Istun täällä hotellin parvekkeella, pilvien keskellä. Ja juon kamomillateetä. Aina välillä pilvien välistä pilkistää vuoria, alkaa kirkastua. Muut lähti vaeltamaan vuorta alas joelle, minä jäin vielä lepäilemään ja korjailemaan eilisen vuoristotaudin jälkiä. Ollaan Coroicossa, parin tunnin ajomatkan päässä La Pazista. Tänne tultiin ennen sitä kuuluisaa Kuolemantietä pitkin, joka on kuulemma maailman vaarallisin tie. "Cae mas o menos un carro por semana" eli suunnilleen auto viikossa tipahti rotkoon, sanottiin ainakin äidilleni kymmenisen vuotta sitten. No, onneksi vihdoin on saatu valmiiksi uusi tie tänne Coroicoon asti, oikein päällystetty ja siltojakin rakennettu. Ja leveämpi. Jotkut ei silti tykkää siitä että elämä on liian turvallista, ja laumoittain turisteja laskettelee päivittäin sitä kuolemantietä alas. Pyörällä. Me ei kuitenkaan lähdetty uhmaamaan kohtaloa.
Coroico on 1500 metrissä ja kasvillisuus cloud forestia (mikähän se on suomeksi, pilvimetsä kuulostaa jotenkin, no...). Tosi vehreää! Ja ihana viileys! Sain tässä läppärin lataukseen kun käsitin laittaa valot päälle; alkoi pistorasiakin toimimaan... Muita ensivaikutelmia Boliviasta...
-Vuoret on oikeasti korkeita. En oikein käsitä miksi, mutta jostain syystä päätettiin yöpyä La Pazin lentokentällä Jussia odotellessa, eikä otettu huomioon sitä että se sijaitsee kuitenkin 4200 metrissä. Ei kai meille nyt vuoristotauti tule... Tajuttiin silti seuraavalle päivälle varata hotelli täältä alempaa, onneksi. Muutama tunti meni ihan hyvin, mutta sitten iski hapenpuute :D Aluksi huomattiin vessassa peiliin katsoessa että oho, onpa huulet siniset. Sitten alko mennä sormet ja varpaat tunnottomiksi, alko huimaamaan ja oksettamaan. Älyttömän heikko olo; kun käveli muutaman metrin niin syke nousi taivaisiin. Tuomaksella oli kova päänsärky. Lentokentällä oli semmonen happibaari jossa oli ilmeisesti happirikastettua ilmaa, mutta ei se oikein auttanu, joten käytiin hengittelemässä happimaskissa 10 minuuttia lääkäriasemalla. Pahoinvointilääkettä vielä niin pääsi jatkamaan matkaa. Eli ei ehkä kannata lentää merenpinnan tasolta suoraan La Paziin, eikä ainakaan jäädä lentokentälle yöksi (itse La Paz on muutama sata metriä alempana)
-La Paz on laakson pohjalla, kauniilta näytti ohiajettaessa. Kuolemantiellä oli aivan uskomattomat maisemat, vaikka nukuinkin suurimman osan ajasta vielä pahoinvoivana. Korkeita vuoria sinisen ja vihreän eri sävyissä, välissä ihan mustaa. Vesiputouksia, pikkukyliä... Ihanat intiaanimummot paksuissa hamekerroksissa, hassuissa hatuissa ja pitkät mustat hiukset kahdella yhteensidotulla letillä. Lumiläiskiä kun oltiin tien korkeimmalla kohdalla, yli viidessä kilometrissä. Vieressä oli vielä yli kuuden kilometrin huippuja...
-Kylymä. La Pazissa yölämpötila oli +3, täälläkin alhaalla on viileämpi kuin Nicaraguassa (jopa vuoristossa). Aluksi oli vähän hankala tottua; kun on viettänyt puoli vuotta yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloissa, suora tiputus kolmeen on ehkä vähän liikaa kerralla. Ilman talvivaatteita vielä. Onneksi oli viltti mihin kääriytyä. Täällä Coroicossa on sen sijaan aivan täydellinen ilmasto. Öisin tulee vähän viileä mutta päivällä on juuri sopivan lämmin ja kostea. Pilvet tulee välillä sisälle huoneeseen. Saatiin eilen illallisella oman pihan viiniä ja todennäköisesti kylän kaakaopavuista tehtyä suklaafondueta. Hotellilla on myös omat kahvit kasvamassa. Ja tietenkin hedelmiä.
-Käytännön asioita: hanasta kylmä vesi on oikeasti kylmää. Ja on älyttömän hankala muistaa, ettei hampaita saa pestä hanavedellä ja yrittää pitää suihkussa suu kiinni ettei vahingossa nielase kaikkia ameeboja ja giardioita.
-Rahan kanssa on vielä solkkaamista; menee cordobat, boliviaanot, solit, dollarit ja eurot sekasin... Moni asia tuntuu täällä halvemmalta kuin Nicaraguassa, vaikka Nicaragua onkin läntisen pallonpuoliskon toiseksi köyhin maa Haitin jälkeen. Esimerkiksi eilinen illallinen johon kuului pizza, salaatti-ja keittobuffet ja jälkkäriksi hedelmiä ja suklaafondueta niin paljon kuin jaksaa, pullollinen talon viiniä porukalle ja kahden litran limonaadi-kannu (eli vettä, vastapuristettua limonia ja sokeria, que rico!) oli 4 euroa per henkilö. Ja vielä hotellihinnoilla. Bussit ja taksit maksaa suunnilleen saman verran kuin Nicaraguassa. Olut oli kalliimpaa, vesi halvempaa, viini huomattavasti halvempaa. Kaupoissa ei olla vielä hirveästi ehditty käydä, eli voi olla, että käsitys vielä muuttuu.
-Nämä paikalliset ei aina ymmärrä minun espanjaa... Uskottelen itselleni, että se johtuu siitä, että puhun niin sujuvasti Nica-espanjaa, ettei ne käsitä, eikä suinkaan siitä etten osaisi espanjaa :D
Viimeviikkoina on ollut paljon lähtöhässäkkää: piti hyvästellä kaikki, kerätä papereita, antaa lahjoja, jakaa tavaroita ympäriinsä, käydä viimestä kertaa joka paikassa... Viimeinen viikko Nicaraguassa sujahti todella nopeasti hyvässä seurassa: Maria lennähti Suomesta ja Jerry palasi Miamista. Kuumekin laski (edellisellä viikolla meillä Tuomaksen kanssa nousi yhtäkkiä molemmilla kuume, ja paikallisten mielestä se johtui joko siitä, että ilmasto on muuttunut (oli alkanut tuulla enemmän), tai sitten todennäköisemmin siitä että Jari oli lähtenyt). Käytiin Corneilla, pidettiin läksiäiset ja vietettiin vielä viimeiset päivät Granadassa Oscarin hoivissa. Kaikki on ollu vuorotellen vähän kipeinä, mikä on vähän hidastanut menoa... Vähän harmittaa ettei ehditty enemmän Nicaraguaa näyttää Marialle. Mutta nyt ollaan Boliviassa, ja hyvältä vaikuttaa tämäkin. Kovin erilaiselta vain. Matkustaminen vuoristossa on myös aina hieman hitaampaa ja vaivalloisempaa... Määränpää saattaa näkyä jo paria tuntia ennen kuin ollaan perillä, ja tuntuu ettei matka vain etene. Onneksi on hyvät maisemat :)
Niin, me ollaan nyt sitten matkalla... Saa nähdä minne tie vie... Paluu Suomeen on Ecuadorista jossain vaiheessa, eli sinne päin Perun kautta. Huomattiin eilen että nyt ollaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Muuten on ollut aika vaikea käsittää lähteneensä Nicaraguasta. Matkalla tuntui enemmänkin siltä, että ollaan vain käväisemässä jossain, niinkuin Corneilla, ja kohta palataan takaisin Leoniin. Puoli vuotta Nicaraguassa takana, huh. Saatiin hyviä ystäviä, löydettiin aivan ihania ihmisiä. Paljon mahtavia hetkiä muistoissa, ja yhtä paljon epätodellisia hetkiä (esimerkiksi viimeisenä iltana Granadassa yhtäkkiä kävelykadulla alko pikkupojat breikkaamaan Bomfunk Mc´s:n tahtiin). Opittiin puhumaan Nicaa ja juomaan rommia. Inhottiin kuumuutta ja sitä, että jos on suomalaisittain normaali niin näyttää surulliselta tai vihaiselta. Ihmeteltiin ihmisten suorapuheisuutta, ja sitä että ihmisiin voidaan ihan hyvin viitata sanomalla että tuo lihava tuolla tai tämä valkolainen tässä (gordito, chele; pätee myös potilaita puhuteltaessa). Nautittiin uusista mauista ja siitä että ihmiset aina auttaa. Oli turvallinen olo, vaikka keskellä yötä William Fonsecassa. Opittiin tanssimaan Palo de Mayoa ja vähän socaa, merenguea, salsaa ja reggaetonia. Lilluttiin meressä ja taisteltiin aaltoja vastaan toisessa meressä. Pelättiin rauskuja (tai no, minä pelkäsin). Oltiin mukana synnytyksissä, ortopedian osastokierroilla ja päivystyksissä. Juhlittiin paikalliseen tapaan uutta vuotta, huudettiin Griteriassa Neitsyt Mariaa elo- ja joulukuussa. Turisteiltiin ihan vähäsen. Kiipeiltiin tulivuorille, laskettiin pulkalla alas tuhkarinnettä täydenkuun valossa. Nähtiin kahvitiloja. Kirottiin kaiken hitautta. Huomattiin että itä- ja länsirannikko ovat yhtä erilaisia kuin kaksi eri maata. Aluksi oltiin tosi chelejä, nyt vähän vähemmän. Ollaan Nica-chelejä vieraassa maassa Etelä-Amerikassa. Olen ylpeä nicaragualaisista ystävistäni; he jaksavat uskoa parempaan tulevaisuuteen kotimaassaan. Haluaisin näyttää heille myös oman kotimaani: lumen ja järvien maa, jossa kaikki näyttävät surullisilta ja musiikki masentaa. Haluaisin heidän kokevan kaamoksen, talven sinisen valon, juhannuksen ja yöttömän yön. Festarit, steriilin ja kliinisen sairaalan. Metsät ja tunturit. Saisivat kokea myös kolmenkymmenen asteen pakkasen ja todeta, että uskomatonta kyllä, taloissa sisällä on silti lämmintä. Ja tietenkin saunan. Ja Fazerin sinisen. Salmiakista ne ei kuitenkaan tykkää. Toivottavasti jonakin päivänä, un dia. Tulee Nicaraguaa ikävä, ja ystäviä.
Mutta nyt kohti uusia seutuja. Huomenna taas La Paz eli Rauha. Villa- ja vilttiostoksille pitäisi päästä ennen seuraavaa matkakohdetta, siellä on kuulemma kylmä. Seuraavasta matkakohteesta ei vielä sen enempää kuin että siellä on luvassa suolaa, erivärisiä laguuneja ja aavekaupunkeja :)
Oijoi, aurinkokin tuli esiin pilvien takaa!
Coroico on 1500 metrissä ja kasvillisuus cloud forestia (mikähän se on suomeksi, pilvimetsä kuulostaa jotenkin, no...). Tosi vehreää! Ja ihana viileys! Sain tässä läppärin lataukseen kun käsitin laittaa valot päälle; alkoi pistorasiakin toimimaan... Muita ensivaikutelmia Boliviasta...
-Vuoret on oikeasti korkeita. En oikein käsitä miksi, mutta jostain syystä päätettiin yöpyä La Pazin lentokentällä Jussia odotellessa, eikä otettu huomioon sitä että se sijaitsee kuitenkin 4200 metrissä. Ei kai meille nyt vuoristotauti tule... Tajuttiin silti seuraavalle päivälle varata hotelli täältä alempaa, onneksi. Muutama tunti meni ihan hyvin, mutta sitten iski hapenpuute :D Aluksi huomattiin vessassa peiliin katsoessa että oho, onpa huulet siniset. Sitten alko mennä sormet ja varpaat tunnottomiksi, alko huimaamaan ja oksettamaan. Älyttömän heikko olo; kun käveli muutaman metrin niin syke nousi taivaisiin. Tuomaksella oli kova päänsärky. Lentokentällä oli semmonen happibaari jossa oli ilmeisesti happirikastettua ilmaa, mutta ei se oikein auttanu, joten käytiin hengittelemässä happimaskissa 10 minuuttia lääkäriasemalla. Pahoinvointilääkettä vielä niin pääsi jatkamaan matkaa. Eli ei ehkä kannata lentää merenpinnan tasolta suoraan La Paziin, eikä ainakaan jäädä lentokentälle yöksi (itse La Paz on muutama sata metriä alempana)
-La Paz on laakson pohjalla, kauniilta näytti ohiajettaessa. Kuolemantiellä oli aivan uskomattomat maisemat, vaikka nukuinkin suurimman osan ajasta vielä pahoinvoivana. Korkeita vuoria sinisen ja vihreän eri sävyissä, välissä ihan mustaa. Vesiputouksia, pikkukyliä... Ihanat intiaanimummot paksuissa hamekerroksissa, hassuissa hatuissa ja pitkät mustat hiukset kahdella yhteensidotulla letillä. Lumiläiskiä kun oltiin tien korkeimmalla kohdalla, yli viidessä kilometrissä. Vieressä oli vielä yli kuuden kilometrin huippuja...
-Kylymä. La Pazissa yölämpötila oli +3, täälläkin alhaalla on viileämpi kuin Nicaraguassa (jopa vuoristossa). Aluksi oli vähän hankala tottua; kun on viettänyt puoli vuotta yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloissa, suora tiputus kolmeen on ehkä vähän liikaa kerralla. Ilman talvivaatteita vielä. Onneksi oli viltti mihin kääriytyä. Täällä Coroicossa on sen sijaan aivan täydellinen ilmasto. Öisin tulee vähän viileä mutta päivällä on juuri sopivan lämmin ja kostea. Pilvet tulee välillä sisälle huoneeseen. Saatiin eilen illallisella oman pihan viiniä ja todennäköisesti kylän kaakaopavuista tehtyä suklaafondueta. Hotellilla on myös omat kahvit kasvamassa. Ja tietenkin hedelmiä.
-Käytännön asioita: hanasta kylmä vesi on oikeasti kylmää. Ja on älyttömän hankala muistaa, ettei hampaita saa pestä hanavedellä ja yrittää pitää suihkussa suu kiinni ettei vahingossa nielase kaikkia ameeboja ja giardioita.
-Rahan kanssa on vielä solkkaamista; menee cordobat, boliviaanot, solit, dollarit ja eurot sekasin... Moni asia tuntuu täällä halvemmalta kuin Nicaraguassa, vaikka Nicaragua onkin läntisen pallonpuoliskon toiseksi köyhin maa Haitin jälkeen. Esimerkiksi eilinen illallinen johon kuului pizza, salaatti-ja keittobuffet ja jälkkäriksi hedelmiä ja suklaafondueta niin paljon kuin jaksaa, pullollinen talon viiniä porukalle ja kahden litran limonaadi-kannu (eli vettä, vastapuristettua limonia ja sokeria, que rico!) oli 4 euroa per henkilö. Ja vielä hotellihinnoilla. Bussit ja taksit maksaa suunnilleen saman verran kuin Nicaraguassa. Olut oli kalliimpaa, vesi halvempaa, viini huomattavasti halvempaa. Kaupoissa ei olla vielä hirveästi ehditty käydä, eli voi olla, että käsitys vielä muuttuu.
-Nämä paikalliset ei aina ymmärrä minun espanjaa... Uskottelen itselleni, että se johtuu siitä, että puhun niin sujuvasti Nica-espanjaa, ettei ne käsitä, eikä suinkaan siitä etten osaisi espanjaa :D
Viimeviikkoina on ollut paljon lähtöhässäkkää: piti hyvästellä kaikki, kerätä papereita, antaa lahjoja, jakaa tavaroita ympäriinsä, käydä viimestä kertaa joka paikassa... Viimeinen viikko Nicaraguassa sujahti todella nopeasti hyvässä seurassa: Maria lennähti Suomesta ja Jerry palasi Miamista. Kuumekin laski (edellisellä viikolla meillä Tuomaksen kanssa nousi yhtäkkiä molemmilla kuume, ja paikallisten mielestä se johtui joko siitä, että ilmasto on muuttunut (oli alkanut tuulla enemmän), tai sitten todennäköisemmin siitä että Jari oli lähtenyt). Käytiin Corneilla, pidettiin läksiäiset ja vietettiin vielä viimeiset päivät Granadassa Oscarin hoivissa. Kaikki on ollu vuorotellen vähän kipeinä, mikä on vähän hidastanut menoa... Vähän harmittaa ettei ehditty enemmän Nicaraguaa näyttää Marialle. Mutta nyt ollaan Boliviassa, ja hyvältä vaikuttaa tämäkin. Kovin erilaiselta vain. Matkustaminen vuoristossa on myös aina hieman hitaampaa ja vaivalloisempaa... Määränpää saattaa näkyä jo paria tuntia ennen kuin ollaan perillä, ja tuntuu ettei matka vain etene. Onneksi on hyvät maisemat :)
Niin, me ollaan nyt sitten matkalla... Saa nähdä minne tie vie... Paluu Suomeen on Ecuadorista jossain vaiheessa, eli sinne päin Perun kautta. Huomattiin eilen että nyt ollaan eteläisellä pallonpuoliskolla. Muuten on ollut aika vaikea käsittää lähteneensä Nicaraguasta. Matkalla tuntui enemmänkin siltä, että ollaan vain käväisemässä jossain, niinkuin Corneilla, ja kohta palataan takaisin Leoniin. Puoli vuotta Nicaraguassa takana, huh. Saatiin hyviä ystäviä, löydettiin aivan ihania ihmisiä. Paljon mahtavia hetkiä muistoissa, ja yhtä paljon epätodellisia hetkiä (esimerkiksi viimeisenä iltana Granadassa yhtäkkiä kävelykadulla alko pikkupojat breikkaamaan Bomfunk Mc´s:n tahtiin). Opittiin puhumaan Nicaa ja juomaan rommia. Inhottiin kuumuutta ja sitä, että jos on suomalaisittain normaali niin näyttää surulliselta tai vihaiselta. Ihmeteltiin ihmisten suorapuheisuutta, ja sitä että ihmisiin voidaan ihan hyvin viitata sanomalla että tuo lihava tuolla tai tämä valkolainen tässä (gordito, chele; pätee myös potilaita puhuteltaessa). Nautittiin uusista mauista ja siitä että ihmiset aina auttaa. Oli turvallinen olo, vaikka keskellä yötä William Fonsecassa. Opittiin tanssimaan Palo de Mayoa ja vähän socaa, merenguea, salsaa ja reggaetonia. Lilluttiin meressä ja taisteltiin aaltoja vastaan toisessa meressä. Pelättiin rauskuja (tai no, minä pelkäsin). Oltiin mukana synnytyksissä, ortopedian osastokierroilla ja päivystyksissä. Juhlittiin paikalliseen tapaan uutta vuotta, huudettiin Griteriassa Neitsyt Mariaa elo- ja joulukuussa. Turisteiltiin ihan vähäsen. Kiipeiltiin tulivuorille, laskettiin pulkalla alas tuhkarinnettä täydenkuun valossa. Nähtiin kahvitiloja. Kirottiin kaiken hitautta. Huomattiin että itä- ja länsirannikko ovat yhtä erilaisia kuin kaksi eri maata. Aluksi oltiin tosi chelejä, nyt vähän vähemmän. Ollaan Nica-chelejä vieraassa maassa Etelä-Amerikassa. Olen ylpeä nicaragualaisista ystävistäni; he jaksavat uskoa parempaan tulevaisuuteen kotimaassaan. Haluaisin näyttää heille myös oman kotimaani: lumen ja järvien maa, jossa kaikki näyttävät surullisilta ja musiikki masentaa. Haluaisin heidän kokevan kaamoksen, talven sinisen valon, juhannuksen ja yöttömän yön. Festarit, steriilin ja kliinisen sairaalan. Metsät ja tunturit. Saisivat kokea myös kolmenkymmenen asteen pakkasen ja todeta, että uskomatonta kyllä, taloissa sisällä on silti lämmintä. Ja tietenkin saunan. Ja Fazerin sinisen. Salmiakista ne ei kuitenkaan tykkää. Toivottavasti jonakin päivänä, un dia. Tulee Nicaraguaa ikävä, ja ystäviä.
Mutta nyt kohti uusia seutuja. Huomenna taas La Paz eli Rauha. Villa- ja vilttiostoksille pitäisi päästä ennen seuraavaa matkakohdetta, siellä on kuulemma kylmä. Seuraavasta matkakohteesta ei vielä sen enempää kuin että siellä on luvassa suolaa, erivärisiä laguuneja ja aavekaupunkeja :)
Oijoi, aurinkokin tuli esiin pilvien takaa!
