Jurtasta jurttaan osa 2

...aamuyöstä heräsin kauhusta jäykkänä: jonkun raskas hengitys kuului aivan jurtan kankaisen seinän takaa, pääni vierestä. Jurtassa oli pilkkopimeää, ja kaikki muut tuntuivat nukkuvan. Juuri kun olin pomppaamassa sängystä ylös etsimään otsalamppua hengitysääni alkoikin liikkua. Kuuntelin kun ääni siirtyi Paavon ja Reetan kohdalle, sitten Jennin, ja pikkuhiljaa muutkin alkoivat heräillä. Otsalampun valossa yhdessä pohdittuna ääni ei enää ollutkaan niin kamalan pelottava. Totesimme sen olevan todennäköisesti hevonen tai lehmä. Useaan otteeseen heräilin myös koirien ulvontaan ja haukkuun; ne tekivät töitä koko yön. Mongolian maaseudulla koirat ovat ensisijaisesti paimenkoiria ja karjan ja ihmisten suojelijoita. Reetta olikin herännyt yöllä ja nähnyt toisen perheen koirista livahtavan jurttakankaan aukosta ulos, oli kai käynyt tarkistamassa että vierailla on kaikki hyvin. Ukkosmyrsky myös pyyhkäisi yöllä ylitsemme. Jännittävä yö siis, mutta kylmä ei tullut.

Aamiaisen (leipää, voita ja teetä) jälkeen Chuluunhuun pojat satuloivat hevoset ja lastasivat laukkumme härkäkärryyn. Hieman jännitti, kun tänään tarkoitus oli taivaltaa 23 kilometriä eilisen kolmen sijaan, ja aurinkokin paahtoi kuumana. Alkumatka taittui kuitenkin nopeasti, kolme meistä aina hepoilla ja kolme kärryissä. Hepat oli rauhallisia. Tykkäsivät kulkea jonossa, ja raviinkin sai ihan kannustaa. Härkä oli lasteineen huomattavasti hevosia hitaampi, ja jossain vaiheessa näytti selvästi uupuvan. Pariin otteeseen ihan pysähtyi ja meni maahan lepäämään. Meillä tietenkin kävi sääliksi, ja kärrykyytiläiset siirtyivät sitten kävelemään, paitsi toki paikalliset pojat, jotka jatkoivat kärryissä uniaan. Kummasti härkä kuitenkin perille päästyään onneksi virkistyi, eikä yhtään enää ollut tarvetta makoilla. Hevosille ja härälle piti aika tiheään huutaa "hachuu!". Matkalla meidät ohitti nomadien muuttokuorma, eli lava-auto kyydissään jurtat, kalusteet ja jakki. Yhtään kunnon taukoa ei pidetty, kun koko ajan odotettiin kohta jostain ilmaantuvan varjoisan levähdyspaikan, mutta sitä ei näkynyt. Kuusi tuntia taivallettiin auringonpaahteessa. Hieman palaneina mutta muuten hyvävointisina saavuttiin määränpäähämme.

Perheen äiti Amra kattoi heti meille pöytään teetä ja tosi rasvaisia ja hyviä keksejä. Vastaanotto oli todella ystävällinen. Toisesta vierasjurtasta kömpi esittäytymään sveitsiläinen tyttö, joka oli Amran perheen luona viikon oppimassa perinteisiä ompelutaitoja. Tämäkin perhe oli pystyttänyt kesäleirinsä joen viereen, ja me hullut suomalaiset tällä kertaa brittivahvistuksella taas pulahdettiin jääkylmään veteen. Nomadit asuvat vuoden aikana yleensä kahdessa tai kolmessa eri paikassa, ja talvisin etsitään mahdollisimman suojaisa asuinalue. Tässä leirissä oli perheen oman jurtan lisäksi kaksi vierasjurttaa, ja niihin jakauduttiin nukkumaan. Meidän jurttaan saatiin suureksi hiirenpyydystäjäksi aivan pikkuruinen kissanpentu joka oli otettu naapurista lainaan. Amran perheeseen kuului miehen lisäksi kaksi lasta, ja isovanhemmatkin olivat juuri tulleet kaupungista kylään. Lasten kanssa pelattiin hetki jalkapalloa kunnes tuli liian pimeä, ja sitten ihailtiin arojen kirkasta tähtitaivasta. 

 

Nukkumaanmennessä kissa pomppi lattialla nukkuvien poikien päällä jonkin aikaa, kunnes rauhoittui Tuomaksen kainaloon makuupussin sisään. Kukaan ei varmaan uskonut kissan metsästäjäntaitoihin, mutta aamulla Paavon pään vieressä odottikin tyytyväinen kissa ja puoliksi syöty hiirenraato. Aamupalan jälkeen me tytöt päästiin ompelemaan pienet pussukat perinteisine koristeineen ja pojat ratkoivat lampaan nilkkaluista tehtyä pulmatehtävää. Sitten oli taas aika hyvästellä, ja Amra ja naapurintäti härkineen lähtivät viemään meitä kohti seuraavaa perhettä. Perheen koira lähti saattamaan meitä ja joutui reviiritappeluun: kuusi koiraa hyökkäsi sen kimppuun, rähisi, puri ja raateli, ja näytti siltä että koiraparka on kohta aivan kappaleina. Amra sai härän pysähtymään, lähti juoksemaan koiria kohti, ja me perässä. Heiteltiin kiviä koirien lähistölle, ja onneksi ne lähtivät karkuun. Ei olisi tullut mieleen, että joskus joutuu vielä koiria kivittämään. Koirat täällä tosiaan tuntuu olevan petoja, eikä lemmikkejä, mutta toisaalta myös äärimmäisen tärkeitä vahtikoirina. Amran koira selvisi onneksi hengissä ja vertavuotavana ja nilkuttavana suostui lähtemään kotia kohti vasta toisen hyökkäyksen jälkeen. Kiviä meillä oli kärryissä varalta perille asti... Matka itsessään sujui todella nopeasti edelliseen päivään verrattuna ja Mr Boldin luo saavuttiin hyvissä ajoin.

- Kaisa-Maria