Matkamuistelut

Tekstiä tuli, mutta koettakaa kestää. Tämä on ainaki minun viiminen tuotos tältä matkalta. Toivottavasti Jari ja Kaisa-Mariaki vielä kirjottelevat jotaki. Muittenki matkakumppaneitten kokemukset olis myös tervetulheita. ;) Kuvia mulla ei ole nyt laittaa, mutta jospa se Yaris vaikka laittelis.

Kolme viikkoa on jo kotona Suomessa ehditty nauttia talvesta, joka meidän onneksemme jatkuu vielä muutaman viikon. Minun vanhempani saimme yllätettyä täysin kotiinpaluullamme, jonka ajankohtaa pidimme lähes kaikille salaisuutena. Kyllä he iloisia olivatkin meidät nähtyään, mikä lämmittää omaakin mieltä. On erittäin mukavaa olla jälleen kotona sukulaisten ja kavereiden luona tutussa ja turvallisessa Suomessa. Reissussa vierähti kuitenkin aika

tarkalleen 7 kuukautta.

Perun kautta siirryttiin Ecuadoriin pitkien bussimatkojen siivittämänä. Chilen maanjäristys väistettiin muutamalla kilometrillä ja majottauduttiin kotoisaan Bañosin kylään aktiivisen tulivuori Tungurahuan juurelle, jossa nautittiin muun muassa kuumista lähteistä. Sieltä tehtiin kiva päiväreissu viidakkoon kaunista maisematietä pitkin. Viidakkojokeakin, joka oli Rökäs-melonnan tasoinen koskineen, mentiin, tosin astetta kiikkerämmällä puukanootilla. Paikat oli jäykkinä retken jälkeen jatkuvan tasapainoilemisen vuoksi.

Apinoita, jotka olivat erityisen hanakoita hyppimään ihmisten päälle, nähtiin loukkaantuneiden yksilöiden farmissa. Muun muassa Jussi sai lähituntumaa sukulaisiimme. Käytiin myös kauniilla vesiputouksella, jossa polskuteltiin ja ilakoitiin. Matkalla sinne käveltiin ihan oikeaa viidakkopolkua, jossa sai tarkkailla ympäristöään. Paluumatkalla nähtiin Amazonian myrkyllisin käärme, jonka myrkky ilman hoitoa tappaa puolessa tunnissa. Meni siitä kahen metrin päästä. Sen ominaisuuksiin kuuluu hyppiminen ja hampailla saaliiseensa kiinnijääminen.

Vielä käytiin alkuperäiskylässä, jossa maisteltiin paikallista olutta ja tavattiin saksalainen Olaf, joka aikoi jäädä paikallisen poppamiehen Ayahuasca-hoitoon. Iltaa kohden noustiin takaisin Bañosiin ja 1800 metriin. Matkalla nähtiin vielä liikenneonnettomuus, johon tultiin melkein ensimmäisenä paikalle. Mies oli törmännyt autoon moottoripyörällään ja loukkaantunut. Jari ja Kaisa-Maria menivät esimerkillisesti tarkastamaan tilanteen ja totesivat, että hengenvaaraa ei ole, joten jätettiin lopulta mies ammattilaisten hoiviin ja jatkettiin matkaa. Ironisesti jouduttiin sitten”turvallisessa” Suomessa itsekin auto-onnettomuuteen mopon kanssa, mutta säikähdyksellä onneksi selvittiin.

Quito, Ecuadorin pääkaupunki, oli kansainvälinen ja ihan mukavan oloinen paikka. Siellä vietettiin viimeiset päivät ennen kotimatkaa, jolle lähdettiin 3.3. keskiviikko-yönä paikallista aikaa. Ensimmäinen lento Atlantaan oli vähän möykkyinen ja minun yöunet meni siinä, kun seurasin näytöltä ulkona puhaltavan tuulen voimakkuutta, joka kohosi jopa 280km/h! Atlantassa jouduttiin sitten ”viihtymään” kentällä 10 tuntia. Sainpas sentään kehuja Bolivian alpakkapaidastani parilta afroamerikkalaiselta myyjävaimolta.

Atlantin ylityslento meni suht kivuttomasti ja Pariisiin saavuttiin ajoissa. Ongelmitta ei selvitty vaan yrittäessämme Tukholman koneeseen meidän Deltalta saamamme boarding passit eivät kelvanneetkaan Air Francelle ja olimme jäädä pois koko koneesta. Onneksi viime hetkillä virkailijat päästivät meidät sisään poikkeuksina ja saimme jatkaa matkaa. Delta sai vihaisia soittoja Air Francelta.

Etelä-Ruotsi näytti jotenkin oudolta ja lopulta käsitin, että koko maa on lumen peitossa. Aika hurjaa siellä päin. Tukholmassa Kaisa-Maria kuulutettiin vastaanottotiskille ja kävi ilmi, että hänen laukkunsa oli jäänyt matkalle. Viimein viikko Suomeen tulomme jälkeen laukku saapui, joten kaikki hyvin. Jerry jäi Helsinkiin, jonne lennettiin siis kaikki, koska laivat olivat jumissa jäissä. Mie jatkoin K-M:n ja Mauri Pekkarisen kanssa kohti Rovaniemeä, jossa ystävämme Jaska oli meitä vastassa.

Hienoa oli nähdä miestä ja saapua Lappiin. Onneksi juuri oli tullut vähän lauhempi päivä, tosin silti jäädyttiin kävelymatkalla kentältä autolle. Bienvenidos a Finlandia! eli tervetuloa Suohmeen.

Jokaisesta maasta, Nicaragua, Bolivia, Peru ja Ecuador, jäi hyviä muistoja ja reissu oli erittäin kannattava. Kovasti epäröin vaihtoon lähtöä vuosi sitten, mutta viimein päätin lähteä seikkailulle. Ihan putkeenhan minun vaihtoni ei mennyt, koska varsinaista vaihtosopimusta ei syntynyt hammaslaitosten välille sopimuserimielisyyksien vuoksi. Tätä en tiennyt ennen kuin paikan päällä Nicaraguassa, mutta onneksi sain olla sairaalassa paikallisten hammaslääkäreiden apuna ja tukena. Sieltä jäi paljon kokemuksia, välillä vähän turhautumista, mutta hyvillä mielin muistelen ajanjaksoa. Ei hoitajia, potilastiedot paperille, sylkyämpärit, omat amalgaamit, omat poranterät ja ilmainen hoito. Ensimmäisen amalgaamipaikkani tein Nicaraguassa. Niin ja hampaan missi voitti yliopistojen missikisat.

Nähtiin koko maan kirjavuus. Tyynenmerenranta, vuoristo ja Karibian puoli. Hienot maisemat tulivuorineen, ihmiset iloisina ja huolettomina tsunameita ja maanjäristyksiä pelkäämättöminä. Lämpöä jatkuvasti yli +30. Kaverit Duilio, Oscar, Eliza, Boa, Rosalia, Jorge ja Jairo kumppaneineen jäivät mieleen ikuisesti. Myös englantilaiset opiskelijat ja erityisesti Gato toivat piristystä arkeen. Samoin iso kiitos kaikille Suomen kavereille vierailusta, joka auttoi meitä jaksamaan vielä loppumatkamme. Hienoja tuliaisia saatiin ostettua, kuten maailman parasta rommia, maailman parhaita sikareita ja maailman parhaita riippumattoja.

Etelä-Amerikan rannat, erityisesti vuoristo ja myös viidakko tekivät vaikutuksen ja olivat mahtava päätös reissullemme. Kiitos myös tälle reissulle liittyneille kavereillemme, jotka urhoollisesti selvisivät muun muassa suola-aavikosta. Hienoja muistoja, hienoja kuvia, hienoa videota, josta aion muuten saada koosteen kasattua tässä lähiaikoina. Pelkoja kohdattiin, kuolemantie ei vähäisimpänä. Kaikenkaikkiaan olen hyvin tyytyväinen reissuun, josta haluan vielä kiittää koko matkan reissukumppaneitani Jaria ja Kaisa-Mariaa! Meillä oli mahtava reissu, josta meille kaikille kolmelle kiitos! :)

Nyt suuntaan pääsiäiseksi kohti Sieppijärveä ja nautin lomasta. Seuraavat matkat joskus hamassa tulevaisuudessa... Medventures kiittää ja kuittaa Tuomaksen puolesta!

El Oso jr...

Päivän El Oso Jr

Kylymä. Mihin ne on minut vieny?

Nica-mustelmia

Annoksen valmistus.


Jumalan lahja Gatolle.


Gato ja jäätelö.


Eskimon liukumäki.


Valikoimaa.


Naminami.

Eskimo! Nicaraguan paras jäätelöpaikka! Löytyy purkkaa, karamellia, suklaata, minttua, papaijaa, vaniljaa, kookosta, rommirusinaa, pähkinää, appelsiini-suklaata... ainoastaan lakritsi uupuu.



Löytyy tötteröä, kuppia, tuplakuppia, bananasplittiä, pehmistä, pirtelöä...
Hinta yhele pallole 0,30 e. Aina ei raaski sitä siis ottaa vaan pitää tyytyä kuukauden tarjoukseen, joka käsittää kolme eri makua, joista yhden saa valita.. hinta 0,25 e.



Gaton lempiruokapaikka! ( Cazuela hyvänä kakkosena).


Koffilla ja Toñalla höystettynä.

Muscle Power!
Hiki lentää ja rauta kilisee! Miehet tekkee penkkiä ja hauiksia ja naiset pakaroita ja reisiä. Naisia yllättäen puolet kättäjäkunnasta.


Lähisali.

Varustus: vesipullo kädessä ja pyyhe olalla. Alkulämmin tuli jo kävellessä korttelin matka salille.

Ecuador!

Bussissa Guayaquil-Ambato, tien päällä ties kuinka monetta päivää (tai yötä). Vähän alkaa jo niska olla kipeänä busseissa nukkumisesta. Onneksi meille on yleensä sattunu kuitenkin hyvät bussit. Voi valita paikan ykkösluokasta, jossa on isot nojatuolit jotka menee melkein makuuasentoon, tai sitten kakkosluokan semicaman eli melekein sängyn. Molemmissa on tilaa enemmän kun suomalaisissa busseissa. Hinta on jotain euron per tunti. Boliviasta asti ollaan ajeltu busseilla, yksi vuorokauden bussimatka vuoristossa vältettiin lentämällä.

Nyt siis ihan uusi tuttavuus Ecuador. Banaaneja vilisee tien vierellä, paljon vihreämpää kuin Perun rannikolla. Ja kuumempaa. Tai ainakin kosteampaa. Vähän niinkuin saunassa olisi (paitsi välillä puhaltaa porvaribussin ilmastointi kylmää ilmaa). Päiväntasaajaa lähestytään. Ensivaikutelman mukaan Ecuador näyttää rikkaammalta kuin Bolivia ja Peru, toisaalta on nähty vasta vähän. Rahayksikkönä on USA:n dollari... Etukäteen en paljon tiedä tästä maasta, mutta Tyyntä Valtamerta, Andeja ja Amazonia täälläkin luvassa. Saa nähdä mihin täällä ja täältä päädytään, mutta aluksi nyt ainakin Bañosiin keskivuoristoon. Cloud forestia aktiivisen Tungurahua-tulivuoren juurella (taksikuski kommentoi että Tungurahua on ollut viimepäivinä "un poco tranquilo", eli vähäsen rauhallinen, muutamia päiviä sitten oli vielä sylkenyt tuhkaa kahdeksaan kilometriin asti, itse tulivuori on 5km), kuumia lähteitä kylä täynnä, vesiputouksia, viidakko parin tunnin päässä... Kuulostaa täydelliseltä lepopaikalta. Ihana päästä taas vuoristoon!

Blogia ollaan saatu kirjoitettua matkasta tosi heikosti, matkakertomuksia kuitenkin luvassa pikkuhiljaa... Tähän mennessä ollaan ehditty nähdä monenlaista: yllättävän viehättävä suurkaupunki La Paz, leppoisa cloud forest -kylä Coroico kuolemantien varrella, suola-aavikon ja hiekka-aavikon epätodelliset maisemat, maailman korkein järvi Titicaca (tarun mukaan inkojen Manco Inkan syntymäpaikka), inkojen maailman napa Qosqo, harmaa sumuinen Lima, vuoristokiipeilykaupunki Huaraz, väriävaihtava Laguna Llanganuco Perun korkeimpien lumihuippujen keskellä, Trujillon ja Piuran kuumuus, Tyyni Valtameri ja Mancoran surffarit. Loputtomiin uudenlaista luontoa... Ihmiset ovat aivan erilaisia vuoristossa ja rannikolla. Vuoristossa ihana quechuan kieli. Cumbiaa, bachataa, intiaanimummoja villalegginseineen. Ja tutut lapset Cuscossa :) Paljon tarinoita... Raskaita kävelyitä paahtavassa auringossa, pitkiä bussimatkoja. Paljon mutkia matkassa mutta sitä enemmän iloa selviytymisestä. Matkalla on loppujen lopuksi onnellinen, kun löytää puhtaan sängyn, lämpimän alpakkaviltin, suihkun ja vielä hyvää ruokaa.

Yksi esimerkki bussimatkasta, Mancora (Peru) - Guayaquil (Ecuador).
-Päivää ennen lähtöä hyvissä ajoin yritetään ostaa lippuja Piuran toimistosta. Ei onnistu, eivät voi kuulemma siellä tietää millä pysäkillä bussi meinaa Mancorassa pysähtyä. Bussifirmojen hoodeilla kävellessä joku nainen tulee käskemään meidät äkkiä sieltä pois, kuulemma paljon ryöstöjä.
-Päästy rannalle (Los Órganos). Illalla yritetään soitella Mancoran toimistoon, kun sinne olisi kuitenkin vielä puolen tunnin mopotaksimatka ja laiskottaa... Mancoran toimiston puhelinnumeroa ei löydy mistään. Soitetaan Piuran, Sullanan, Tumbesin, jopa Ecuadorin puolen toimistoon. Ei numeroa. Meinataan sittenkin lähteä vielä toimistolle, mutta mopotakseja ei olekaan missään. Yllättäen hotellin venäläinen omistajarouva tulee numeron kanssa. Säädetään puhelinkorttien kanssa, mutta lopulta saadaan liput varattua seuraavalle illalle.
-Aamulla osa lähtee kylille maksamaan lippuja. Ei löydykään sitä varausta, mutta uudet liput onneksi saadaan siitä huolimatta.
-Illalla lähetään 22.00, bussi vain puoli tuntia myöhässä. Jotkut istuu jo meidän paikalla. Ei se mitään. Joku aivan hirveä Jackass-leffa pyörii ja pauhaa. Pitäis jakaa vahtivuorot yöksi, mutta kaikki nukahtaa dubatusta Jackassista huolimatta ja herää vasta rajalla
- 00.00 Imigración de Perú. Jonotetaan että päästään pois maasta, mutta lopulta kaikki saa poistumisleiman. Takasin bussiin ja rajanylitys.
-Imigración de Ecuador. Jonossa puoli tuntia. Tuomas päättää käydä vessassa. Valot ei toimi, ovi ei mene kiinni, vettä ei tule. Poistuessaan Tuomas huomaa että pöntön vieressä pimeässä makaa koira :D Tuomas tiskillä meistä ekana, tietokone hajoaa. Tullimies lopettaa leimaamisen entrada-portilla ja pelaa pasianssia. Myös viereinen salida-portti suljetaan ja molemmat jonot kasvavat.
-Odotettu tunti, eikä mitään tapahdu. Kukaan ei yritä korjata tietokonetta. Jari lähtee ostamaan tupakkaa ja ollaan ihan varmoja että tällä taktiikalla portti aukeaa saman tien. Ei. Tullinainen kulkee Jarin mielestä ilman housuja. Eikun on sillä sittenkin housut, ihonväriset. Chelen väriset. Chelennahkahousut. Näille tullimiehille ei ryppyillä. Väsyttää vissiin. Pissattaa, janottaa... Busseja tulee koko ajan lisää. Kello 01.30
-Odotettu 1,5 h. Tullimies siirtyy pasianssin äärestä syömään, chelennahkahousunainen ostaa kokista. Bussin lentoemäntä lirkuttelee tullimiehelle joka kuuntelee maireana, mutta ei suostu leimaamaan passeja. Viereiset sirkustaiteilijat liikehtii hermostuneena eestaas. Jari tarjoutuu auttamaan tietokoneen korjauksessa, ei kelpaa apu. Tämä kuitenkin saa tullimiehen rämpyttämään näppistä, ei auta. Osa busseista on jo jättänyt porukkaa rajalle ja jatkanut matkaa, meidän bussi onneksi odottaa kiltisti. Tyhjäkäynnillä. Vauva naureskelee valkoisille ihmisille, eikä edes Jari pelota tällä kertaa. Viides tupakka?
-02.30 kone alkaa toimia! Tullimies piristyy ja leimaa maahantulolappuja urakalla. Takas bussiin, jee. Kaikki nukahtaa heti.
-03.00 pysähdytään, tullimies tai poliisi nousee bussiin ja kurkkii penkkien alle. Nukahdan, edelleen ilman vahtivuoroja.
-03.30 herään kovaääniseen komentoon: "señores, control de narcotráfico, bajen con sus documentos! Ya!" Eli huumeratsia ja kaikki ulos passien kanssa, heti. Sääsket syö. Jotkut surffarit puhuu jonossa kannabiksen piilottamisesta alushousuihin? What? Vitsillä varmaan. Ketään ei pidätetä ja matka jatkuu.
-05.00 herään, ihan kuin oltais taas paikallaan. Pihalta kuuluu pauketta. Pimeää eikä nää mitään, pissattaa, kiipeän nukkuvan Tuomaksen yli käytävälle ja portaat alas vessaan. Vessan ovi on tietenkin lukossa, ulko-ovi auki. Kuski ajaa metrin eteen, metrin taakse, eestaas. Hyppään ulos. Ahaa, renkaanvaihto menossa. Kiltti lentoemäntä suostuu viemään minut toimistolle vessaan korttelin päähän. Kuulemma enää kolme tuntia Guayaquiliin, ei paha. Rengas vaihtuu ja matka jatkuu.
-Guayaquiliin saavutaan ja vastassa on valtava terminal terrestre, lentokentän näköinen bussiasema ostoskeskuksineen. Kaikki hyvävointisina ja tavarat tallessa, aamupalalle :)

Nyt ollaan jo turvallisesti perillä Baños-kylässä, tai oikeastaan kylän yläpuolella kalliolla. Tänään lilluttiin altaissa ja huomenna ratsastamaan, jee. Kamalia uutisia kuulunut Chilestä. Täällä ei kuitenkaan mitään hätää ole, toivottavasti muuallakin tuhot jäävät vähäisiksi. Lehmät ammuu, Jussi nukkuu ja muut pelaa Suomi-tietopeliä. Hyvää yötä ja hasta luego!



El Oso Jr. ja Maria Luisa Cuscossa

Salar de Uyuni

La Pazista aloitettiin ehkä reissumme värikkäin matka. Uyuniin mentiin yöbussilla 10 tunnissa. Ensimmäinen kolmannes oli suht tasaista mutta loppumatka aikasta keinumista todella kuoppaisella tiellä. Uni jäi siis hyvin vähiin.


Suolaa!

Perillä matkanjärjestäjämme Doris otti meidät hyvin vastaan ja aamupalan jälkeen päästiin 1. päivän retkelle. Uyuni on keskellä kuivaa aavikkoa oleva pikkukaupunki, josta startattiin kohti maailmankuulua suola-aavikkoa.


Suolakidemuodostelmia.


Varjoja.


Auto.

Mie, K-M ja Santtu mentiin Romanin maasturissa ja Maria, Jussi ja Jari Wilsonin kyytissä. Vielä ei osattu aavistaa kuinka koville automme joutuvatkaan. Ensimmäinen stoppi oli junien hautausmaa, jonka jälkeen siirryttiin suolakylän kautta suola-aavikolle. Perillä näky oli maaginen ja koska oltiin sadekaudella suolaa peitti vesikerros, joka oli kuin täydellinen peili. Yksi maailman ihmeistä, jonka ainutlaatuisuutta kuitenkin haittasi massiivinen turistilauma.


Tyäret.


Poijjat.


Turisti.


Jäätie?

Lukuisten kuvien jälkeen siirryttiin yöpymispaikkaamme suolahotelliin, joka oli hieno ja yllättävän lämmin. Seuraavana aamuna Santtu oli saanut päänsäryn, joka lopulta osoittautui vuoristotaudiksi ja johti pariin sairaalareissuun. Myös Jari oli sairastunut ja oksenteli. 2. reissupäivämme alkoi Jarin vierailulla paikallisessa sairaalassa. Matkaan kuitenkin päästiin koko joukon voimin kohti etelää.

Matkalla nähtiin laamoja ja vicuñoita, jotka elävät villinä karussa luonnossa. Jarin olo helpotti, mutta Santulla jatkui hieman heikko olo. Eka pysähdys ja eka auton hajoaminen tapahtui kivilaaksossa, josta sateen syövyttämät kivet näyttivät kondoreilta ja puumilta. Meidän automme kääntyi lopulta takaisin korjattavaksi puolet matkatavaroistamme kyydissään ja kaikki sullouduttiin yhteen autoon.


Kivilaaksoa.

Pitkä matkamme jatkui ja pimeän laskeutuessa toinenkin automme hajosi keskelle aavikkoa. Muita autoja ei näkynyt eikä kuulunut, joten varauduttiin yön viettämiseen autossa. Oltiin noin 4 kilometrissä aukealla aavikolla, jossa oli jäätävän kylmä viima. Urhea kuskimme kuitenkin korjasi auton Suomesta tuodun Jeesus-teipin ansiosta. Isompaa hätää pissahätää lukuunottamatta ei tullut ja uudet alpakkaviltit La Pazista olisivat kyllä lämmittäneet.

Matka jatkui ja pysähdyttiin ihailemaan kivipuuta pimeässä. Sen jälkeen ajettiin kansallispuistoon, jonka kontrollipisteen vartija ihmetteli meidän hyväntuulisuuttamme vastoinkäymisistä huolimatta. Yleensä turistit huutavat ja kärttyävät. Viimein päästiin hotelliimme, joka oli kuitenkin luovuttanut huoneemme muille, kun meitä ei kuulunut. Onneksi päästiin viereiseen parempaan hotelliin samaan hintaan.

3. päivän aamuna herättiin varhain, koska matkaamista oli vielä paljon. Santun olo oli heikentynyt ja hän viettikin suurimman osan päivästä lepäillen autossa. Aluksi noustiin 5000 metriin, jonka jälkeen ihailtiin geysireitä ja maan sisältä pulppuavaa voimaa. Matka oli aloitettu jälleen kahdella autolla, mutta meidän autostamme loppui aina välillä veto ilmeisesti keskipäivän kuuman auringon ja korkeuden vuoksi. Matkanteko oli jatkuvaa pysähtelyä ja kuskimme teki minkä keksi saadakseen potkua koneeseen.


Geysireitä.


Maanvoimaa ihmetellessä.

Kuumilla lähteillä rentouduttiin lähes tulikuumassa vedessä. Matka jatkui Salvador Dalin aavikon läpi vaaleanpunaisten flamencojen miehittämille useille kauniille vuoristojärville. Santtu valisti meitä ja kertoi lintujen saavan värinsä järven planktonista. Maisemat olivat erittäin kauniit.


Chilen ja Argentiinana rajaseudulla.

Viimeiset järvet olivat ihan Chilen ja Argentiinan rajaseuduilla Bolivian puolella kuitenkin. Yksi järvistä sisälsi arsenikkia eikä siellä ollut mitään elämää. Matkalla nähtiin myös muun muassa boorijärviä.

Takaisinpäin pohjoiseen lähdettiin automme edelleen temppuillessa. Santun vuoristotauti jatkui, minkä vuoksi Jussi antoi meille ajateltavaa ehdottamalla, että lähdettäisiinkin suoraan Chileen rannikkoa kohti alemmas. Kovasti sitä pohdittiin, mutta käytännön syistä pitäydyttiin alkuperäisessä suunnitelmassa palata Uyuniin, mitä Santtukin halusi.


Laamavaara!

Kaikkia alkoi hieman heikottaa auringonpaahde ja korkeus, mutta matka jatkui. Alkoi tulla jo kiire La Paziin menevään iltabussiin, joten ylimääräisiin aikailuihin ei oikein ollut varaa. Uyunia kohti palattiin toista vähintäänkin yhtä hienoa reittiä. Matkalla kuunneltiin quechuan-kielistä musiikkia ja kuskimme ihmetteli, kun kerroin, että quechuan-kielen sana wawa on suomeksi vauva.

Auton kunto heikkeni ja heikkeni ja bussiin ehtiminen näytti entistä epävarmemmalta. Doris tuli taksilla vastaan tuomaan illallista, jotta ehdittäisiin syödä. Emme kuitenkaan huomanneet häntä tienvarressa ja ohi pyyhällettiin. Bensaakin pysähdyttiin tankkaamaan, mutta koko kylästä ei löytynyt. Viimein saatiin lainattua vähän vastaantulevan auton tonkasta.

Pimeys alkoi laskeutua, hurja ukkonen puhkesi ja hiekkamyrsky näkyi edessä Uyunissa. Oli vastusta kerrakseen. Niin ja toisesta autosta puhkesi vielä rengas ja ihan loppumatkasta toisesta autosta loppui täysin veto joten siirryttiin taas yhteen autoon.


Ukkosta.


Paluumatkaa.

Uyunissa huomattiin, että bussimme oli juuri mennyt ja lähdettiin ajamaan sitä hulluna takaa hiekkamyrskyssä. Siinä vaiheessa oli aika epätodellinen olo jo. Saatiin pysäytettyä bussi, mutta se olikin väärä pahamainenen ja onnettomuusaltis bussi. Ei menty siis siihen. Doris sai meidät viimein kiinni taksilla ja pimeässä odotettiin meidän bussifirman toisen bussin tuloa. Se tuli, lastattiin laukut ja huomattiin ettei siellä ollut paikkoja. Meidän oikea bussimmekaan ei suostunut pysähtymään odottamaan vaikka kuinka soitettiin.

Tajuttiin, että on parempi luovuttaa ja palata Uyuniin. Onneksi Doris sai meille ihmeen kaupalla liput Uyuni-Oruro- junaan, jolla päästiin 3 tunnin päähän La Pazista. Juna lähti jo samana yönä klo 2. Kovasti mietittiin vielä Santun tilannetta, mutta lopulta päätettiin lähteä junalla ja viedä hänet La Paziin kunnon lääkärille. Santtu halusi itsekin jatkaa matkaa pääkaupunkiin.

Doris pyyteli kovasti anteeksi kaikkea ja ihmetteli meidän rauhallisuuttamme. Näin paljon vastoinkäymisiä ei ollut kuulemma ikinä sattunut. Wilsonille kyseessä oli kamalin työpäivä ikinä. Eihän se heidän vikansa kuitenkaan ollut. Me ollaan kuulemma maailman parhaita turisteja.

Doris, Wilson ja Roman hyvästeltiin ja he toivottivat meidät tervetulleiksi toistamiseen. Kaikki meni lopulta hyvin ja Santtukin saatiin La Paziin ja Suomeen asti turvallisesti ja terveenä. Erittäin kokemusrikas reissu!

Bienvenidos a Miami

Pari viikkoa sitten tuli tosiaan vierailtua kymmenen päivän verran Miamissa. Pääasiallisena vierailun tarkoituksena oli käydä tervehtimässä sukulaistamme Lake Worthin alueella. Muita päämääriä olivat lähinnä käydä ostamassa viedyn kameran tilalle uusi ja ajella ympari Floridaa...

Lähdin Leonista aika aikaisin ennen koneen lähtöä. Matkalla olikin kivasti tietöitä, jotka toivat lisäjännitystä ajan riittävyyteen. Taksilla kentälle mentäessä, joku naisparka oli jäänyt Eskimorekan alle erittäin lähellä lentokenttää. Saavuin lentokentalle paria tuntia aikaisemmin ja aikaa riitti mm. sikareiden ja rommin ostoon.

Jos Nicaraguassa haluaa matkustaa helposti ja halvasti, on suositeltavaa ottaa ns. interlocal-bussi, joka on kymmenen hengen Toyotan paku, joka kulkee eri kaupunkien välillä. Hinnat ovat maksimissaan jotain 50 cordoban luokkaa. Auto menee suoraan terminaalien välillä eli ei pysähdy ottamaan ketään kyytiin matkalla. Toinen vaihdoehto on tietty mennä normaalilla bussilla... nämä ovat kuitenkin usein täyteenahdetut ja esim rinkan kanssa liikkuminen saattaa olla hankalaa. Taksi Leonista kentälle maksaa noin 40-60 dollaria.

Miamissa rajamuodollisuudet menivät nopeasti, ei mitenkään ilkeitä työntekijöitä eikä muuta. Matkalla hotellille tuli ihmeteltyä lähinnä kaupungin kokoa. Ensimmäisenä iltana tuli käytyä hotellin viereisessä paikallisräkälässä oluella. Leffamainen paikka... häröä Nicaraguan jälkeen...

Jenkeissä kulkeminen ilman autoa osottautui haastavaksi, joten päätin vuokrata auton koko ajaksi Avikselta. Hieman hintavaksi tuli mutta silloinen dollarin kurssi antoi onneksi paljon anteeksi. Vakuutusyhtiöiden luvatussa maassa alle 25-vuotiaalta veloitetaan lisäksi 25 dollaria ylimääräistä jokaiselta päivältä. Kuitenkin sain onnellisesti sinisen Fordin alle ja lähdin baanalle.

Kameran oston jälkeen suunnistin kohti Lake Worthia, jota pidetään myös Floridan suomalaiskeskittymänä. Kaupungista löytyy mm. Suomi-talo ja Finlandia-avenue. Heti aluksi iski käänteinen kulttuurishokki, kun kaikki oli niin järjestyksellistä ja mm. suihkusta tuli lämmintä vettä. Ensimmäiset pari päivää vaihdoin kuulumisia sukulaisemme Wilhardin ja hänen vaimonsa Ursulan luona. Viimeisenä päivänä tapasin myös Wilhardin tyttären ja hänen poikansa. Uutta reissua yritin lupailla lähitulevaisuudessa myös suvun vanhempien edustajien kera.

Lake Worthin jälkeen suunnistin kohti Orlandoa, jossa kävin Kennedyn space centerissä. Sukkulan laukaisu olisi ollut pari päivää lähtöni jälkeen, joten se jäi näkemättä. KSC:stä löytyi kuitenkin turisteille suunnattua nähtävää. Rakettipuistossa näki kantoraketteja ja moduuleita eri historian vaiheilla ja alueella pääsi vierailemaan myös sukkulan sisällä. Lisäksi paikalla oli sukkulan laukaisusimulaattori, jota tietty piti käydä kokeilemassa. KSC on ihan hieno paikka käydä, mutta jos avaruusjutut ei kiinnosta ei välttämättä päivän ajamisen arvoinen. Toki Orlandon läheltä löytyy mm. Disneyland ja Universalin studiot, eli nähtävää riittää..

KSC:n jälkeen suunnistin kohti Key Westiä, joka on yhdysvaltain eteläisin kaupunki. Kaupunki sijaitsee saariryhmittymän päässä, joten jo ajomatka on kokemisen arvoinen. Matkalla löytyy mm. kuuden mailin silta, paljon snorklaus- ja aikuisviihdekauppoja (:P) Itse Key West on viihtyisä pikkukaupunki, jossa on paljon harrastumahdollisuuksia vesiurheilun parissa. Ruuasta mm. Delfiinileipää (ilmeisesti ei sitä söpöä lajia) tuli maistettua.

Viimeiseksi päiväksi suunnistin takaisin kohti Miamia ja päätin ottaa pari hotelliyötä halvalla Miami Beachilta. Sattuikin sitten niin, että hotelli oli vähän hienompaa laatua ja ei oikein kokenut oloaan tervetulleeksi siellä (= räsäinen backpackeri sukissa ja sandaaleissa hienostohotellissa). Muutenkin Miami Beachista tuli pintaliitopaikan kuva, vähän niinkuin Onnela kymmenien korttelien laajuisena. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja rannat valtavia.

Ruuista matkalla tuli kokeiltua läpi kaikkea hieman hintavammasta sushiateriasta huonolaatuiseen roskaruokaan. Parhaiten jäi ehkä mieleen Wendysin hampparit, jota Suomessakin vielä haluaisin nähdä. KFC ja Taco bell olivat tasoltaan pienehköjä pettymyksiä.

Viimeisenä päivänä ennen lähtöä ajelin vielä lentokentän lähistöllä. GPS:ästä pokkasin nähtävyyksien joukosta vahingossa Miamin Nica-keskittymän, josta löytyi mm. Ruben Darion puisto ja aukio nimeltään Centro Comercial Managua. Latinoiden muuttoliike näkyi muutenkin Miamissa hyvin selvästi, sillä joka päivä kuuli espanjaa, ja useista paikoista sai palvelua kaksikielisenä.

Reissu oli hieno sinällään, mutta aikaa kaiken näkemiseen liian vähän. Muutenkaan Florida ei ehkä ole jenkeistä itselle se must-go paikka, varsinkaan kun on viettänyt viimeiset kuusi kuukautta Nicaraguassa rannalla. Roadtrippaaminen on muuten kyllä siistiä, ja tulevaisuudessa tulee varmaan isompi reissu tehtyä koko ameriikan läpi.

Kotiin Nicaraguaan pääsin turvallisesti järjestelemään seuraavan päivän läksiäisbileitä. Nyt vaihtoaika on taaksejäänyttä ja edessä on vielä vähän matkaa Perussa, Boliviassa ja Ecuadorissa. Tällä hetkellä kirjoittelen Cuscosta. Bolivia oli maana aivan mahtava ja suosittelen lämpimästi kaikille täälläpäin koskaan liikkuville. Nicaraguaan en vielä mielestäni takaisin kaipaa, joskin välillä pysähtyy ajattelemaan niitä hienoja ystäviä, jotka sinne jäivät.

- smade

ps. Pahoittelen kuvien puutetta, ovat sellaisessa tiedostomuodossa, että en saa tällä koneella auki.

Missähän matkaa El Oso Jr?

hellou

Kommentointi toimii taas.

Päivän nallekuva

Bolivar vs. Alianza Lima

Nicaraguasta siirryttiin siis Boliviaan ja yksi hienoista kokemuksista oli nähdä Copa Libertadoresin (Etelä-Amerikan seurajoukkueiden mestaruusturnaus) ottelu juuri silloin kun satuttiin olemaan La Pazissa. Paikallinen Bolivar kohtasi naapurimaan Alianza Liman.


Peli käynnissä.

Liput maksoivat 4e kipale ja minun mukana ottelua lähti katsomaan Jari, Jussi ja Santtu. Vaimot meni kauneushoitolhaan.


Turistit.

Stadionilta oli hienot näkymät laakson pohjalta ylöspäin ulottuvaan La Paziin. Vesisateen uhka oli mutta vain uhkaksi jäikin. Paikat löydettiin ja muita valkolaisia ei näkynyt joten saatiin nauttia pelistä paikallisten kanssa. Aurinko porotti hieman alkuvaiheessa, joten Jussi ja Jari ostivat upean Bolivarin pahvilippiksen. Mulla Bolivarin paita päällä ja Santulla Bolivian maajoukkuuheen.


Terve!

Jäätelömyyjät houkuttelivat annoksillaan mutta koska laatu ei ollut Eskimoa, jätettiin ostamatta. Peli alkoi salakavalasti kotijoukkueen laulaessa pommittaessa ilotulitteita (välillä lensi lähelle maalivahtiakin). Soihdut paloivat iloisen punaisina ja kaikilla oli hauskaa. Toiselta puolelta katsomoa saattoi erottaa myös Alianzan mustavalkoisia kannattajia myös soihtuineen. Taivaansininen kotijoukkue oli kuitenkin selkeästi äänekkäämpi. Alkuasetelmat puhuivat kotijoukkueen voiton puolesta eikä vähiten pelipaikan korkeuden vuoksi (3800m).


Bolivarin fanikatsomo.

Ekaa puoliaikaa oli miellyttävä seurata vaikka maaleja olisi toivonutkin (45min 0-0). Toisella puoliajalla Bolivar lisäsi vettä myllyyn ja painosti kovasti. Hienoista maalipaikoista huolimatta tilanne säilyi maalittomana. 74min kohdalla yllättäen vierasjoukkue avasi maalitilin ja hiljensi kotiyleisön viimeistään tekemällä toisen maalin pari minuuttia myöhemmin. Mustavalkoisten kannattajien juhlintaa ei voinut estää.


Vierasjoukkue.

Viimein ihan varsinaisen peliajan lopussa Bolivar kavensi tilanteeksi 1-2 rankkarista ja kotikatsomo räjähti riemuun, joka valitettavasti loppui lyhyeen kun lisäajalla Lima kuittasi pisteet kotia tekemällä 1-3. Kotijoukkuuen kannattajat olivat erittäin vihaisia omilleen ja Jussi kartuttikin sanavarastoaan lukemattomalla määrällä kirosanoja.


Rankkari!


Maali!

Ottelun loputtua jäätiin odottelemaan suurimman stadionilta ryntäyksen hälvenemistä ja huomattiin kuinka kotijoukkueen fanijoukoissa tunteet kuumenivat. Väittelyn ja tönimisen seurauksena huomattiin kuinka pari pukaria toisten rinnuksissa kiinni lensivät pahannäköisesti pari penkkiriviä alemmas (älkää huoliko, me olimme rauhallisessa osassa katsomoa). Poliisit menivät rauhoittelemaan tilannetta kyynelkaasulla. Jari kertoi nähneensä jonkun poliisin juoksevan pikkuvauva sylissään... olisiko saanut kaasua silmiinsä tai jotain muuta ikävää...

Tilanne ei vielä rauhoittunut vaan osa katsojista pyrki kentälle ja melkein kaatoikin poliisien pitelemän aidan, kunnes juoksivat karkuun kyynelkaaasua. Penkkien päällä saattoi nähdä pieniä tulipaloja.. turhautuneet fanit laittoivat roskia palamaan.


Pimeys laskeutuu stadionille Alianzan juhliessa.

Aikanen kokemus peli oli ja nähtiin hyvä esimerkki latinokulttuurin varjopuolistakin. Me emme olleet vaarassa missään vaiheessa. Kentältä poistuttiin kymmenien poliisien tekemässä kujassa.

Hyvvää syntymäpäivää

Hyvää syntymäpäivää Aleksille!

En la tierra de Pachamama

Istun täällä hotellin parvekkeella, pilvien keskellä. Ja juon kamomillateetä. Aina välillä pilvien välistä pilkistää vuoria, alkaa kirkastua. Muut lähti vaeltamaan vuorta alas joelle, minä jäin vielä lepäilemään ja korjailemaan eilisen vuoristotaudin jälkiä. Ollaan Coroicossa, parin tunnin ajomatkan päässä La Pazista. Tänne tultiin ennen sitä kuuluisaa Kuolemantietä pitkin, joka on kuulemma maailman vaarallisin tie. "Cae mas o menos un carro por semana" eli suunnilleen auto viikossa tipahti rotkoon, sanottiin ainakin äidilleni kymmenisen vuotta sitten. No, onneksi vihdoin on saatu valmiiksi uusi tie tänne Coroicoon asti, oikein päällystetty ja siltojakin rakennettu. Ja leveämpi. Jotkut ei silti tykkää siitä että elämä on liian turvallista, ja laumoittain turisteja laskettelee päivittäin sitä kuolemantietä alas. Pyörällä. Me ei kuitenkaan lähdetty uhmaamaan kohtaloa.

Coroico on 1500 metrissä ja kasvillisuus cloud forestia (mikähän se on suomeksi, pilvimetsä kuulostaa jotenkin, no...). Tosi vehreää! Ja ihana viileys! Sain tässä läppärin lataukseen kun käsitin laittaa valot päälle; alkoi pistorasiakin toimimaan... Muita ensivaikutelmia Boliviasta...

-Vuoret on oikeasti korkeita. En oikein käsitä miksi, mutta jostain syystä päätettiin yöpyä La Pazin lentokentällä Jussia odotellessa, eikä otettu huomioon sitä että se sijaitsee kuitenkin 4200 metrissä. Ei kai meille nyt vuoristotauti tule... Tajuttiin silti seuraavalle päivälle varata hotelli täältä alempaa, onneksi. Muutama tunti meni ihan hyvin, mutta sitten iski hapenpuute :D Aluksi huomattiin vessassa peiliin katsoessa että oho, onpa huulet siniset. Sitten alko mennä sormet ja varpaat tunnottomiksi, alko huimaamaan ja oksettamaan. Älyttömän heikko olo; kun käveli muutaman metrin niin syke nousi taivaisiin. Tuomaksella oli kova päänsärky. Lentokentällä oli semmonen happibaari jossa oli ilmeisesti happirikastettua ilmaa, mutta ei se oikein auttanu, joten käytiin hengittelemässä happimaskissa 10 minuuttia lääkäriasemalla. Pahoinvointilääkettä vielä niin pääsi jatkamaan matkaa. Eli ei ehkä kannata lentää merenpinnan tasolta suoraan La Paziin, eikä ainakaan jäädä lentokentälle yöksi (itse La Paz on muutama sata metriä alempana)

-La Paz on laakson pohjalla, kauniilta näytti ohiajettaessa. Kuolemantiellä oli aivan uskomattomat maisemat, vaikka nukuinkin suurimman osan ajasta vielä pahoinvoivana. Korkeita vuoria sinisen ja vihreän eri sävyissä, välissä ihan mustaa. Vesiputouksia, pikkukyliä... Ihanat intiaanimummot paksuissa hamekerroksissa, hassuissa hatuissa ja pitkät mustat hiukset kahdella yhteensidotulla letillä. Lumiläiskiä kun oltiin tien korkeimmalla kohdalla, yli viidessä kilometrissä. Vieressä oli vielä yli kuuden kilometrin huippuja...

-Kylymä. La Pazissa yölämpötila oli +3, täälläkin alhaalla on viileämpi kuin Nicaraguassa (jopa vuoristossa). Aluksi oli vähän hankala tottua; kun on viettänyt puoli vuotta yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloissa, suora tiputus kolmeen on ehkä vähän liikaa kerralla. Ilman talvivaatteita vielä. Onneksi oli viltti mihin kääriytyä. Täällä Coroicossa on sen sijaan aivan täydellinen ilmasto. Öisin tulee vähän viileä mutta päivällä on juuri sopivan lämmin ja kostea. Pilvet tulee välillä sisälle huoneeseen. Saatiin eilen illallisella oman pihan viiniä ja todennäköisesti kylän kaakaopavuista tehtyä suklaafondueta. Hotellilla on myös omat kahvit kasvamassa. Ja tietenkin hedelmiä.

-Käytännön asioita: hanasta kylmä vesi on oikeasti kylmää. Ja on älyttömän hankala muistaa, ettei hampaita saa pestä hanavedellä ja yrittää pitää suihkussa suu kiinni ettei vahingossa nielase kaikkia ameeboja ja giardioita.

-Rahan kanssa on vielä solkkaamista; menee cordobat, boliviaanot, solit, dollarit ja eurot sekasin... Moni asia tuntuu täällä halvemmalta kuin Nicaraguassa, vaikka Nicaragua onkin läntisen pallonpuoliskon toiseksi köyhin maa Haitin jälkeen. Esimerkiksi eilinen illallinen johon kuului pizza, salaatti-ja keittobuffet ja jälkkäriksi hedelmiä ja suklaafondueta niin paljon kuin jaksaa, pullollinen talon viiniä porukalle ja kahden litran limonaadi-kannu (eli vettä, vastapuristettua limonia ja sokeria, que rico!) oli 4 euroa per henkilö. Ja vielä hotellihinnoilla. Bussit ja taksit maksaa suunnilleen saman verran kuin Nicaraguassa. Olut oli kalliimpaa, vesi halvempaa, viini huomattavasti halvempaa. Kaupoissa ei olla vielä hirveästi ehditty käydä, eli voi olla, että käsitys vielä muuttuu.

-Nämä paikalliset ei aina ymmärrä minun espanjaa... Uskottelen itselleni, että se johtuu siitä, että puhun niin sujuvasti Nica-espanjaa, ettei ne käsitä, eikä suinkaan siitä etten osaisi espanjaa :D

Viimeviikkoina on ollut paljon lähtöhässäkkää: piti hyvästellä kaikki, kerätä papereita, antaa lahjoja, jakaa tavaroita ympäriinsä, käydä viimestä kertaa joka paikassa... Viimeinen viikko Nicaraguassa sujahti todella nopeasti hyvässä seurassa: Maria lennähti Suomesta ja Jerry palasi Miamista. Kuumekin laski (edellisellä viikolla meillä Tuomaksen kanssa nousi yhtäkkiä molemmilla kuume, ja paikallisten mielestä se johtui joko siitä, että ilmasto on muuttunut (oli alkanut tuulla enemmän), tai sitten todennäköisemmin siitä että Jari oli lähtenyt). Käytiin Corneilla, pidettiin läksiäiset ja vietettiin vielä viimeiset päivät Granadassa Oscarin hoivissa. Kaikki on ollu vuorotellen vähän kipeinä, mikä on vähän hidastanut menoa... Vähän harmittaa ettei ehditty enemmän Nicaraguaa näyttää Marialle. Mutta nyt ollaan Boliviassa, ja hyvältä vaikuttaa tämäkin. Kovin erilaiselta vain. Matkustaminen vuoristossa on myös aina hieman hitaampaa ja vaivalloisempaa... Määränpää saattaa näkyä jo paria tuntia ennen kuin ollaan perillä, ja tuntuu ettei matka vain etene. Onneksi on hyvät maisemat :)

Niin, me ollaan nyt sitten matkalla... Saa nähdä minne tie vie... Paluu Suomeen on Ecuadorista jossain vaiheessa, eli sinne päin Perun kautta. Huomattiin eilen että nyt ollaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Muuten on ollut aika vaikea käsittää lähteneensä Nicaraguasta. Matkalla tuntui enemmänkin siltä, että ollaan vain käväisemässä jossain, niinkuin Corneilla, ja kohta palataan takaisin Leoniin. Puoli vuotta Nicaraguassa takana, huh. Saatiin hyviä ystäviä, löydettiin aivan ihania ihmisiä. Paljon mahtavia hetkiä muistoissa, ja yhtä paljon epätodellisia hetkiä (esimerkiksi viimeisenä iltana Granadassa yhtäkkiä kävelykadulla alko pikkupojat breikkaamaan Bomfunk Mc´s:n tahtiin). Opittiin puhumaan Nicaa ja juomaan rommia. Inhottiin kuumuutta ja sitä, että jos on suomalaisittain normaali niin näyttää surulliselta tai vihaiselta. Ihmeteltiin ihmisten suorapuheisuutta, ja sitä että ihmisiin voidaan ihan hyvin viitata sanomalla että tuo lihava tuolla tai tämä valkolainen tässä (gordito, chele; pätee myös potilaita puhuteltaessa). Nautittiin uusista mauista ja siitä että ihmiset aina auttaa. Oli turvallinen olo, vaikka keskellä yötä William Fonsecassa. Opittiin tanssimaan Palo de Mayoa ja vähän socaa, merenguea, salsaa ja reggaetonia. Lilluttiin meressä ja taisteltiin aaltoja vastaan toisessa meressä. Pelättiin rauskuja (tai no, minä pelkäsin). Oltiin mukana synnytyksissä, ortopedian osastokierroilla ja päivystyksissä. Juhlittiin paikalliseen tapaan uutta vuotta, huudettiin Griteriassa Neitsyt Mariaa elo- ja joulukuussa. Turisteiltiin ihan vähäsen. Kiipeiltiin tulivuorille, laskettiin pulkalla alas tuhkarinnettä täydenkuun valossa. Nähtiin kahvitiloja. Kirottiin kaiken hitautta. Huomattiin että itä- ja länsirannikko ovat yhtä erilaisia kuin kaksi eri maata. Aluksi oltiin tosi chelejä, nyt vähän vähemmän. Ollaan Nica-chelejä vieraassa maassa Etelä-Amerikassa. Olen ylpeä nicaragualaisista ystävistäni; he jaksavat uskoa parempaan tulevaisuuteen kotimaassaan. Haluaisin näyttää heille myös oman kotimaani: lumen ja järvien maa, jossa kaikki näyttävät surullisilta ja musiikki masentaa. Haluaisin heidän kokevan kaamoksen, talven sinisen valon, juhannuksen ja yöttömän yön. Festarit, steriilin ja kliinisen sairaalan. Metsät ja tunturit. Saisivat kokea myös kolmenkymmenen asteen pakkasen ja todeta, että uskomatonta kyllä, taloissa sisällä on silti lämmintä. Ja tietenkin saunan. Ja Fazerin sinisen. Salmiakista ne ei kuitenkaan tykkää. Toivottavasti jonakin päivänä, un dia. Tulee Nicaraguaa ikävä, ja ystäviä.

Mutta nyt kohti uusia seutuja. Huomenna taas La Paz eli Rauha. Villa- ja vilttiostoksille pitäisi päästä ennen seuraavaa matkakohdetta, siellä on kuulemma kylmä. Seuraavasta matkakohteesta ei vielä sen enempää kuin että siellä on luvassa suolaa, erivärisiä laguuneja ja aavekaupunkeja :)

Oijoi, aurinkokin tuli esiin pilvien takaa!

Muutamia tapahtumiaa

Vieraat ovat poistuneet ja uusia jo tullut. Itse olen ottanut koelähdön Miamiiin kymmeneksi päiväksi.  Käyn vierailemassa 90-vuotiaan sukulaiseni luona Suomen Floridan siirtokunnassa eli Lake Worthissa. Soittaessani hän harmitteli, kun Floridassa on niin kylmä, että ei pääse golfia pelaamaan. Tarkoitus on myös viettää pari päivää Orlandon alueella, sekä vierailla Key Westissä, Floridan eteläkärjessä.

Jos joku liikuskelee Latinalaisessa amerikassa ja suunnittelee käyntiä USA:ssa niin voin kertoa, että tällähetkellä (2010) lennot maksavat halvimmillaan meno-paluu Managua-Miami 250$ veroineen. Lisäksi Miamista saa helposti halvempia lentoja Etelä-Amerikkaan kuin suoraan esim. Managuasta. Eli pienen mutkan reissulla voi Miamiassa kohtuu halvalla tehdä, ja jatkaa sitten suoraan muualle. Kuitenkin kannattaa muistaa, että jenkkeihin mennessä pitää esittää todistus suunnitellusta maasta poistumisesta, eli jos palaa muualle matka pitää olla jo tullessa ostettuna.

Eläminen Miamissa on tietty kalliimpaa, ja ainakin pikaisesti netin perusteella katsottuna julkinen liikenne kaupungin sisällä on täyttä helvettiä, eli vuokra-auto voi helposti tulla tarpeeseen. 

Tässä kuitenkin listaa muutamasta Nicaragualaisesta jutusta, joista kirjoituksissa on varmasti jonkin verran mainintaa jo ollut. Ajattelin näin lähdön lähestyessä niistä vähän kirjoitella listamaisesti. Saa vapaasti täydentää,  jos jotain tärkeää on unohtunut.

Kuulutusauto
Täällä vainajat haudataan kohtuu nopeasti(lampo, ruumishuoneiden ahtaus). Sanomalehdissa kuolinilmoitukset olisivat liian hitaita ja kaikilla ei ole varaa televisiossa ilmoittaa (tätäkin siis esiintyy). Kuolinilmoitusta varten voi vuokrata auton joka kiertaa ympari kaupungin katuja ilmoittaen kuolintapauksista ja muistotilaisuuden pitopaikasta. Kuolinilmoitukset lukee vuoden vakuuttavin radioääni klassisen musiikin saestamana. Atencion, Atencion!

Canal 10
Paikallinen channel neus. Ohjelmistossa telenovelaa, uutisohjelmia dubattuja simpsoneita jne. Neljältä tulee lyhyitä kertomuksia telenovelamuodossa. Tarinoita huumeista, itsensaviiltelysta, jne. jne, jotka aina kuitenkin paattyvat onnellisesti (weeee) sopuun ja opetukseen. Toista ääripäätä edustaa accion 10, joka on paikallinen poliisi-tv:n vastine. Kuitenkin kuvaus on paljon rajumpaa, kuvia auto-onnettomuuksien uhreista, itkevista omaisista jne. Kunnon sosiaalipornoa siis

Lehtiuutiset
Taalla lehdessa ilmoitetaan esimerkiksi onnettumuustapauksissa ja itsemurhissa avoimesti asianomaisten nimet, kotipaikat, rekisterikilvet jne. Uutiset on kirjoitettu hyvin proosamaisesti. Sanamuodoista saatta loytya "Rakkauteen pettynyt nuorimies" jne.

Barbaro ja barbaron äiti
Eräänä päivänä syödessämme Barbaro-nimisessä raflasssa, tarjoilija kysyi meiltä, että olimmeko käyneet edellisenä päivänä syömässä eräällä fritangalla. Kyseessä oli hänen äitinsä fritanga, josta sittemmin kasvoi meidän eniten käyttämämme katuruokailupaikka, ja Barbarosta hyvä tuttu, joka aina syömään tullessamme käy meitä erikseen tervehtimässä... En tiedä onko herran oikea nimi vieläkään selvinnyt. Ilmeisesti kuitenkin poissaollessani Tuomas ja Kaisa-Maria oli kutsuttu lounaalle heidän kotiinsa, eli kaitten se nimikin on vihdoin tiedossa :P

Lahikadun fritangatäti.
Lähempää barbaron äidin fritangaa löytyy myös toinen koju, josta paikallisruokaa saa. Fabianin lempiruokapaikkoja. Lähes joka kerta käydessämme Fabianille tarjottiin tytärtä mukaan Ruotsiin.

Rodolfo
Käydessämme keskustelemassa vaihtovastaavamme kanssa tulevasta lääkiksen kampuksella, olimme etsimässä paluukyytiä keskustaan. Huomattuamme paluubussin täyttyvän täydellisesti, lähdimme kävelemään kohti tietä, jolloin meidät pysäytti eräs paikallinen ja tarjosi kyytiä. Hetken epäröinnin jälkeen herra esittäytyi, ihmisoikeuksien proffaksi, joka oli itsekin vaihdossa Espanjassa ollut, ja siksi yritti aina auttaa vaihto-opiskelijoita mahdollisuuksiensa mukaan. Meidän piti käydä herran luennoillakin ja oluellakin, mutta useiden yritysten jälkeen luovutimme. Luentoaikataulut usein muuttuivat tunnilla (tai parilla) ja joskus luentoja ei  ollutkaan esimerkiksi yliopiston missikilpailujen takia. 

Europeans or Americans-mies
Alkuajoista lähtien sairaalalta pois kävellessä meitä tuli aina vastaan vanhempi suurta ristikorua kantava herra, jonka puheesta ainoastaan sai termin americans... varmaan kolmannella kerralla selvisi vihdoin, että herra kysyikin, että olemmeko euroopasta vai jenkeistä. Vihdoin vastauksen saatuaan oli iloinen, tosin on jaksossakin muistanut asiaa aina uudestaan tavatessa kysyä.

Bye-nainen
Naapuruston  täti, joka aina kauppaan kulkiessa tervehti englanniksi... jotenkin jäänyt elävästi mieleen, en tiedä miksi.

Kirjoittelen vielä lähiaikoina Floridasta ja Miamista... Tällä hetkellä oleskele hotellissa Miami Beachilla. Lähtö on jo ylihuomenna onneksi ja valitettavasti...

- smade

Nicaragua, un pais tan loco, tan maravilloso

54 tunnin matkanteon jälkeen tulin lauantai-iltana kotiin ehyenä, joskin väsyneenä. Kuusamo otti lämpimästi vastaan 25 asteen pakkasineen (nyt ei ole enää kuin muutama aste) ja matkakin meni hienosti, minkä nyt taksikuski huijasi New Yorkissa. Kun menin hotellille ja kerroin vaiherikkaasta taksimatkastani, virkailija totesi: "How I hate the yellow cabs! Some people've told me they sometimes charge as much as 7 dollars!" Well, enpä viitsinyt tunnustaa, että minulta se otti 15... Tiukentuneista turvatoimistako lienee johtunut, että yölennolla NY:sta Zürichiin valoja ei sammutettu koko aikana, joten en nukkunut silmällistäkään, mutta kuten vanha viisaus toteaa, niin haudassahan sitä ehtii nukkua!

Reissu oli niin hieno, että se kilpailee ansiokkaasti elämäni parhaan matkan tittelistä. Tästä kiitos ennen kaikkea Kaisa-Marialle, Tuomakselle ja Jarille, jotka tekivät suunnattoman urakan vierailumme onnistumiseksi, mutta myös Reetalle, Pavelille, Villelle, Antille ja Marialle. Olitte loistavaa matkaseuraa ja kerrassaan ihania ihmisiä :-) Y muchas gracias Jorge, Duilio y Oscar, por todo lo que hicieron para nosotros!




Matkaseurue Duilion tilalla

On vaikea sanoa, mikä teki voimakkaimman vaikutuksen. Hienoa oli huomata, että uskalsi mennä mukaan juttuihin, joiden pelkkä ajatteleminen kauhistutti etukäteen. Tulla nyt pyllymäkeä alas tulivuoren rinnettä - loco, muy loco! Tai roikkua köysien varassa tyhjyyden päällä, vielä hullumpaa. Mutta kun muutkin,niin pakkohan se... jotenkin se seikkailumieli tarttui. Turha väittää, etten olisi pelännyt. Pelkäsin, ihan hirveäsi pelkäsin. Kun huomasin rinteeseen lähdettyäni, ettei sitä kelkkaa pystykään täysin hallitsemaan, niin paniikki iski ja vieläkin ihmettelen, ettei minua sittenkään tarvinnut kantaa sieltä alas. Köysirata ei ollut yhtä paha, vaikka jossakin vaiheessa tasanteella vaihtopaikassa huomasinkin, ettei se turvaköysi edes ole kiinni... eli jos silloin olisin astunut harhaan, niin olisi suojelusenkelille tullut kiire. Dios ayuda, niinhän se on, mitä turhia köysistä. Mutta kyllä siellä Jumalaa kovasti työllistetään, eräänlainen extreme-lajihan se on koko arkipäivän elämä, kuten tässäkin blogissa on usein todettu. Suorastaan hykerryttävä oli mm. tilanne, jossa meitä oli limittäin 4 ihmistä auton tavaratilassa ja poliisi sattui paikalle: hän vain kohteliaasti viittilöi Oscarille peruutusohjeita! Tuli välillä mieleen, että niinköhän mekin pääsemme lehtien etusivuille verisinä ruumiina, kuten se perhe (6 henkilöä), joka kuoli bussin ja lava-auton törmäyksessä. Yksityiskohtaiset värikuvat vääntyneistä ruumiista, mitään ei jätetty arvailujen varaan.

Kuitenkin juuri ihmisten elämänasenne Nicaraguassa - ja tietysti muissakin Etelä-Amerikan maissa - viehättää minua suunnattomasti. Alkoi jo tottua siihenkin, että "tunnin päästä" ei ole sama kuin Suomessa. On otettava huomioon, että sillä tarkoitetaan nicaragualaista aikaa ja se voi merkitä mitä hyvänsä kahden ja kolmen tunnin välillä, mutta ehdottomasti paljon kauemmin kuin tunnin. Jopa niin, että kun ystävämme Oscar eräänä päivänä tuli yllättäen juuri sovittuna aikana, kyselimme huolissamme, mitä on tapahtunut!
Hienoa on myös se,että siellä ihminen voi olla juuri niin kuin haluaa ilman että katsotaan hulluksi. Tai jos vaikka oikeasti onkin vähän hullu, niin so what!? Saa sitä olla hullukin. Minäkin, täysin tanssitaidoton kömpelys tanssin innoissani "salsaa" (pannaan nyt kuitenkin lainausmerkkeihin!) uuden vuoden yönä. Uuden vuoden vastaanotto olikin ehkä se mieleenpainuvin tapahtuma, ainutlaatuinen kokemus, jonka tunnelman pystyy vieläkin aistimaan.

Surullista sen sijaan oli huomata, että maahan, jonka luonto tarjoaa yllin kyllin terveellistä syötävää, on myös levinnyt "hyvinvointivaltioiden" ruokavalio valkoisine riiseineen ja ranskanperunoineen. Niinpä lähes poikkeuksetta yli kolmekymppiset naiset ovat kuin 6. kuulla raskaana (ja miehetkin, sen puoleen) ja aikuisiän diabetes on kuulemma yleinen. Mikähän kumma siinä on, että meitä rikkaita ihannoidaan niin kritiikittömästi, että omaksutaan oitis kaikki huonotkin tavat?!


terveellistä ruokaa: papayaostoksilla

Toinen silmiinpistävä epäkohta oli eläinten huono kohtelu. Suhtautuminen eläimiin kun minun mielestäni on yksi sivistysvaltion mitta, niin tässä suhteessa Nicaragua ei selviä kovin korkealle. Ehkä/toivottavasti tähänkin tulee pian parannusta, koska muuten ekologinen ajattelu oli hyvinkin valtaamassa alaa, mm. kahvitilat näyttävät enimmäkseen olevan luomutiloja. Kun luontoa on jo opittu kunnioittamaan, niin ehkä eläimet luonnon osana pääsevät tuon arvonannon piiriin.


Näköala Mombacho-tulivuoren huipulta: Granada ja Lago Cocibolca

Kaikissa maissa on varjopuolensa, mutta yleisesti ottaen Nicaragua on hieno maa: kaunis luonto, ihanat ihmiset, leppoisa elämänmeno. Näiden hienojen ihmisten puolesta toivon, ettei maa kokonaan ajautuisi diktatuuriin, niin kuin tällä hetkellä uhkaavasti näyttää. Tämä kansa on käynyt veriset taistelut itsenäisyytensä puolesta, toivottavasti ei enää tarvita aseita.



-Liisa (supermama)

Kissanpissaa ja matkasuunnitelmia lääkkeeksi ikävystymiseen...

Vieraat lähti, ja on outo olo. Jotenkin tuntuu siltä, että olisi jo aika itsekin suunnata kotiinpäin. Tai ainakin kohti uusia seikkailuja... Onneksi niitä onkin tulossa, ja vain kahden viikon päästä! Luen matkablogeja, nettimatkaoppaita, etsin lentoja, liian kallista, jos menis sittenkin sillä rahtilaivalla, ei, vielä kalliimpaa... Jos haluaa päästä Nicaraguasta edes kohtuullisen halvalla etelään, on ensin mentävä näköjään pohjoiseen. Toisekseen jos lentää La Paziin tulee se sata euroa halvemmaksi kuin lentää Limaan, vaikka sekin lento menee Liman kautta... Totean taas tuhannennen kerran lentomaailman käsittämättömäksi.

Vaikka olen jo tavallaan matkalla koko ajan, uusien seikkailujen suunnitteleminen piristää ja on jännää. Arki täällä tylsää. Eli arkea. Miten eksoottinen maa tahansa, arki on aina arki. Täällä semmoinen arjen tunteen saavuttaminen ja rutiinien löytyminen kylläkin tuntui suurelta voitolta raskaan taistelun jälkeen. Eikö ole hullua; elämässä vuorotellen rakennetaan turvallista arkea tuttuine rutiineineen, ja vuorotellen sitten paetaan sitä...Nyt on taas paon aika, vaihtovuosi on pian ohi. Lähtemistä helpottaa varmaan se että opiskelukaverit on jo lähteneet kukin suuntiinsa. Joulua ennen valmistuneet lääkärit saavat helmikuun aikana tietää minne MINSA (terveysministeriö) heidät lähettää töihin vuodeksi. Sadan dollarin kuukausipalkka, päivystyksiä joka neljäs yö ilman lisäpalkkaa. Ei heitä silti tunnu pelottavan, työ ja vastuu ainakaan, ehkä vähän toimeentulo. Tulee taas miljoonannen kerran niin etuoikeutettu olo. Saan valita itse työpaikkani, ja palkka on hyvä. Ei palkattomia yövuoroja. Kaikki on niin hyvin. Jotenkin minusta silti tuntuu siltä, että me suomalaiset opiskelijat stressaamme enemmän. Mistähän se johtuu? Toivottavasti olemme Nicoilta oppineet edes huolehtimaan vähän vähemmän...

Miksi pelätä vuoristotiellä rotkojen yllä? Ei tämä bussi tipu ("Dios es nuestro guia" tai "Dios protege este bus" eli jumala suojelee kuten paikallisissa busseissa aina lukee), ja jos sitten niin sattuisi että tippuisikin niin se olisi kuitenkin jumalan tahto. Turha siis murehtia. Samaa mentaliteettia kuin Perussa. Toisaalta hyvä ajattelutapa näissä olosuhteissa (muuten saisi kyllä murehtia ja pelätä koko ajan), mutta joskus se tuo mukanaan myös turhaa välinpitämättömyyttä. Esimerkiksi koko perhe moottoripyörän kyydissä ilman kypärää, tai auton lavalla (pakko myöntää suomalaiseen ääriturvallisuuteen tottuneena: se on hauskaa...). Tai mennään humalassa vaarallisiin merivirtoihin uimaan, vaikka ei osata uida. Raksamiehet katoilla ilman valjaita. Omat sähköviritelmät. Ajetaan autolla humalassa ("liian vaarallista kävellä nuo kolme korttelia pimeällä, mennään autolla"). Holtittomat pommitukset jokaisena juhlapäivänä.

Viajando cómodos, eli mukavaa matkantekoa... Ja varmasti turvallista; peräkontissa neljä ihmistä.


Poliisitkin näyttää mallia...


Sähköturvallisuus

Olen miettinyt että liittyykö tämä sellaiseen yleiseen tulevaisuudettomuuden tunteeseen. Maassa jossa on niin paljon köyhiä ja veriset sotamuistot vielä tuoreena päässä, hallitsijana entinen vapaustaistelija ja nykyinen lähes-diktaattori, jatkuva tulivuorenpurkauksien ja maanjäristysten ja tsunamien uhka, voi tulla helposti toivoton olo... Tai ainakin huominen on vielä konkreettisesti epävarmempi kuin meillä. Täällä on sananlasku, jossa sanotaan suunnilleen että kuka tahansa on yhtä hyvä valinta presidentiksi. Eli samaa paskaa kaikki. Tätä tulevaisuudettomuutta kuvastaa hyvin myös se, että luontoa ei koeta arvokkaana ja suojelemisen arvoisena. Roskat heitetään bussin ikkunoista ulos, jätteet lasketaan suoraan vesistöihin, metsät hakataan autioiksi, kalastetaan räjäyttämällä... Lapsiin kai tässäkin asiassa olisi helpoin vaikuttaa, ja onneksi kouluissa onkin jonkun verran ympäristökasvatusprojekteja. Ehkä tulevaisuutta siis kuitenkin on.

Tässä kun pohdin syvällisiä mässytän samalla Fazerin sinistä Mariannella maustettuna... Nam! Vieraista on siis lähtönsä jälkeenkin iloa ;) Oli mukava toimia turistioppaana äidille ja ystäville, ja tuli nähtyä omaa kotikaupunkia uusin silmin. Kirkkoja, seinämaalauksia, taisteluaukioita, mercado... Käytiin muutenkin turisteilemassa enemmän kuin koko neljänä kuukautena yhteensä. Ja otettiin vielä todella rennosti. Ollaan siis oltu tosi huonoja turisteja tähän asti :D Mutta se mikä ollaan turisteilussa hävitty, ollaan voitettu muualla... Huomasin tuossa että jos jotain asiaa tai tapaa Nicaraguassa arvostellaan, tuntuu siltä, että kotimaatani arvostellaan. Kaikista näistä ahdistuksista huolimatta näyttää siis siltä että olen saanut uuden kotimaan. Tai ehkä juurikin niiden ahdistusten ansiosta. Eihän kotimaassa kaikki olekaan täydellistä eikä aina niin helppoa. Vaikka joskus tuleekin kyllä sanottua että "ei meillä Suomessa...". Jouduin muuten häpeäkseni tänään myöntämään aamupalapöytäkeskustelussa paikalliselle että ei se Suomikaan enää ole transparency-listan ykkösenä...

Oli ihanaa pyöriä tutuissa ja vieraissa paikoissa ystävien kanssa, vaikka välillä yhdeksän ihmisen roudaaminen paikasta toiseen oli vähän raskasta... Oltiinpa sitäpaitsi mahtava turistilauma tuolla kaduilla kulkiessa! Kerran vähän hävetti oikeasti kun ne veti letkajenkkaa kotikadun päästä päähän kun kaikki naapurit oli pihalla ;) Ja siitä on muuten video todisteena. Joulukin olisi varmaan ollut ankea kolmestaan. Nyt joulusta Nicalandiassa jäi onnellisia muistoja: joulupäivän sademetsävaellus, ratsastusta, suklaata, hyvää ruokaa, rommia ja ystävät. Ja vähemmän onnellisena elämäni ensimmäinen kohtaaminen käärmeen kanssa. Vaikka en edes vielä käärmeen läsnäollessa panikoinutkaan. Se oli vauva-boa. Matkoilla äitini sai lempinimen Supermama, kun selvisi hengissä tulivuorilautailusta, vuoristoköysiradasta ja piehtaroivan hevosen selästä.


Turisteilemassa Leónissa: hedelmäostoksia mercadolla


Iglesia Recolección


Iglesia El Calvario


Ilta, jolloin suomalaiset järkyttivät Leónin lähiötä letkajenkalla; uudenvuodenaatto. Nicatapaan keinutuoli kadulla :)


Siellä oli koko naapurusto kadulla tanssimassa


Erityisesti tämä naapurin pikkunen, joka ei ollut tyytyväinen ennen kuin jokaikinen arka chele uskaltautui tanssimaan...


Sieltä tulee Supermama :)!


Otetaan rennosti maailman parhaan sikarin kotimaassa (http://www.ruokala.net/uutiset/2010/01/maailman-paras-sikari-tehdaan-nicaraguassa)

Huoneellinen tavaroita jaettiin kolmeen kasaan: 1. Suomeen 2. jää tänne 3. matkalle mukaan. Ensimmäinen konkreettinen teko josta näkee että kohta on lähtö. Kolmannen kasan kanssa siis kuun lopussa lähdetään, saa nähdä minne...

Ainiin, kissa oli pissannut taas huoneeseen katon läpi. Tulipahan vieraiden jälkeiseen tylsyyteen jotain tekemistä kun pääsi siivoamaan. Käytiin me toki eilen myös korviketodellisuudessa, leffassa "Bastardos sin gloria". Nyt pitäisi ehkä jo kohta selvittää, onko maanantaina lähtö viidakkoon vai hypätäänkö ruotsalaisten salamatkustajina Global Health -kurssille. En sitten jostain syystä hakenut ensi kesän kurssille, joten tässä olisi tilaisuuteni... Kyllä kohtalo järjestää ;)

Kaikkia teitä siellä pakkasessa lämpimästi ajatellen, KaMa


Kohti uusia seikkailuja...


p.s. Uusi suomalainen sananlasku: "kelluvaa ihmistä ei saa häiritä."


p.p.s. Luin juuri päivän lehdestä, että Boliviassa Evo on lanseeraamassa omaa kilpailijaa imperialistien kokikselle: Coca Colla joka tehdään oikeasta kokauutteesta :)