Labuanbajo, vähän Nepalia ja kotimatka

Blogin päivitys hieman venähti, mutta tässäpä sitä viimein. ;)

Labuanbajo ja Komodon kansallispuisto 15.-17.10.2012

Maumeresta jatkettiin siis Trans-Flores Highwaytä pitkin saaren länsikärkeen Labuanbajoon. Perille saavuttiin auringonlaskuksi, jotka ovatkin maagisia varsinkin hotellistamme Bayview Gardenista katsottuna. Kuskillemme Hermukselle tarjottiin vielä läksiäiskahveet ja annettiin hyvä tippi hienosta ajosuorituksesta ja mukavasta seurasta. Uuden hotellimme omistajan tapasimme vielä myöhään illalla. Kyseessä oli mukava hollantilainen, mikä on kokemuksemme mukaan harvinaista. Mies neuvoi meitä liikkumaan kaupungilla ja auttoi järjestämään veneretken Komodon kansallispuistoon. Mies on kulkeutunut Amsterdamin huumehöyryistä tänne ja ihastunut Indonesiaan. Läheiseltä saarelta kotoisin oleva kaunis nuori vaimo vei hollantilaisen sydämen tultuaan työhaastatteluun. Kyseisellä saarella elää kuulemma ainoastaan kauniita miehiä ja vaimoja.

Aamusta hypättiin bemoon (pikkubussiin) ja ajettiin alas satamaan, jossa meitä odotti herra Udin. Saatiin snorklauskamat mukaan ja lähdettiin kahden paikallisen miehen kanssa pikkuveneellä kohti Rincan saarta. Lounaspaketit ja pelastusliivit mukana, meri tyyni, aurinkolasit päähän ja otetaan rennosti. Parin tunnin jälkeen saavuttiin saarelle, jossa meitä odotti puiston opas. Puistossa elää muun muassa puhveleita, metsäkanalintuja, apinoita ja mystisiä Komodon dragoneja (varaaneja). Varaanit voivat kasvaa yli 3m pitkiksi pedoiksi. Opas kertoo meille ihmisiin kohdistuneista hyökkäyksistä, viimeisin kolmen viikon takaa. Pienestä kierroksestamme luonnollisessa olotilassaan rehottavassa puistossa tulee siis jokseenkin kuumottava.

Saavumme aluksi alueelle, jossa maksetaan sisäänpääsymaksut. Oppaamme on nuori paikallinen poika, joka tietää paljon saaren eläimistä. Heti alkupäässä näemme varaaninpoikasen, joka astelee ylväänä talon alla varjossa. Olemme keskipäivän aikaan liikkeellä, joten mahdollisuudet nähdä useampia eläimiä eivät ole kovin korkeat. Olemme kuitenkin onnekkaita ja näemmä kaksi valtavaa puhvelia makaamassa varjossa, muutaman apinan ja metsäkanalinnunkin. Lisäksi näemme pesää vartioivan naarasvaraanin, joka alkaa liikehtiä uhkaavasti meidän lähestyessä. Sydän alkaa vähän tykytellä ja räpsätystä kuvasta tulee epäselvä. Otamme rauhassa taka-askelia ja jatkamme matkaamme. Opas kertoo parista tapauksesta, joissa varaani on hyökännyt oppaiden ja paikallisten asukkaiden kimppuun. Kuolonuhreilta vältyttiin molemmissa tapauksissa. Yleensä varaani ainoastaan puree kerran isokokoista saalistaan ja odottaa että parin päivän päästä vereen päässeet bakteerit tappavat uhrin. Sen jälkeen varaani tulee syömään saaliinsa. Ihmisillä on onneksi mahdollisuus syödä antibiootteja.

Paluumatkalla pysähdytään pienellä autiosaarella, jossa on unelmaranta ja korallia snorklausta varten. Snorklaillaan ja nautitaan auringosta, tällä kertaa K-M:llakin riittävästi aurinkovoidetta. Erästä snorklailijatyttöä puree joku kala ilmeisesti, pohkeeseen tulee pieni reikä. Osa pikkukaloista vaikuttikin yllättävän agressiivisilta. Saaneet varmaan tarpeekseen turisteista. Iltasella pakataan kimpsut ja kampsut seuraavaa lentoa varten.

Aamusta lennetään Balille pari tuntia Merpatin propellikoneella. Surffaamaan ei ehditä, koska laskuvesi on pahimmillaan menossa. Katsellaan auringonlaskua ja syödään mahi-mahia. Seuraavana aamuna noustaan ylös jo 3.45 ja otetaan AirAsian lento Kuala Lumpuriin, Malesiaan. Edellisiltana tuli reissun kovimmat vatsanväänteet, mutta onneksi kestivät vain sen pari tuntia. Malesiasta jatkettiin AirAsialla Kathmanduun, Nepaliin. AirAsian lehtisestä luettiin lennolla, kuinka Kathmandun kenttä vuorten keskellä on Aasian toiseksi vaarallisin laskeutumisen kannalta. Vaarallisin on Hong Kongin vanha kenttä, joka on jo suljettu. Hieman siis jänskätti, mutta hienostihan sitä laskeuduttiin.

Kathmandun kentällä sitten olikin ihmesolkkausta. Nepalin viisumin saa maahantullessakin, joten emme semmoista etukäteen olleet hankkineet. Harmiksemme huomasimme, ettei asemalla ollutkaan raha-automaattia sisällä, joten jouduimme etsimään sellaisen kentän ulkopuolelta. 15 vrk:n viisumi taisi maksaa jotain 25e. Tämä oli viimeinen kerta, kun saavumme ilman rahaa kentälle. Saimme jättää passit tullivirkailijalle ja lähdimme nostamaan rahaa ulkopuolelta. Melkoinen kaaos oli ulkopuolella, kun niin paljon paikallisia oli vastassa, hotellien pick-upeja, taksikuskeja, sukulaisia yms. Löydettiin lopulta automaatti, joka onneksi toimi silloin, nimittäin rautatätien saapuessa kyseinen automaatti ei enää toiminut. Saatiin rahat ja selvitettiin tiemme takaisin pitkän viisumijonon jatkoksi. Onneksi olimme kuitenkin ymmärtäneet täyttää maahantulokortit ja passikuvatkin oli valmiiksi otettuna. Viimein lähes tunnin odottelun jälkeen pääsimme virkailijan luo, joka kertoi, että viisumia ei voi ostaa paikallisilla Nepalin rupioilla. Ja sehän oli ainoa rahayksikkö, mitä automaatista sai. Eipä auttanut muu kuin mennä rahanvaihtopisteeseen ja vaihtaa riittävästi US dollareita viisumia varten. Tällä kertaa emme menneet enää loputtoman jonon jatkoksi vaan K-M jäi odottamaan tiskille ja minä kävin vaihtamassa rahat. Tullivirkailijakin nauroi koko käytännölle, että ei mitään järkeä. Lopulta päästiin ulos ja saatiin hotellin työntekijöiltä kukkaseppeleet kaulan ympärille. Tervetuloa Kathmanduun!

Ensimmäinen yö oltiin perhemajoituksessa, joka olikin oikein kiva paikka. Illalla haettiin vielä K-M:lle paikallinen kännykkä ja torjuttiin jälleen kohteliaasti innokas huumeiden myyjä. Suunniteltiin jatkoreissua ja päädyttiin lopulta varaamaan automatka Pokharaan, jossa ei olisi pääkaupungin saasteita ja olisi paremmat vaellusmahdollisuudet. Seuraavana aamuna oltiin jeepin kanssa rautatätejä vastassa. Seuraava teksti käsitteleekin yhteistä aikaamme Nepalissa. Itse tykkäsimme kovasti maasta.

26.10.12 otimme taksin Kathmandun lentokentälle ja jännitimme pysyvätkö rinkkamme taksin katolla möykkyisillä kaduilla. Qatar Airwaysin kone lähti iltayhdeksältä kohti Qatarin Dohaa. Ennen lähtöä K-M:n takana ollut mies oksensi oikein reilusti ja hänet poistettiin koneesta. Lopulta hajuhaitat saatiin kuriin ja kone nousi ilmaan. Matkaan meni noin 5h ja samana yönä jatkettiin vielä Kööpenhaminaan, jossa olimme 6.30h lennon jälkeen aamulla. Tanska tuntui jo Suomelta ja kylläpä olikin mukava olla lähes kotona. Vielä yksi parin tunnin lento Blue1:lla Ouluun, jossa veljeni Mika oli meitä vastassa. Upea reissu takana ja mahtavaa olla kotona! Isommin ei harmittanut edes K-M:n rinkan jääminen Tanskaan. Sekin saatiin kuitenkin jo saman illan aikana. Seuraavana aamuna Sieppijärvelle sukulaisten luo.

Matkaan lähdettiin noin 2,5kk sitten ja uskomattomia kokemuksia mahtui niinkin lyhyeen aikaan. Mitä pitempään yhdessä paikassa viihtyy, sitä enemmän siitä saa irti. Tällä reissulla vaihdettiin maata tiheään, joten välillä laukun pakkaaminen ja purkaminen alkoi käydä jo työlääksi. Matkustelu on hienoa ja joskus kannattaa tehdä matka omaan sisimpäänkin vaikkapa meditoimalla. :)

Vielä tulossa siis Nepal- teksti ja mahdollisesti yhteenveto.

Maumere ja kummivierailu

Kupangissa ei ehditty nukkua kuin muutama hullu tunti, kun herätyskello jo pärähti klo 4.15. Voihan väsymys. Reippaasti ylös ja lentokentälle. Odotetaan boardingia, ei kuuluteta, minuutit kuluvat. Näytöllä pyörivän aikataulun mukaan boarding ei ole vielä alkanut, mennään kysymään virkailijalta. Lento lähtee 10 min kuluttua, äkkiä koneeseen. Kannatti mennä kysymään. Kone on Merpati Airlinesin noin 50 hengen propellikone.

Viereiselle muutaman sadan kilometrin päässä pohjoisessa sijaitsevalle Floresin saarelle laskeudutaan noin puolentoista tunnin lennon jälkeen. Maumere vaikuttaa kuumalta ja kostealta, tuttu juttu. Vatsassa vääntää, liekö jälleen psykosomaattista. Vessareissuni aikana myöhemmin tutuksi tullut iäkäs saksalaispariskunta vie pick-upimme Sea World Club hotelliin. Kentän ulkopuolella viereemme tulee kaksi ”taksia” tarjoavaa miestä. Tartutaan toisen miehen tarjoukseen ja saadaan kyyti noin 15 km:n päähän majapaikkaamme. Hotelli lupaa maksaa taksin.

Sea World Club osoittautuu erittäin positiiviseksi majapaikaksi bungaloweineen ja aamiaisineen. Sijainti on aivan meren rannalla, jossa paikalliset vievät ja kokevat verkkoja aamusta iltahämärään. Ranta on kaunis ja aamupalalla saamamme tuore hedelmämehu, tumma leipä!, juusto! ja kahvi maistuvat erittäin hyvälle. Hetken istuttuamme seuraamme liittyy iäkäs saksalainen mies, joka kertoo olevansa paikan manageri. Paikan omistaa paikallinen hyväntekeväisyysjärjestö. Miehen nimi on Isä Himmel. Hän on tullut Saksasta Floresin saarelle lähetystyöhön 57 vuotta sitten ja on sillä tiellä edelleen. Hieno mies. On innoissaan suomalaisista vieraista, suurin osa tulee Saksasta, Ranskasta tai Hollannista.

Illalla saadaan BBQ- illallinen ja nähdään paikallisten lasten tanssi- ja musiikkiesitys. Kova on yritys, vähän vielä kun saadaan järjestystä niin hyvä tulee. Toisena iltana nähdään paikallisten miesten mielenkiintoinen ja taidokas musiikkiesitys. Paikallisiin saimme kosketuksen myös rannalla, kun pelasimme kalastajien lasten kanssa jalkapalloa pinkillä pallollamme. Tulevan snorklaussaaremme vieressä näimme vedestä nousevan hurrikaanin.

Varaamme snorklausreissun läheisen saaren koralliriutalle, mukaamme saamme lentokenttäkyytimme ”varastaneen” saksalaispariskunnan. Ovat matkustelleet ja snorklanneet ympäri maailmaa. Tämän kertainen snorklauspaikka on heidän mielestään yksi parhaista ja siltä se vaikuttaakin värikkäine koralleineen, kaloineen, merisiilineen ja meritähtineen. Olen miettinyt, laitanko maskin päähän väärin tai onko naamani väärän muotoinen, koska edelliskerroillakin maskin sisään on tahtonut vuotaa vettä. Myöhemmin Labuanbajossa saan kuitenkin paremman maskin, joten laitan syyksi heikkolaatuiset varusteet. Ne eivät kuitenkaan pilaa koko reissua, joka oli ehdottomasti käynnin arvoinen. Tosin K-M voi olla osittain toista mieltä, koska polttaa takapuolensa auringossa. Paluumatkalla nähdään delfiinejä.

Kesällä aloimme nuorisokummiksi 15-vuotiaalle tytölle, joka asuu Maumeren lähellä. Plan sai järjestettyä tapaamisen lyhyellä varoitusajalla, joten olimme onnekkaita. Kävimme Plan- työntekijöiden kanssa ostamassa kummitytöllemme Maria Wilfridalle ja hänen perheelleen tuliaisia. Ostimme riisiä, öljyä, t-paidat ja jalkapallon muun muassa. Fridan perheeseen kuuluu äiti ja 10-vuotias velipoika. Olimme innoissamme tapaamisesta. Ensin menimme ala-asteelle, jossa Frida on aikaisemmin opiskellut. Siellä meitä tervehti noin 200 oppilasta, jotka eivät olleet ennen saaneet valkoihoisia vieraita. Meille oli valmisteltu tanssiesitys, johon minäkin menin tietenkin hetkeksi mukaan. Ja kaikilla oli hauskaa. Meidät vietiin luokkahuoneeseen, jonne kaikki lapset kerääntyivät ja heille kerrottiin Plan- vierailustamme ja me kerroimme heille terveisemme. Emme meinanneet päästä lähtemään, kun kaikki lapset halusivat kätellä meitä ja koskettaa otsallaan meidän kättämme. Todella hieno, joskin hämmentävä kokemus.

Jatkoimme yläasteelle, jossa muut olivat jo lähteneet kotiinsa paitsi Frida kaverinsa kanssa. Kummityttömme oli ujo aluksi, mutta lopulta vapautui hymyilemään ja puhumaankin. Jännitys ja innostus olivat molemminpuolista. Hänen seurassaan siirryttiin hänen kotikyläänsä ja perheensä luo. Siellä meitä olivat vastassa äitin ja velipojan lisäksi koko naapurusto. Eipä varmaan joka päivä tule näin kaukaa vieraita. Perille päästyämme Fridan äiti herkistyi kyyneliin, halasi meitä ja ei oikein tiennyt miten olla. Tuli tosi hyvä olo, kun huomasi kuinka tärkeä meidän antama pieni apu onkaan heille. Ilman sitä apua Frida ei voisi käydä koulua. Lisäksi avullamme Plan opettaa paikallisia esimerkiksi terveydestä ja puhtaasta vedestä.

Vietimme aikaa perheen ja naapuruston kanssa, annoimme heille tuliaiset ja äiti antoi meille hienon kankaan. Velipoika sai jalkapallon ja naapuruston lapset Sodankylän hammashoitolasta tuotuja hammasharjoja. Kaikki olivat tyytyväisiä ja hauskaa oli. Vierailu päätettiin herkulliseen kalaruokailuun. Vapaa-aikanaan Frida kuulemma tiskaa, tekee muita kotitöitä ja kalastaa mereneläviä. Odotamme innolla tulevaa kirjeenvaihtoa ja kuulumisten kyselyä. En usko, että täysin vieläkään ymmärrän sitä merkitystä, mikä meidän vierailullamme tuntui olevan. Upea päivä kerrassaan.

 

Ennen lähtöämme Trans-Floresin road tripille tapasimme vielä Isä Himmelin kanssa jutelleen ikäisemme saksalaisen vaimon. Isä Himmel tarjosi meillekin whisky-colat ja juttelimme muun muassa malariasta, kaakaosta ja Itä-Timorin sodasta. Malariaa on kuulemma alueella, josta saksalaistyär hermostui, koska ei syönyt estolääkettä. Kaakaontuotanto saarella on alkanut Isä Himmelin sinnikkäästä yrittämisen johdosta. Itä-Timorin sodasta Isä Himmel kertoi Indonesian kannan, koska on asunut Indonesiassa niin kauan. Hänen kertomansa mukaan Indonesia ei olisikaan niin hirveä valtio. Kesken kertomuksen katossa perhonen suussaan ollut gekko, joka ei koskaan tipu, tippui suoraan Isä Himmelin otsalle. Kaksi sekuntia kului, sitten Isä Himmel huitaisee gekon pois toisella yrittämällään ja jatkaa puhettaan samasta kohtaa mihin jäi. Voiko merkki tämän selvemmäksi kuitenkaan tulla? Isä Himmel puhui tässä tapauksessa palturia.

-Tuomas

Dili-Kupang, Itä-Timorista Länsi-Timoriin

8.10.12 klo 8.00 startattiin pikkubussilla Itä-Timorin pääkaupungista Dilistä kohti Länsi-Timoria ja Indonesiaa. Tämän road tripin arvioitu kesto tulisi olemaan noin 10h. Timor Tour ja Travelin virkailija oli laittanut meidät parhaille paikoille heti kuskin taakse, jossa jalkatilaa oli runsaasti. Kanssamatkustajina meillä oli paikallisia, jotka olivat menossa luultavasti sukulaistensa luo. Kuskina hauskan oloinen joskin turhan äkkipikainen mies, jälkimmäinen ominaisuus ei niin toivottava pikkubussin ohjastajalle.

Itä-Timorin puoleinen tiepätkä nuoleskeli rantaviivaa ja oli melko pomppuinen. Vauhti ei kovin korkeaksi noussut, joten meno oli melko leppoista. Muutamia pikkukyliä ohitettiin ja välillä noustiin kukkulan yli. Noin puolilta päivin saavuttiin raja-asemalle. Ensin Itä-Timorin puolella esitarkastettiin passi, sitten virallinen tarkastus. Maastapoistumiskortti täyttämättä, joten otetaanpas uusiksi. Raja ylitetään jalan, joten rinkat kantoon ja sillan yli taivalletaan muutaman sadan metrin päähän Indonesian raja-asemalle paahtavassa helteessä. Taas täytellään lomakkeita, ensin maahantulokortti, joka näytetään passin ja viisumin kera tullivirkailijalle. Sitten tullin lappu, jossa ilmoitetaan, että ruokaa on mukana. Tullimiehet pyytävät huoneeseensa, ovat selvästi innoissaan valkoihoisista reppureissaajista. Suurin osa turisteista kuitenkin poistuu Itä-Timorista lentämällä. Kaikki laukut auki, onneksi vain päällisin puolin tarkastavat kuitenkin. Ihmettelevät lääkkeiden määrää, kerromme ammattimme. Indonesiaksi hammaslääkäri on dokter gigi, kovin on hauskaa tullimiehillä.

Tässä vaiheessa bussimme tulee jo hakemaan meitä muut matkustajat kyydissään, emme mielestämme erityisen hitaita ole kuitenkaan olleet. Aikaa on silti tuhraantunut ja kuski jo huutelee kärttyisenä. Kiire alkaa jo olla, nälkäkin on. Tullimiehet päästävät meidät pois, otamme suunnan kohti bussia, kuski huutaa kahta kauheammin, vielä armeijan tarkastuspisteeseen viereiseen huoneeseen. Hekin ovat innoissaan valkolaisista, tai ainakin Kaisa-Mariasta, nuoret miehet. Jälleen naureskelua ammateillemme, hauskaa on, hyvää päivän jatkoa. Viimein matka jatkuu. Kuski hermoilee, noin päivän kahdeskymmenes savuke syttyy. Pari sataa metriä ja kaikki ulos, passitarkastus.

Matka jatkuu Timor Tour ja Travelin toimistolle, jossa noin puolen tunnin stoppi. Bussimme katoaa yhtäkkiä ja hätäännymme, että nyt se meni. Rinkat autossa. Vilkuilemme ympärillemme etsien kanssamatkustajiamme, tuo oli ainakin meidän bussissa, vai oliko, entäs tuo.... Lopulta löydän yhden kaverin, joka oli varmasti mukanamme, joten päättelemme kuskin menneen tankkaamaan. Näinhän se olikin ja matkaa jatkettiin lopulta buffet-lounaspaikkaan, jossa herkullista mausteista ruokaa. Kuski huokaa.

Länsi-Timor vaikuttaa muutoin samantyyppiseltä kuin Itä-Timor, mutta tiet ovat paremmassa kunnossa. Niitä ei ole kukaan pommittanut hajalle. Lisäksi muutamia vanhempia rakennuksia, niitäkään ei ole pommitettu alas. Tie on kapea ja mutkainen, rannikolta siirrytään pikku hiljaa sisämaan puolelle ja seuraavan kerran ollaan meren rannassa Kupangissa. Useat hitaat kuorma-autot, kapeat mutkaiset tiet ja kärsimätön kuski. Avot.

Aikataulumme mukaan perillä pitäsi olla noin kuudelta eli juuri ennen pimeän tuloa. Erinäisistä tekijöistä johtuen (esim. rajasolkkaus), aikataulumme on hieman venynyt. Hämärä hiipii ja ajo muuttuu entistä vaarallisemmaksi. Skoottereita vilisee ohitse ja välillä niitä ohitetaan, rekkoja myös ohitellaan, pimeällä ajo ei ole herkkua. Hieman ymmärrän kuskin hoputtelua päivällä, mutta vain hieman.

Matkustajia pudotellaan yksitelleen Kupangin esikaupunkialueelle ja lopulta meidät jätetään hotellillemme noin klo 21, kevyt 13h ja persus kiittää. Huonetta emme olleet etukäteen hommanneet, mutta onneksi vapaa sellainen valitsemastamme majapaikasta löytyi. Illallinen, saavisuihku ja yöunille. Puolen yön tietämillä kuuluu kovaäänistä indonesialaista puhetta huoneemme ulkopuolelta, K-M menee sanomaan pari valittua sanaa silkkimakuupussissaan, säikäyttää miehet, jotka vaikenevat loppuyöksi. Uni maistuu.

-Tuomas

P.s. tekstejä on tulossa, joten koittakaa vielä jaksaa tsekkailla päivityksiä. :)

Trans-Flores Highway - Tidak apa apa!

(13.-15.10.2012)

Trans-Flores Highway, päivän 2 ilta, Bajawa:

"Hui kun on kylmä! Ei olisi uskonut, että Floresillakin voi olla kylmä, täällä kun on hikoiltu aivan kamalasti yli kolmenkymmenen kosteissa helteissä. Bajawassa on kuitenkin todella kylmä näin pimeän aikaan. Kaksi päivää ollaan nyt ajettu (tai siis Hermus, kuskimme, on ajanut) Trans-Flores highwayn mutkaisia teitä. Välillä luikerrellaan serpentiinejä vuoristossa, välillä seuraillaan rannikolla rantaviivaa parin metrin päässä merestä. "Highway" on yhtä kapea kuin Tanhuan tie. Välillä kivivyöry on tukkinut puolet tiestä, toisaalla kaivinkone korjaa edellisen vyöryn jälkiä. Jossain levitetään miesvoimin uutta asfalttipintaa. Tiellä juoksee laihoja lapsia, vuohia, mustia pikkupossuja ja jolkottelevia koiria. Hevoset ja lehmät pällistelevät tien pientareella. Moottoripyöriä sujahtelee vastaan ja ohi, vasemmalta ja oikealta. Koko perhe mopon kyydissä. Kuorma-autoja, joiden lavat ja katot ovat tupaten täynnä kirkkoon meneviä nuoria poikia, jotka vilkuttavat iloisesti. Vastaantulijoita tervehditään töötillä, sillä myös varoitetaan ennen mutkaa tai ohitusta.

Hermus ja hedelmäpuut

Luonto ympärillä on runsas, vaihteleva. Tulivuoria metsäisine rinteineen, mustia laavahiekkaisia rantoja joilla sinisiä kiviä, vitivalkoisia rantoja. Tyyni meri, toisaalla valtavat, vaaralliset rantaan kaatuvat kivikkoaallot. Jättimäisiä bambuja, pitkiä ja ohuita papaijapuita. Joka paikassa on banaanipuita ja kookospalmuja. Riisipeltoja, jollain ihmeen konstilla vehreinä näin kuivan kauden loppupäivinäkin. Ohitamme perheen, joka tien laidassa ojentelee käsiään ylöspäin ja huutelee - pikkupoika heittelee kookospähkinöitä palmun latvasta. Kahviviljelmiä (kopi Flores), kaakaota kuivumassa pientareella. Pysähdytään meren rannassa kojulle, josta ostetaan lämmin Sprite. Myyjä innostuu, kun puhutaan vähän indonesiaa, ja alkaa kantaa Tuomakselle hedelmiä puista maistettavaksi. Asam (tamarindi) maistuu ufo-karkeilta. Cashewin hedelmä näyttää chilipaprikalta, mutta maistuu makean kitkerältä, ja kuivattaa suun rutikuivaksi. Myyjä nauraa tyytyväisenä kun Tuomas toteaa "enak!", herkullista. Autoon päästyämme Tuomas juo puoli litraa vettä. Hermus vilkuilee vesipulloamme paheksuvasti. "Aqua good, you water no good". Näyttää kurkkuaan ja korisee. Tämänköhän takia on kurkku kipeä, mietin, ja siitä lähtien ostamme vain Aqua-merkkistä vettä. Syödään nasi gorengia, gado gadoa, tofua ja tempeä, kalaa ja sataykanaa. Illalla pari Bintangia kynttilänvalossa, kun sähkökatkos on pimentänyt Monin kylän. Monissa basic majoitus, mutta hyttysverkko ja kuuma vesi! Yö viileä. Naapurissa ruotsalainen AA-kerhon terapeutti. Ei juo kanssamme Bintangia, mutta illalliselle lähtee ja jutellaan mukavia.

Hermus ei puhu englantia. Muuta kuin "slow slow" ja "foto foto?". Onneksi meillä on phrase book. Hermus on 38v, hänellä on 7-vuotias tyttö. Hermus polttaa jatkuvasti tupakkaa. Tykkää katsoa jalkapalloa, mutta ei jaksa pelata (näyttää mahaansa). Kun kehumme häntä hyväksi kuskiksi, kertoo ajaneensa autoa jo 27 vuotta. Kuunnellaan koko kolmen päivän matka samaa indonesialaista balladilevyä, jonka lauluissa toistuvat sanat paskali, silakan, kalu ja hattivatti. Kommunikointi on hieman haasteellista, mutta saadaanpa kolmen päivän indonesian intensiivikurssi. Tidak apa apa! No problem!

Aamulla 05:00 ajeltiin Monista Kelimutun kansallispuistoon, jossa käveltiin ylösalas auringonnousussa. Kelimutun kraaterijärvet ovat paikallisille pyhiä: henget muuttavat niihin asumaan, kun ihmiset kuolevat. Kuoleman jälkeen selviää, mihin järveen mikäkin sielu päätyy, riippuen siitä, minkälainen ihminen on ollut eläessään. Mystisesti järvet vaihtavat väriä vuosien varrella. Isä Himmeli kertoi yhden järven olleen maidonvalkoinen 70-luvulla. Nyt yksi oli musta, toinen turkoosinvihreä ja kolmas taivaansininen. Selitystä värien vaihtumiselle ei kuulemma ole löytynyt. Sehän on kai itsestään selvää, mietin, väri riippunee siitä, minkälaisia henkiä järveen on kulloinkin muuttanut. Oli hieno paikka. Siellä oli lähellä taivasta ja maata. Ja lintuja oli niin paljon! Mustan järven ympärillä oli kovaääninen laulukonsertti menossa.

Minkähänlaisia henkiä tässä turkoosissa järvessä majailee?

Ylhäällä juotiin aamukahvit

Käytiin tänään myös Ngada-heimon perinteisessä kylässä, jossa kaimani Maria 30v esitteli meille tiluksia. Tai ihan ensin Tuomas päätyi pelaamaan jalkapalloa pikkupoikien ja äitiensä kanssa sillä välin, kun minä kävin vessassa. Marialla oli jo neljä lasta. Nuorimmat kaksoset 10kk konttasivat kovalla vauhdilla meitä vastaan ja tarrasivat jalkoihin kiinni. Vaippaa ei tarvittu täälläkään (vrt Kiina ja Mongolia), kun pylly paljaana sai viipeltää. Ihme kyllä eivät pelänneet ollenkaan valkoisia kummajaisia. Maria puhui ihmeen hyvää englantia indonesialaiseksi, ja kysyinkin, missä oli oppinut. Kuulemma vain jutellessaan turistien kanssa. Eikä tuossa kylässä edes joka päivä turisteja käynyt. Maria puolestaan ihmetteli, miten näin nuori voi olla jo lääkäri. Ja Tuomaskin dokter gigi!"

Ngada-heimon kylässä

Kylän miehet kokoontuivat omalle terassilleen...

...ja naiset omalleen. Betel-pähkinää jauhetaan ja tuijotellaan ihmeellisiä turisteja :)

Lasten leluina risan jalkapallon lisäksi pyöränkumi perinteiseen tyyliin

Maria

Päivä 3, Bajawa-Labuanbajo

"Tietyömaa: pikkupojat pyörittävät betonimyllyä. Mutkaiset bambujen reunustamat tiet jatkuu. Deja vu. Lukea ei voi, kun heti pyörryttää. Viiksimies ratsastaa hevosellaan ilman satulaa tupakka suussa. Poltettua maata tien vieressä. Nyt on maanantai. Kolmen viikon päästä alkaa työt! Ajamme pilveen. Korkea tulivuoren huippu häämöttää vasemmalla syvän laakson toisella puolen. Pomppuista. Pikkupoika isänsä kyydissä mopolla, kypärä päässä isällä, pojalla sylissä. Hati hati! Tuomas laulaa "I love you, paskaliii", Hermus mukana. Kivivyöry tukkinut tien, joudutaan odottelemaan kaivinkonetta. Nyt pyörryttää jo lukemattakin. Laskeudutaan lähemmäksi merta ja ilma lämpenee.

Tuomas menee opettelemaan arakin valmistusta. Ajettu noin puolitoista tuntia, ehkä yhdeksän jäljellä. Sairaan kuuma. Päänsärky alkaa uudestaan. Voisikohan se olla vain tämä kuumuus? Tai sitten mulla on joku penseä trooppinen tauti. Eilinen hotellihuone oli täynnä sääskiä. Mandissa vanhaa seisovaa vettä. Googletettiin malaria- ja denguesääsket, ei onneksi olleet ainakaan niitä. Eikä myöskään japanin enkefaliitin kantajia. Mutta kylläkin näyttivät aivan sand flyilta, jotka levittää leishmaniaasia. Googlessa ikäviä kuvia leishmaniaasileesioista. Täällä kyllä ei pitäisi sitä olla. Matka jatkuu. Omakotitalon kokoinen riisitehdas. Nainen pesulla tien varressa sarongin suojassa. Huomenna sataa Suomessa lunta, sanoi Jaska. Kerrotaan Hermukselle, joka järkyttyy."

10 tuntia ajettiin viimesenä päivänä, yhteensä kolmen päivän aikana koko Floresin saaren halki. Viimeiset pari tuntia sateli vettä. Sadekauden ei pitäisi vielä kuukauteen alkaa, mutta kadut ja ojat tulvivat jo, samoin jalkapallokentät. Nähtiin muutama kaatunut mopo. Nyt jo Labuanbajossa Floresin länsikärjessä. Täällä snorklausta ja Komodon varaanit, mutta niistä myöhemmin lisää. Hyvää yötä :)!

Sadekausi taisi alkaa etuajassa?

Ekan ajopäivän kylävierailulla käytiin katsomassa käsitöiden valmistusta, tässä lankojen värjäys menossa

Kehrääjämummo

Bali - kecak trance dance, offerings and suffering

Heti ensimmäiseksi pitää otsikkoa tarkentaa sen verran, että oleskelumme Balilla ei suinkaan ollut kärsimystä, surffituntia lukuunottamatta, mutta siitä myöhemmin lisää.

Miksi mennä uudestaan Balille? Oltiin käyty Balilla jo kerran aiemmin, ja sehän on aivan mahdoton turistipaikka. Kutan ja Legianin alueella kävellessään voisi hetken kuvitella olevansa jossain Australian rantakaupungin bilehelvetissä; australialaisia tulee vastaan enemmän kuin paikallisia, ravintoloissa pauhaa rugbyselostus ja kylteissä mainostetaan "bloody good" ruokaa. Balilla käy kai yli miljoona turistia vuodessa, joka on näin pikkuruiselle saarelle paljon. Kuitenkin jollain ihmeen tavalla balilaiset ovat onnistuneet säilyttämään alkuperäistä kulttuuriaan Bintangin, huumeiden ja prostituution ja puolialastomina haahuilevien australialaisten seassa (okei, on siellä muitakin kuin ausseja, mutta niitä selvästi eniten). Balilaisista suurimman osan uskonto on hindulaisuus, johon on sekoittunut paikallisia luonnonuskontoja. Indonesian muut tuhannet saaret ovat täynnä enimmäkseen islaminuskoisia, joskin täällä Nusa Tenggara Timurissa josta nyt kirjoittelen, on vallalla katolilaisuus. No uskonnoista ei sen enempää, Balilla vain se on läsnä joka päivä arkisissa rituaaleissa. Perheen naiset tekevät joka aamu useita kauniita uhrilahjoja, joita asetellaan kodin temppeliin, pihalle jne. Suuria ja pieniä seremonioita on runsaasti. Päätösten teossa ja asioiden suunnittelussa käytetään apuna balilaista kalenteria. Esimerkiksi syyskuussa oli pari sopivaa päivää talon perustusten valamiseen, yksi yrityksen perustamiseen, ei yhtään puun istuttamiseen. No nyt jäi vastaamatta alkuperäiseen kysymykseen, miksi siis mennä Balille uudestaan. Haluttiin nähdä vielä lisää balilaista kulttuuria, lisäksi yllämainitussa australiaisessa rantahelvetissä (Legianissa) sattuu olemaan alueen kuulemma paras ranta surffauksen opetteluun. Ja kaiken lisäksi Bali oli matkan varrella Floresille ja Itä-Timoriin, molempiin joutuu lentämään Balin kautta. Pysähdyttiin Balille viikoksi, puolet oltiin Legianissa ja puolet Ubudissa.

Aloitetaanpa kärsimyksellä. Ensimmäinen päivä Legianissa meni jet lagissa ihmetellen. Vaikka ei meillä mitään oikeaa jet lagia tietenkään ollut, samalla aikavyöhykkeellä kun pysyttiin Kiinan kanssa, mutta jonkinlainen sekavuus ja väsymys kuitenkin yön matkustamisen jälkeen. Ei se näköjään sielu pysy mukana näin lentäessä, niinkuin sanovat :) Matkustamisesta sen verran, että tein juurikin sen virheen mistä Jenni edellisessä tekstissään mainitsi, eli en ollut tarpeeksi suomalainen. Tai siis olin suomalainen, mutta yritin olla jotain muuta. Menin nimittäin lennolle korkkareissa, niinkuin hienot kiinalaiset. Perusteluna tälle järjettömälle idealle täytyy sanoa se, että tarkoituksena oli Kuala Lumpurin kentällä päästä loungeen yöksi lepäämään ( ja nettiin, kuukauden facebook- ja bloggerkiellon jälkeen), ja sinne oli dress code. Valitettavasti toisena kenkävaihtoehtonani oli ainoastaan vaelluskengät, ja vaikka dress codea ei oltu sen tarkemmin selitetty, jotenkin oletin että niillä ei ehkä pääsisi sisälle. Uusilla kiinalaisilla korkkareilla raahautuessani laukkujen kanssa kilometrikaupalla Kuala Lumpurin kentän yössä kirosin tyhmyyttäni. Mutta loungeen päästiin, ja aamiaisen ja netin ääressä olin tyytyväinen. (Tosin vaihdoin havaianas-sandaalit jalkaan heti sisäänpääsyn jälkeen). Legianissa eka iltana sain mahimahia, joka on lempikalani (heti savusiian ja -ahvenen jälkeen), ja reippaina varattiin sitten seuraavalle päivälle surffitunti. Koska olemme järkeviä aikuisia (tai neuroottisia lääkäreitä) tiedostamme surffauksen vaarat. Varattiin tunti siis paikan parhaasta ja turvallisimmasta surffikoulusta, jossa on vain vähän oppilaita opettajaa kohti, kypäräpakko ja tarkka teoriaopetus ennen mereen menoa.

Surffaaminen oli silti vaarallista, pelottavinta ikinä, mutta myös kiehtovaa ja addiktoivaa. Ensiksi saatiin vaatteet, aurinkovoiteet ja vettä, ja sitten kävelemään rannalle. Ensimmäinen järkytys tuli, kun tajusin kuinka pitkät meidän surffilaudat oli: "jos kuitenkin ottasin tuon body boardin tuosta, tai ees vähän lyhyemmän laudan??". Kuulemma pitkä lauta on kuitenkin helpompi hallita aloittelijalla kuin lyhyt. Eikä ollut oikeastaan aikaa sen enempää panikoida, kun raahasin lautaa rannalle juoksujalkaa muiden perässä. Ekaksi jouduttiin heittämään rannalla lämmittelylenkki. Sitten saatiin hiekalla opastusta siitä, miten veteen mennään laudan kanssa, miten aalloista päästään yli, ja miten aaltojen mukaan pääsee. Ja sitten, ahdistavan nopeasti jouduttiin itse veteen. Ja siinä ei kyllä taas kauaa ehtinyt panikoida, enkä muistanut edes pelätä rauskuja (tiedän, hieman irrationaalinen pelon kohde, mutta Nicaraguasta jäi traumat kun peloteltiin että ne on niin littanoita ja piilossa hiekassa että voi vahingossa astua rauskun päälle, joka sitten sivaltaa syvän haavan, joka on sairaan kipeä ja tulehtuu tietenkin tropiikissa pahasti ja johtaa lopulta amputaatioon. Ja sitä paitsi, rausku koitui myös krokotiilimiehen kohtaloksi.) kun olin jo vyötäröä myöten vedessä ja kääntymässä kohti rantaa valmiina ottamaan kiinni ensimmäisen aallon. Aalto lähestyi, meloin käsilläni pikkuhiljaa, sitten lujempaa, ja yhtäkkiä olinkin aallon mukana viilettämässä kohti rantaa. Mahtava tunne! Eikun heti uudestaan.

Toinen kerta ei sitten mennytkään ihan niin putkeen. Kun olin päässyt aallon mukaan, opettajapoika huusi: "stand up, stand up, NOW!" . Mietin sekunnin murto-osan että "mitä ihmettä, eihän meidän pitäny kun vasta päästä aallon matkaan mahallaan, miten ihmeellä tästä pitäisi päästä seisomaan?? Ei meille oo ees vielä opetettu sitä..." , mutta kun poika jatkoi huutamistaan päätin vain jotenkin pompata jaloilleni. Ja pystyyn pääsinkin, mutta siitä hämmästyneenä tarkkaavaisuus herpaantui ja kaaduin heti selälleni mereen. Kaatumisia tuli kahden ja puolen tunnin aikana kyllä jatkuvasti, onnistuin jopa kaatumaan kun olin vain mahallani laudalla (kyllä, sekin on mahdollista :( ). Meren hiekkainen linko kadottaa orientaation aivan täysin, ei ole mitään tietoa, missä on taivas ja missä maa, kunnes tömähtää pohjaan. Aallon mentyä ohi pääsee sitten pulpahtamaan pintaan. Veden alla on jännä painoton olo, eikä oikeastaan mitään hätää, jos vain malttaa odottaa että aalto menee ohi. Kunhan ei tule ikävää tupla-aaltoa, joita opin pelkäämään. Kypäräkin tuli tarpeeseen kun lauta kolahti päähän pari kertaa kaatuessa. Jossain vaiheessa jatkuva epäonnistuminen alkoi jo kiukuttaa, ja jatkuvat isot tupla-aallot pelottaa, enkä meinannut enää uskaltaa mennä. Sitten yksi opettajapojista tuli kädestä pitäen näyttämään, mille aallolle uskaltaa mennä, ja muutaman kerran ratsastinkin aallolla hienosti rantaan asti :) (viimesellä kerralla tietenkin toinen aalto tuli takaa yllättäen ja kaatoi, mutta se ei enää haitannut, olin selvinnyt hengissä ja melko hienosti!) . Tuomas oli luonnonlahjakkuus myös tässä lajissa, eikä tarvinnut yksityisopetusta, eikä saanut lautaa päähänsä, tai juuri muutenkaan kaatunut. Kahden ja puolen tunnin jälkeen oltiin niin väsyneitä, että luultiin surffanneemme koko päivän. Seuraavana päivänä oli tarkoitus mennä alkeiskurssin toiselle tunnille (2/3), mutta T heräsi hienot punaiset rannut selässään ja niskassaan joten jouduttiin siirtämään seuraavaa tuntia tulevaisuuteen. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että jos surffaaminen kiinnostaa, niin kannattaa ottaa oppitunti vaikka se maksaakin huomattavasti enemmän kuin pelkkä laudan vuokra. Sen lisäksi että oppii tekniikan, oppii myös lukemaan merta. Vuorovesi, rip (en löytäny sanalle suomenkielistä termiä, mutta kova virta joka vetää merelle päin, ks google :D), tuuli ja aaltojen koko kaikki vaikuttaa surffausolosuhteisiin, sen lisäksi että tietää alkujaan minkälaisella rannalla on surffaamassa. Me saatiin tämä tieto vasta ensimmäisen tunnin jälkeen, ja kävikin ilmi, että kaikki olosuhteet vuorovettä lukuunottamatta oli olleet aloittelijalle haasteelliset: tupla-aaltoja oli runsaasti tuulesta johtuen, aallot liian isoja jne. Hyvä etten tiennyt etukäteen, olisi voinut muuten käydä niin että olisin jäänyt ikuisesti odottelemaan parempia olosuhteita ;)

Ubudissa asuttiin aivan ihanassa hotellissa, tai ekobungaloweissa oikeastaan. Ainoa huono puoli oli se, että Ubudin keskustaan joutui kävelemään monkey forestin läpi. Usean mielestä tämä voisi toki olla pelkkää plussaa, mutta kun muistimme aggressiiviset varastelevat apinat viime visiitiltä, mentiin pimeällä aika lujaa ja mekastaen metsää reunustavaa kapeaa tietä. Säästyttiin apinoiden hyökkäykseltä! Hotellissa oli mahtava ravintola, jossa tarjottiin omassa puutarhassa kasvatettuja vihanneksia ja luomulihaa. Lisäksi oli spa, ja erilaisia aktiviteetteja. Päädyttiin osallistumaan kokkauskurssille ja "offering making"-oppitunnille. Onnistuttiin tekemään todella maukkaat ateriat (minä Gado gadoa ja T banaaninlehdessä höyrytettyä kookoskanaa). Toki tekemiseen meni yli tunti, kun ravintolasta tilatessa ruuan saa noin vartissa :D Saa nähdä, miten Pohjantähdestä löytyy ainekset näihin ruokiin!

Uhrilahjojen teko oli yllättävän haastavaa ja sormia raastavaa touhua. Satuttiin tunnille juuri samana päivänä, kun hotellilla oli viikottainen iltajuhla, joten kaikki naistyöntekijät olivat samassa paviljongissa tekemässä koristeita juhlaan. Me tehtiin muutama koriste siinä ajassa kun ne naiset teki kymmeniä - vähän harjoitusta vielä vaatii. Askarreltiin kookospalmun lehdistä rasiat, jotka neulottiin kiinni banaanipuusta saaduilla "neuloilla". Lehti repesi, neula katkesi ja sormi vuoti verta, mutta lopulta hienot laatikot saatiin aikaan. Sitten vielä haastavampi tehtävä: pyöreä palmunlehtilautanen. Kun lautaset ja rasiat olivat valmiit, ne täytettiin kukilla. Punaiset kukat etelään, siniset pohjoiseen, keltaiset länteen ja valkoiset itään. Lautaset täytettiin hedelmillä, ja lopuksi koko keko kannettiin mökkimme terassille. Nyt oli jumalat tyytyväisiä ja pahat henget pysyivät poissa, ainakin yhden päivän.

Tykkäsimme tosi paljon balilaisista tanssiesityksistä. Legongissa nuoret tytöt tanssivat toistensa peilikuvana, kaikki liikkeet sormia ja silmiä myöten äärimmäisen tarkkaan hiottuna. Barong&Kris on kuvaus hyvän ja pahan taistelusta. Kecak fire trance dance oli ihmeellinen kokemus. Sanotaan että miehet ovat transsissa tanssia esittäessään, ja siltä kyllä näyttikin. Viitisenkymmentä miestä nuorista harmaahiuksisiin oli ringissä tulen ympärillä. Tässä tanssissa ei ollut gamelania eli perinteistä orkesteria, vaan miehet tekivät musiikin itse ääntelemällä. "ke chak ke chak ke chak ke chak" kaikui rytmisenä välillä hiljaa, välillä todella kovaan ääneen. Välillä miehet huojuivat koordinoidusti, välillä kellahtivat maahan. Kaksi nuorta legongtanssijaa tuli tanssimaan ringin keskelle tulen ympärille. Apina pyöri uhkaavana ympärillä. Tunnelma oli mystinen ja huumaava. Lopuksi transsissa oleva nuori mies ratsasti keppihevosella nuotioon, joka oli sytytetty kookospähkinän kuorista. Mies talloi ja potki palavia kookospähkinöitä paljain jaloin, eikä selvästikään tuntenut kipua. Muutaman kierroksen jälkeen kaksi vanhempaa miestä tuli kiskomaan miehen pois.

Mahtava tanssi-ilta koettiin myös hotellilla, jossa noin kerran viikossa henkilökunta järjestää iltajuhlan. Tanssijat tulevat kylän tanssikoulusta, ja ovat 8-13-vuotiaita. Nämä pikkutytöt olivat aivan uskomattoman lahjakkaita ja taitavia, katsottiin ihmeissään ja voitiin vain kuvitella, kuinka paljon harjoitusta se vaatii. Tanssikoulun esitysten jälkeen hotellin henkilökunta esittäytyi ja tanssi vuorollaan. Puutarhuri tanssi kecakia ja muut taustalla hymisivät " ke chak ke chak ke chak...", tarjoilijatyttö olikin taitava legongin tanssija, ja kaikki osasivat tanssia! Sitten ne samat ihmiset olivat tosi ujoja kun esittäytyivät ja kertoivat nimensä, mutta tanssiessa ei minkäänlaista ujoutta näkynyt. Jopa penseät ranskalaiset ja suomalaiset saatiin tanssiin mukaan :D Kaiken kruunasi illan mittaan tarjoiltu monen ruokalajin vegeillallinen, olinpa onnellinen :) Parasta oli se, että henkilökunta selvästi nautti juhlan valmistelusta ja tanssimisesta.

Balilla kaikki ovat perinteisesti hymyileviä, Balia kutsutaan jumalten saareksi. Helppo olisi ajatella että kaikki on hyvin. Kuitenkin Indonesiassa joka puolella on köyhyyttä, Balilla turismin ansiosta ehkä vähemmän kuin muualla. Turismilla on tietenkin myös lieveilmiönsä, kuten paikallisen kulttuurin vaarantumisen lisäksi vesistöjen saastuminen, riisipeltojen ja metsien valtaaminen hotelleja varten, prostituution ja huumeiden lisääntyminen jne. Matkustellessa joutuu jatkuvasti miettimään omia valintojaan ekologiselta ja eettiseltä kannalta. Esimerkiksi köyhissä maissa jätevedet usein lasketaan suoraan luontoon, puhtaasta vedestä on pulaa, samoin kuin sähköstä, liiallinen rakentaminen altistaa rantoja eroosiolle jne. Ei tahtoisi olla mukana aiheuttamassa näitä ongelmia. Ollaankin yritetty valita majapaikkoja ja matkustuskeinoja näitäkin asioita ajatellen.

Tätä kirjoittelen Floresin saarelta, läheltä Maumeren kaupunkia, rantabungaloweista, jotka omistaa paikallinen hyväntekeväisyysjärjestö, ja johtaa saksalainen Isä Himmeli (okei, ei se nimi oikeasti ollut Himmel, mutta unohdettiin se, ja päätettiin kutsua häntä Isä Himmeliksi. Eikös se ole aivan soveltuva nimi papille?). Turismin kehitys on vielä alkutekijöissään niinkuin Itä-Timorissa, ja toivotaan että molemmissa se pysyy kestävällä pohjalla. Työntekijät sytyttelevät rantagrilliä, ja kyläläiset lapsineen vetävät valtavaa verkkoa vedestä. Saa nähdä mitä saadaan illalliseksi :)