Jurtasta jurttaan osa 3: Tsingis Kaanin härkävankkureissa

Mr Boldin luona tervetuliaisteen jälkeen kiivettiin perheen pikkutyttöjen kanssa viereisen kukkulan huipulle, josta oli aivan upeat maisemat. Boldin perheen luona oli väkeä niin paljon, että meni seuraavaan päivään asti päästä sukulaisuussuhteista selvyyteen. Paikalla oli Bold vaimoineen, tytär, poika vaimoineen ja vauvoineen (toinen reilun vuoden ja toinen kymmenen päivää), Boldin vaimon sisko miehineen ja heidän neljä lastenlastaan. Illalla kävi ilmi, että 6-vuotias poika ja 9-vuotias tyttö puhuvat jonkin verran englantia, ja kommunikointi helpottui huomattavasti. Kaikki olivat ystävällisiä ja oli mukavaa. Seurattiin lehmien lypsämistä, kannettiin puita, päästiin ampumaan jousipyssyillä perinteisiin vaatteisiin puettuina, ja toki illan hämärtyessä Tuomas sai taas uuden jalkapallokaverin.

Parikymmentä ihmistä ahtautui kolmeen jurttaan, joten osa meistä joutui taas nukkumaan lattialla ja osa kapeissa sängyissä kahdestaan. Ilta oli todella kylmä, joten lämmitettiin kamiinalla jurtta saunalämpimäksi, että lattiallakin tarkenisi nukkua. Otsalampuista valot pois, ja kohta alkoikin lattialta kuulua pikku tassujen tepastus, seinäkankaiden välistä rapina, ja lopulta kun valo sytytettiin vilisti Reetan rinkasta ulos hiiri. Lattialla nukkuvat Jenni ja Carli yrittivät kietoutua makuupusseihinsa mahdollisimman tiiviisti, ettei pään ohi vipeltävä hiiri päätyisi makuupussin sisälle. Sängyissäkään ei ollut turvallista; Paavon vierestä hiiri pyyhälsi makuupussia hipoen. Kukaan ei oikein siinä vilskeessä saanut nukuttua, mutta lopulta onneksi päälle jätetty otsalamppu rauhoitti tilannetta sen verran että pääsi nukahtamaan. Toki pissalla piti vielä käydä pilkkopimeässä, jossa näkyi vain linnunrata, lehmien kiiluvat silmät ja kuului ruohon mutustelu. Nukahtaessa ehti vielä ajatella, kuinka rauhoittava lehmän raskas hengitys jurttakankaan toisella puolen onkaan.

Aamulla huokaistiin helpotuksesta, kun kenenkään makuupussista ei löytynyt hiirenraatoa. Tyypillisen aamiaisen jälkeen Mr Boldin vaimo opasti tyttöjä tekemään monimutkaisista solmuista perinteiset napit. Pojat saivat sillä aikaa vielä ampua jousipyssyllä. Annettiin perheelle tuliaiset, eli värikyniä, tarroja ja vihkot lapsille, lisäksi pussi pähkinöitä ja vielä hammasharjat, jotka Boldin vaimo jakoi tyytyväisenä lapsille. Tuomas näytti miten hampaat pestään ja lapset seurasi tarkkaavaisina. Hammasharjat tulee kyllä tarpeeseen, sillä jo pienillä lapsilla näkyi paljon kariesta, ja jossain perheessä näytti olevan käytössä vain yksi yhteinen kulunut hammasharja. Vastalahjaksi saatiinkin sitten suuri kohteliaisuus, kun herra Bold tarjosi meille nuuskarasiaansa. Kyseessä on jonkinlainen haisteltava tupakka, jossa on seassa erilaisia yrttejä, ja se aukaisi tukkoisen nenän kyllä tehokkaasti.

Viimeisen päivän ohjelmaan kuului vielä lounastaa neljännessä perheessä, ja hyvästien jälkeen lähdettiin jälleen härkäkärryillä takaisinpäin kohti Tereljin kylää. Viimeinen vierailu oli aika outo ja tuntui turhalta; lähinnä makoiltiin jurtassa kun suku oli metsässä shamaanimenoissa, jonne ei kehdannut mennä kun ei oltu kutsuttu. Emäntä oli kyllä ystävällinen ja teki hyviä pasteijoita ja maitoteet lounaaksi. Odoteltiin ja odoteltiin. Kuudelta oli tarkoitus lähteä perheen isän kanssa härkäkärryillä kylää kohti, josta bussi Ulaan Baatariin lähtisi seitsemältä. Pakattiin kamppeet hyvissä ajoin ja mentiin pihalle odottelemaan. Vartin yli kuusi härkä söi edelleen ruohoa valjastamattomana, eikä meidän kuskia näkynyt. Rummutus kuului metsästä ja sinne kannettiin lisää teetä. Mietittiin mitä tehdä. 20 yli todettiin, että pakko lähteä kävelemään jos meinaa ehtiä bussiin. Perheen äiti näytti meille suunnan: tuon metsän halki pellolle, sieltä löytyy jostain tie... Mutta sen joen yli te ette kyllä tule pääsemään ilman härkää tai hevosta! Lupasi lähettää miehensä heti kovaa vauhtia perään, kun metsästä joutaisi. Käveltiin lujaa vauhtia, tie löytyi mitä seurata, ja maisemat näytti toisen päivän retken johdosta tutuilta. Tuossa oli se paikka, missä Chuluunhuun poika tippui hevosen selästä, kohta tulee joki... Vähän mietitytti kyllä, miten ihmeessä joen yli pääsisi, kun vettä oli kai puoleen reiteen. Bussi Ulaan Baatariin olisi illan viimeinen, ja junakin lähtisi aamulla aikaisin kohti Pekingiä... Kysyttiin matkan varrelta parista jurtasta kyytiä, mutta ei löytynyt.

Kun oltiin lähes joella asti alkoi takaa kuulua säännölliset "hachuu!!"-huudot, ja kohta Mr Enhee kaahasikin härkäkärryllä paikalle pelastamaan meidät. Hypättiin kyytiin, pidettiin kaikki toisistamme kiinni ja mentiin lujaa kuoppaista tietä ja mutaisia ojia. Yhtäkkiä joki tuli näkyviin, ja ei herranjumala, ei se ollutkaan sama kuin ensimmäisenä päivänä, vaan huomattavasti leveämpi. Virta oli kova ja joki näytti kyllä aivan ylitsepääsemättömältä. Keskellä oli iso auto jumissa, täynnä ihmisiä. Toinen citymaasturi nousi juuri joesta ja matkustajat avasivat ovet päästäen sisätiloihin tulvineet vedet ulos. Mr Enhee vain hymyili ja sanoi että shamaanimenoissa oli itse Chenggis tullut hänen ruumiiseensa. Paljon ei ehtinyt pelätä kun yhtäkkiä kuului "chuu!!" ja jo oltiinkin keskellä kuohuvaa virtaa. Pelko muuttui valtavaksi riemuksi, kun härkä hitaasti ja varmasti veti meitä kohti vastarantaa ja ylös rantapengertä. Hurraten saavuimme kylään, kiittelimme Tsingis Kaanin ja hyppäsimme bussiin.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Ger to Gerin reissu oli upea kokemus. Nomadiperheiden arkielämään pääsi kurkistamaan vierestä ilman sen kummempaa järjestettyä ohjelmaa, sai asua jurtissa paikallisten tapaan ja syödä heidän perinteisiä ruokiaan (ruokapostaus tulossa erikseen), yrittää kommunikoida englannin, mongolian ja elekielen sekoituksella. Ihmiset olivat todella ystävällisiä, vaikkakin valitettavasti kylää lähimpänä olevissa perheissä oli ehkä aistittavissa jo pientä kyllästymistä turisteihin (lähimpänä kylää asuvat saavat kai reilusti eniten vierailijoita, kun yhden ja kahden päivän retkeläisetkin käyvät näissä perheissä). Muualla aitoa kiinnostusta tuntui vielä olevan puolin ja toisin. Olisi ehkä parempi idea muutenkin viettää koko neljä päivää yhdessä tai kahdessa perheessä; tuntui, että vähän liian kiireellä sai siirtyä paikasta toiseen aina kun alkoi tutustua ihmisiin. Mikään luksusreissu tämä ei tietenkään ollut, vaan ihan tyytyväisinä mentiin UB:ssa pizzalle, suihkuun ja hiirettömään sänkyyn :)

- Kaisa-Maria

Jurtasta jurttaan osa 2

...aamuyöstä heräsin kauhusta jäykkänä: jonkun raskas hengitys kuului aivan jurtan kankaisen seinän takaa, pääni vierestä. Jurtassa oli pilkkopimeää, ja kaikki muut tuntuivat nukkuvan. Juuri kun olin pomppaamassa sängystä ylös etsimään otsalamppua hengitysääni alkoikin liikkua. Kuuntelin kun ääni siirtyi Paavon ja Reetan kohdalle, sitten Jennin, ja pikkuhiljaa muutkin alkoivat heräillä. Otsalampun valossa yhdessä pohdittuna ääni ei enää ollutkaan niin kamalan pelottava. Totesimme sen olevan todennäköisesti hevonen tai lehmä. Useaan otteeseen heräilin myös koirien ulvontaan ja haukkuun; ne tekivät töitä koko yön. Mongolian maaseudulla koirat ovat ensisijaisesti paimenkoiria ja karjan ja ihmisten suojelijoita. Reetta olikin herännyt yöllä ja nähnyt toisen perheen koirista livahtavan jurttakankaan aukosta ulos, oli kai käynyt tarkistamassa että vierailla on kaikki hyvin. Ukkosmyrsky myös pyyhkäisi yöllä ylitsemme. Jännittävä yö siis, mutta kylmä ei tullut.

Aamiaisen (leipää, voita ja teetä) jälkeen Chuluunhuun pojat satuloivat hevoset ja lastasivat laukkumme härkäkärryyn. Hieman jännitti, kun tänään tarkoitus oli taivaltaa 23 kilometriä eilisen kolmen sijaan, ja aurinkokin paahtoi kuumana. Alkumatka taittui kuitenkin nopeasti, kolme meistä aina hepoilla ja kolme kärryissä. Hepat oli rauhallisia. Tykkäsivät kulkea jonossa, ja raviinkin sai ihan kannustaa. Härkä oli lasteineen huomattavasti hevosia hitaampi, ja jossain vaiheessa näytti selvästi uupuvan. Pariin otteeseen ihan pysähtyi ja meni maahan lepäämään. Meillä tietenkin kävi sääliksi, ja kärrykyytiläiset siirtyivät sitten kävelemään, paitsi toki paikalliset pojat, jotka jatkoivat kärryissä uniaan. Kummasti härkä kuitenkin perille päästyään onneksi virkistyi, eikä yhtään enää ollut tarvetta makoilla. Hevosille ja härälle piti aika tiheään huutaa "hachuu!". Matkalla meidät ohitti nomadien muuttokuorma, eli lava-auto kyydissään jurtat, kalusteet ja jakki. Yhtään kunnon taukoa ei pidetty, kun koko ajan odotettiin kohta jostain ilmaantuvan varjoisan levähdyspaikan, mutta sitä ei näkynyt. Kuusi tuntia taivallettiin auringonpaahteessa. Hieman palaneina mutta muuten hyvävointisina saavuttiin määränpäähämme.

Perheen äiti Amra kattoi heti meille pöytään teetä ja tosi rasvaisia ja hyviä keksejä. Vastaanotto oli todella ystävällinen. Toisesta vierasjurtasta kömpi esittäytymään sveitsiläinen tyttö, joka oli Amran perheen luona viikon oppimassa perinteisiä ompelutaitoja. Tämäkin perhe oli pystyttänyt kesäleirinsä joen viereen, ja me hullut suomalaiset tällä kertaa brittivahvistuksella taas pulahdettiin jääkylmään veteen. Nomadit asuvat vuoden aikana yleensä kahdessa tai kolmessa eri paikassa, ja talvisin etsitään mahdollisimman suojaisa asuinalue. Tässä leirissä oli perheen oman jurtan lisäksi kaksi vierasjurttaa, ja niihin jakauduttiin nukkumaan. Meidän jurttaan saatiin suureksi hiirenpyydystäjäksi aivan pikkuruinen kissanpentu joka oli otettu naapurista lainaan. Amran perheeseen kuului miehen lisäksi kaksi lasta, ja isovanhemmatkin olivat juuri tulleet kaupungista kylään. Lasten kanssa pelattiin hetki jalkapalloa kunnes tuli liian pimeä, ja sitten ihailtiin arojen kirkasta tähtitaivasta. 

 

Nukkumaanmennessä kissa pomppi lattialla nukkuvien poikien päällä jonkin aikaa, kunnes rauhoittui Tuomaksen kainaloon makuupussin sisään. Kukaan ei varmaan uskonut kissan metsästäjäntaitoihin, mutta aamulla Paavon pään vieressä odottikin tyytyväinen kissa ja puoliksi syöty hiirenraato. Aamupalan jälkeen me tytöt päästiin ompelemaan pienet pussukat perinteisine koristeineen ja pojat ratkoivat lampaan nilkkaluista tehtyä pulmatehtävää. Sitten oli taas aika hyvästellä, ja Amra ja naapurintäti härkineen lähtivät viemään meitä kohti seuraavaa perhettä. Perheen koira lähti saattamaan meitä ja joutui reviiritappeluun: kuusi koiraa hyökkäsi sen kimppuun, rähisi, puri ja raateli, ja näytti siltä että koiraparka on kohta aivan kappaleina. Amra sai härän pysähtymään, lähti juoksemaan koiria kohti, ja me perässä. Heiteltiin kiviä koirien lähistölle, ja onneksi ne lähtivät karkuun. Ei olisi tullut mieleen, että joskus joutuu vielä koiria kivittämään. Koirat täällä tosiaan tuntuu olevan petoja, eikä lemmikkejä, mutta toisaalta myös äärimmäisen tärkeitä vahtikoirina. Amran koira selvisi onneksi hengissä ja vertavuotavana ja nilkuttavana suostui lähtemään kotia kohti vasta toisen hyökkäyksen jälkeen. Kiviä meillä oli kärryissä varalta perille asti... Matka itsessään sujui todella nopeasti edelliseen päivään verrattuna ja Mr Boldin luo saavuttiin hyvissä ajoin.

- Kaisa-Maria

Jurtasta jurttaan Mongoliassa osa 1: bi Finlandaas irsen

Mongolian pääkaupunki Ulaan Baatar tervehti meitä aamun harmaudella. Meillä oli yksi päivä aikaa ennen jurttaretkelle lähtöä, joten nyt piti ostaa eväitä (pähkinöitä, nuudeleita, tonnikalaa, suklaata ja vettä - useaan otteeseen olin kuullut varoituksia jurttien jakkipitoisesta ruokavaliosta), katsella hetki kaupunkia, majoittautua hostelliin, pestä pyykit junan ja Olkhonin jäljiltä, ja käydä vielä orientaatiotunneilla matkanjärjestäjän toimistolla. Ger to Ger on mongolialainen firma, joka tarjoaa matkailijoille mahdollisuuksia vierailla nomadi-perheissä. Me olimme valinneet neljän päivän retken Tereljin kansallispuistoon, jossa yöpyisimme kolmen perheen vierasjurtissa. Matkapakettiin kuuluvat yöpymiset, ruokailut, siirtymiset perheestä toiseen ja jonkin verran muuta ohjelmaa; sen sijaan englanninkielistä opasta tai autokuljetusta meillä ei olisi, vaan menisimme Tereljiin paikallisbussilla ja kommunikoisimme perheiden kanssa mongoliaksi. Sen takia orientaatiotunnilla opeteltiin mongolian kielen perusteita ja paikallisia tapoja. Saatiin ohjekirjanen, jossa kielen ja tapojen lisäksi opastettiin mm suojautumaan ukkoselta ja tappelemaan susien kanssa. Ikinä ennen ei ollut tullut mieleen pelätä susia tai ukkosta, mutta nyt ne alkoivat näyttää yllättävän pelottavilta.

Ensimmäisenä retkipäivänä noustiin Ulaan Baatarissa bussiin kohti Tereljin kansallispuistoa. Mukana oli meidän lisäksi englantilainen Carli, joka oli seuranamme koko retken, sekä muutama muu jotka menivät kahden päivän retkelle. Tereljin kylään saavuttiin parin tunnin pomppuisen ajelun jälkeen, ja vastassa oli kolme nuorta poikaa, joista kukaan ei puhunut englantia. Ei auttanut muu kuin kaivaa sanastot esiin ja alkaa puhua mongoliaa! Bayarlaa, mini ner Kaisa-Maria, bi Finlandaas irsen. Bi emch. Valitettavasti sanastosta puuttui vessa, ja tytöillä oli jo kamala pissahätä. Elekielikään ei tuntunut auttavan, joten poikettiin vain viereiseen hotelliin vessaan ja pojat jäi ihmetellen odottamaan.

Ylitettiin joki siltaa pitkin, ja kohta päivän matkustusväline tulikin näkyviin: kaksi härkää kärryineen. Tavarat, minut ja Paavo lastattiin toisen kärryn kyytiin, ja muut kahdeksan toiseen kärryyn. Kuskit härkien selkään. Ylitettiin puroja, välillä kärryn reuna oli noin viisi senttiä vedenpinnan yläpuolella, mutta hienosti härkä jaksoi. Paavon kanssa laulettiin Katjushkaa, ja paikalliset pojat tunnistivat sävelen ja hyräilivät mukana.

Perillä Mr Chuluunhuun perheen luona meidät ohjattiin suoraan jurttaan teelle. Paineessa yritettiin muistella kaikkia jurttasääntöjä: kynnykselle ei saa astua, jurttaa pitää kävellä ympäri aina myötäpäivään. Ovi on aina etelän puolella, ja pohjoinen on arvokkaimman henkilön (esim perheen isoisä) istuma-aluetta. Itä on naisten valtakuntaa kattiloineen, ja länsi vastaavasti miesten satuloineen ja soittimineen. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, vieraat sijoitetaan yleensä miesten puolelle, toki miespuoliset vieraat lähemmäksi pohjoista... Selkä ei saisi olla koskaan pohjoista eli alttariosaa päin. Pää sekaisin säännöistä astuttiin sisään jurttaan, ja ihmetys olikin suuri, kun meidät kaikki ohjattiin istumaan pöydän ääreen jurtan pohjoispäähän. Emännät myös näyttivät oikaisevan jurtan läpi vastapäivään. Päivien kuluessa saatiinkin huomata, ettei vanhoja sääntöjä enää niin tarkoin noudateta. Yksi tapa kuitenkin toistui joka perheessä: vieraille tarjottiin heti teetä ja jotain pientä syötävää. Mr Chuluunhuulla saatiin leipää ja tuoretta herkullista voita. Sitten kahden päivän matkalaiset lähtivät jo seuraavaan perheeseen, ja meidät ohjattiin omaan jurttaamme ruokalevolle.

Pihapiirissä oli yhteensä neljä jurttaa, vieressä virtasi joki, ja toisella puolella kohosivat vuorenhuiput. Jurtta oli yllättävän tilava. Seinustoilla oli viisi sänkyä, keskellä tulisija. Päiväunien jälkeen pojat pääsivät vielä auttamaan arkitöissä, eli lapioimaan ja kuljettamaan lehmänlantaa kanisterinpuolikkaasta tehdyllä pulkantapaisella. Tyttöjä tähän hommaan ei kelpuutettu, joten me jäimme ilman päivän "aktiviteettia". Onneksi oli jalkapallo mukana, ja auringon laskiessa potkiskeltiin ja opeteltiin uusia kikkoja koko porukalla, mukana perheen 7v ja 17v pojat. Jalkapallo on universaali kieli. Illan jo pimetessä havahduttiin siihen, että jurtassa ei ole polttopuita ja yö on todennäköisesti kylmä (lähellä nollaa taisi olla). Reippaasti sitten otsalamppujen valossa kerättiinkin maahan pudonneita oksia, kunnes Carli kertoi näkevänsä metsässä jonkun silmät... Susivaroitukset tuoreina mielessä todettiin, että puuta alkaakin olla jo riittävästi ja painuttiin takaisin jurtan turvaan. Perheen 13v poika tuli sytyttelemään tulet kamiinaan, ja pian jurtta olikin jo kotoisan lämmin. Hyvin nukutti makuupussissa, paitsi että...

- Kaisa-Maria