Panik Panik

Viime yön päivystin Raahessa paniikinomaisissa tunnelmissa. Aamulla heräsin Sieppijärvellä viimeiseen päivään Suomessa vähään aikaan. Lähtöä alettiin suunnitella jo tammikuussa, heti kevätlukukauden (ja kouluahdistuksen?) alettua. Lentoliput Arlanda-Managua ja Quito-Arlanda varattiin kesäkuussa vaihtopaikan varmistuttua. Vieläkään en silti ole ehtinyt oikein kunnolla tajuta lähteväni huomenna. Minkähänlainen maa Nicaragua on? Minkälaisia ihmiset siellä ovat? Ja sairaala- ja yliopistomaailma... Viihdynköhän siellä yhtä hyvin kuin Perussa? Kauhunsekaisella innolla odotan, täytyy myöntää.

Työt Raahessa loppuivat perjantaina ja vieläkin aamuisin luulen herääväni töihin. Etukäteen pelkäsin ensimmäistä kesää sairaalalääkärinä aivan kamalasti, enemmän kuin nyt lähtöä. En voi käsittää ollenkaan miten hyvin kaikki meni, ja kuinka älyttömän nopeasti kesä sujahti ohi. Kiitos työkavereiden ja naapureiden jopa Raahessa oli siedettävää. Ehkä vähän herätettiin ihmetystä joogaamalla takapihalla. Kotona ehdin olla vain hetken, ja talo jäi remonttimiesten haltuun... Onneksi saan yhdeksän kuukauden päästä palata samaan kotiin. (Läksiäisten unohtumattomuudesta huolimatta).

En oikein vielä tiedä mitä Nicaraguassa on tarkoitus tehdä, mutta tarkoitustamme kohti ollaan menossa (ainakin oraakkelikortti näin väitti :D). Vaihto-opiskelijoiksi UNAN-Leóniin on paikat meille kuitenkin sovittu, asunto ja kyytikin Managuasta jo hommattu valmiiksi. Matkakin kestää Sieppijärveltä vain vajaat kaksi vuorokautta, joten kohtalaisen helpolla päästään. Ehkä. Varauksella tulee toki aina suhtautua Latinalaisen Amerikan asioiden sujuvuuteen. Seuratkaa matkaamme yhdeksän kuukauden ajan blogista, ihmetelkää ja kommentoikaa, kertokaa myös omia kuulumisianne ettei kuolla ikävään. Vapuksi sitten palaamme muuttolintujen mukana. ¡ Ya vamos! Lähtöfiiliksiä: http://www.youtube.com/watch?v=iZDMN0y-hX8