutuja. Huomenna taas La Paz eli Rauha. Villa- ja vilttiostoksille pitäisi päästä ennen seuraavaa matkakohdetta, siellä on kuulemma kylmä. Seuraavasta matkakohteesta ei vielä sen enempää kuin että siellä on luvassa suolaa, erivärisiä laguuneja ja aavekaupunkeja :)

Oijoi, aurinkokin tuli esiin pilvien takaa!

Kontrastikuva vol 4.

"The ultimate tragedy is not the oppression and cruelty by the bad people, but the silence over that by the good people."

Pyykkireissulla eräänä päivänä...

"Managua-cityssä siis oltiin viikko. Mukavaa oli. Ihanan puhdas ja mukava hotelli, aamiaisbuffet ja ilmastointi. Hotel Aloha, voin suositella. Imigración-reissu tehtiin uudestaan... Päätoimisto olikin yllättäen kiinni iltapäivisin kun olivat jo aloittaneet joululomailun, mutta ihmetykseksemme kävi ilmi että Metrocentro-ostoskeskuksessa (ihan meidän hotellin lähellä) on toinen! Kätevää. Aluksi meinasi tulla hätä, kun virkailijatäti laski että "ei, en voi myöntää enää kahta kuukautta, ei teillä ole kuin kuukausi jäljellä mahdollista maassaoloaikaa.". Shit. Aloin laskemaan että missä ollaan kuukauden päästä, ja kaikki vieraatkin on täällä, miten ihmeessä pääsen Costa Ricaan livahtamaan hetkeksi... No sitä laskettiin sitten puoli tuntia uudestaan ja näin meillä on lupa olla Nicaraguassa 31.1. asti. Taisin päästää ilonkiljahduksen ja virkailijamiestä hymyilytti.

Managuan keskusta on omituinen. Yhtäkkiä huomaa olevansa piikkilankojen ympäröimien peltojen keskellä. Ja sitten on niitä Hiltoneita ja porvariostoskeskuksia, kasinoita ja "kansainvälisen viihteen" taloja (mistä lähtien strippareita on kutsuttu kansainväliseksi viihteeksi..?). Ja taas pitää ylittää yksi viisikaistainen carretera jossa ei tietenkään ole liikennevaloja tai suojateitä. Jälkeenpäin kuulin että juurikin siinä carreteran toisellapuolella oli aseella ryöstetty joku suomalainen. Gato nimittäin tuli käymään ja pelotteli. Managua kuitenkin on Väli-Amerikan turvallisin kaupunki, miltähän niissä muissa tuntuu kävellä... Oli siis mukava palata pieneen ja turvalliseen Leóniin, vaikkakin se merkitsi paluuta myös kuumaan huoneeseen ja kylmään suihkuun.

Ja ne lapset kaduilla siellä Managuassa. Liikennevaloissa keskellä carreteraa myymässä tuulilasinpyyhkijöitä, istuimensuojia, kylmää vettä pussissa, aurinkolaseja, ihan mitä vain. Heittelemässä palloja, pesemässä tuulilaseja. Huutamassa "un peso, chele, un peso!". En ikinä unohda sitä pientä poikaa jonka kasvoille oli maalattu klovnin irvistys. Sitä epätoivoa katseessa ja äänessä, koko olemuksessa. Kontrastia.

...

Oltiin oikeuslääketieteen kongressissa. Kongressin teemana oli "Salud y justicia contra la violencia intrafamiliar y sexual... un futuro de paz", eli "Oikeus ja Terveys perhe- ja seksuaalista väkivaltaa vastaan... avain rauhaan" Eli ideana se, että yhdessä toimimalla nämä eri tieteenalat voivat taistella väkivaltaa vastaan ja rauhan puolesta. Siellä oli yhtä paljon psykologeja ja asianajajia kuin lääkäreitä, ja oli mielenkiintoista. Viktimologian (http://en.wikipedia.org/wiki/Victimology) luennolla esimerkiksi siteerattiin Martin Luther King Jr:a (otsikossa)

Oikeuslääkäri Hondurasista pohdiskeli femicide- ja feminicide- termien käyttöä (http://en.wikipedia.org/wiki/Femicide). Yksinkertaistetusti kyse on siitä, kun naisia tapetaan sukupuolensa takia, olkoon sitten syynä misogynia eli naisviha (tähän luokkaan lasketaan myös "kunnia"murhat) tai joku muu seksistinen syy, esimerkiksi ylemmyydentunto tai sadismi. Machokulttuurin kotona Latinalaisessa Amerikassa tämä tuntuu valitettavasti olevan kohtalaisen yleistä: luennoitsijoita aiheesta oli myös ainakin Guatemalasta, Nicaraguasta ja El Salvadorista, ja kaikki olivat tilanteesta huolissaan. Guatemalassa femicidio on juridinen termi. Eräs esimerkki jengitapoista El Salvadorissa: siinä missä jengin luottamuksen pettäneet miehet tapetaan yhdellä laukauksella päähän, naisen raiskaavat useat jengin jäsenet, jonka jälkeen nainen tapetaan ja paloitellaan. El Salvadorin pääkaupungissa San Salvadorissa tehdyn tutkimuksen mukaan henkirikoksen kohteiksi joutuneista naisista on edeltävästi raiskattu 40%, miehistä 2%.

Oikeuspsykiatrisen lausunnon todenmukaisuudesta oli myös luento, jossa paikallinen oikeuspsykiatri muun muassa kommentoi että "joskus ne ihmiset, joilla ei ole mitään psyykkistä sairautta, ovat paljon vaarallisempia." Varmasti aika monestikin.

Seuraavaksi kuunneltiin luentoa mielikuvitusuhreista, jossa törmäsin mielenkiintoiseen syndroomaan: Sundown syndrome. Tarkoittaa sitä, että esimerkiksi dementia- tai psykoosipotilailla oireiden määrä vaihtelee vuorokauden mukaan, ja yleensä oireilu lisääntyy iltapäivän myöhäisinä tunteina, auringon laskiessa... Ahdistus lisääntyy, ihmisestä tulee ailahtelevaisempi, vaativampi, epäilevä, harhainen... No piti sitten alkaa piirtämään Kiroilevaa Shiiaa luentovihkoon. Sitä ei ehkä ikinä julkaista, en ole ihan varma että se olisi poliittisesti korrektia. No niille jotka tuntevat kiroilevan shiian tarinan, voisiko kyseessä ollakin Sundowning syndrome?

Toisena päivänä olin jo flunssassa ja aamun ensimmäisen luennon aikana niistin noin 20 nenäliinaa. Siitä huolimatta jaksoin keskittyä, luennoitsijana oli ranskalainen psykologinainen, joka oli aivan kuin ranskalainen naispsykologi jossain elokuvassa olisi. Tämä oli työskennellyt jo 30 vuotta traumapsykologina. Välillä vain unohdin kuunnella tulkkia, kun se ranskankielinen selostus oli niin vangitsevaa. Puhuttiin väkivallan aiheuttamasta stressistä ja "lesión psíquica":sta (kai se on suomeksi joku psyyken vaurio). Opimme myös että vaikka trauma ei aina jättäisikään vaurioita tai näkyviä oireita psyykeen, muuttaa väkivaltainen tapahtuma ihmisen arvomaailmaa. Joku kysyi jossain vaiheessa että miten rouva psykologi diagnosoisi 15-vuotiaan pojan, joka on kuukauden aikana seksuaalisesti hyväksikäyttänyt viittä nuorta naista ja yhtä lasta ja siitä päästiinkin sitten siihen miten eri tavoin ihmiset yrittävät selvitä väkivaltaisesta teosta. Esimerkiksi juurikin noin, eli toistamalla itseen kohdistunutta väkivaltaista tekoa pakonomaisesti.

Ehkä kuitenkin kaikista järkyttävin kuulemani asia oli se, että usein äidit sulkevat silmänsä lapseensa kohdistuvalta seksuaaliselta väkivallalta, toistuvasti. "Señora, miksi ihmeessä puolustatte miestänne jos tiedätte hänen hyväksikäyttävän tytärtänne?" "Tyttäreni kerjää sitä käyttäytymisellään" tai sitten suoraan "No kun, katsokaas rouva tohtori, mieheni elättää minua. Jos ilmiantaisin hänet, hän jättäisi minut ja minulta menisivät viimeisetkin pesot".

...

Ja silti, on niin helppo unohtaa.
On niin helppo unohtaa elävänsä kehitysmaassa. Niin helppo unohtaa, kuinka moni ihminen ei saa ruokaa joka päivä. Niin raivostuttavan helppo unohtaa ne ihmiset jotka elävät kaatopaikalla, ihan tuossa muutaman korttelin päässä. Ne kaikki jotka lähtevät sairaalasta reseptit kädessään mutta joilla ei ole varaa ostaa lääkkeitä. Ne joilla on koti, mutta kodissa vessana vain lattia. Ne raskaana olevat 13-vuotiaat jotka odottavat raiskaajansa lasta. Maan käsittämätön aborttilaki ja kirkon mielistely. Kuinka monella vastaantulevista lapsista ei ole vanhempia tai kuinka monen vanhemmat eivät välitä. Saavat perinnöksi vain väkivallan. Kun käy kerran viikossa leffassa, miten helposti onkaan ajattelematta sitä, kuinka monella ihmisellä siihen oikeasti on varaa. Ja miten äkkiä siirtyy toiseen todellisuuteen kun astuu elokuvateatteriin ovella odottavien kerjäläisten ohi. Miten on mahdollista unohtaa nuo ihmiset, jotka pimeän tultua täyttävät tämän kaupungin kadut, levittävät sanomalehden kirkonportaille, sairaalan ulko-ovelle, ovisyvennöksiin, ja nukahtavat siihen. Paljaat pinttyneenlikaiset jalat vain pilkistävät viltin alta. Mikähän heidän tarinansa on?

Olen aika järkyttynyt siitä, miten helppo on unohtaa. Kun itsellä on varaa kotiin, ruokaa, leffoihin, rantamatkoihin, ihan mihin vaan... Olen aina ihmetellyt sitä, miten rikkaat voivat elää tyytyväisinä maissa missä on niin paljon köyhyyttä ja luksustalon aidan toisella puolella slummi, mutta nyt käsitän. He unohtavat. Heille nämä ihmiset aidan toisella puolella eivät ole olemassa. Sen täytyy olla itsensä suojelemista. Mutta mehän kaikki tiedämme että kieltäminen ei ole kovin kehittynyt puolustusmekanismi. "

Pyykit valmiit.

Here she comes...

Helou taas kerran... viime viikolla pääsimme osallistumaan erääseen paikalliseen erikoisuuteen... on nimittäin tullut aika valita, ken on heistä kaikkein kaunein....

Leónin yliopisto järjestää vuosittain tiedekuntien väliset missikilpailut, jotka tunnetaan nimellä Chica-CUUN. Itse tapahtumaan karsitaan aluksi jokaiselta vuosikurssilta oma ehdokas, jonka jälkeen pidetään tiedekunnan sisäinen karsinta. Itse päätapahtuma on ensi torstaina.

Missasimme oman kurssimme karsinnan, mutta lähdimme seuraamaan sekä hammaslääkiksen, että lääkiksen karsintaa. Karsinta järjestettiin yliopiston auditoriossa, joka oli molempina päivinä ylitäynnä väkeä. Äänentaso ylitti helposti kaikki melurajat. Edellisenä päivänä olisi pitänyt olla suunnittelemassa oman ehdokkaamme (Leydin) kannustusjoukon välineistöä... kannustusjoukkojen yleensäottaen löytyi rumpuja, torvisoittimia, jänisräikkiä yms.

Tilaisuus ei ole pelkästään opiskelijoille vaan on tarkoitettu koko tiedekunnan henkilökunnalle... kuten vaihtovastaavamme, tiedekunnan varadekaani sanoi "tapahtuma on meidän kaikkien vastuu". Yleisön joukosta erottui niin tuttuja opiskelijoita, erikoistuvia lapsineen ja professoreja. Oma proffammekin ortopedialta oli paikalla "Leydi"-huivin kanssa.

Itse kilpailuun kuului kansallispukukierros puvun esittelyineen, iltapukukierros ja tietenkin uimapukukierros.Kansallispukukierroksen ja uimapukukierroksen ero jäi vielä hieman hämäräksi, joskin kansallispukukierroksella kaikilla oli ainakin hattu mukana. Esitysten välissä oli tanssiesityksiä ja lauluesityksiä. Ja tietenkin viimeisinä ehdokkailta kysyttiin se yksi tärkeä maailmanparannuskysymys.

Jäi mietityttämään kuinka hyvin ylläoleva sopisi Suomeen ja jäisikö tapahtuma järjestämättä 1) osallistumishaluttomuuden ja/tai 2) herneen nenäänvetämisen vuoksi. Vaikka välillä tuntuu, että paikalliset ovat asian vuoksi suhteettoman tosissaan, ajoittain tulee kuitenkin esiin kilpailun lähinnä leikkimielinen luonne ja kurssien keskeisen yhteisöllisyyden herättäminen.

Torstaina olisi tosiaan tarjolla finaali, johon kurssimme oma ehdokkaammekin selvisi. Tapahtuma järjestetään ilmeisesti lääkiksen kampuksella ja siellä on ilmeisesti tuhansia katsojia.

ps. pahoittelen kuvien huonoa laatua, hyvän kuvauspaikan löytäminen oli lähes mahdotonta ilman kunnon kyynärpäätaktiikkaa.

edit 1. Päätettiin vielä Johannalle lisätä pari kuvaa chica odontologiasta...

Kontrasti 3 Karibialla

Kontrastikuva 2

Kontrastia vol 1.

Matkan tehtävä ystävämme mukaan:

"






























"