Paikka jossa unohti olevansa Venäjällä

(Kiinan kansantasavalta ei mahdollista bloggerin käyttöä, jonka vuoksi blogitekstit lisätään väliaikaisesti agentin toimesta Suomesta käsin)

Saavuimme Irkutskin kaupunkiin 16.8. Moskovan aikaan klo 4 aamuyöllä. Tuntui hienolta saada kävellä tukevalla maalla tietäen, ettei hetkeen tarvitse mennä ahtaaseen junan hyttiin. Meitä oli vastassa Jevgeni, työnimeltään Jack, joka lähti kuljettamaan meitä ja paria espanjalaismiestä pakettiautollaan maailman syvintä järveä (pyöristettynä noin 1650 m), Baikal-järveä ja sen Olkhon-saarta kohti. Matka oli pomppuinen huonosta tiestä ja jokseenkin jännittävä kuskimme ajotavasta johtuen. Parin tunnin ajomatkan jälkeen pysähdyimme lounastamaan. Syönnin jälkeen huomasimme kahvilan ulkopuolella jotain selkkausta ja ihmisiä kerääntyi katsomaan. Maassa makasi vatsallaan mies jota toinen mies piteli paikallaan. Miehen kädet oli sidottu köydellä selän taakse. Väkijoukossa oli myös järkyttyneen oloinen mummo. Emme jääneet sen kummemmin kyselemään mitä oli tapahtunut mutta olisikohan mies yrittänyt ryöstää mummoa ja nyt odotettiin miliisejä paikalle.

 Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Olkhonille vievälle lautalle. Lauttaa odotellessa ehdimme ottaa ensimmäisiä kuvia henkeäsalpaavan kauniista maisemista. Saarelle päästyämme pomppuinen tie jatkui, mutta vihdoin olimme perillä. Majoituimme saaren ainoassa kaupungissa, jossa on noin 1200 asukasta. Koko saarella asukkaita on yhteensä noin 1500. Hostellia, jossa yövyimme, pitävät pariskunta nimeltään Olja ja Kolja. Juoksevaa vettä ei ollut, mutta sähkö oli saarelle saatu 6 vuotta sitten. Huoneemme oli pieni ja yksinkertainen, 3 sänkyä ja pieni lipasto. Ikkunoista ja ovenraoista veti yöllä kylmästi. Huoneessa oli myös siperialainen sähköinen lämmityslaite eli seinällä roikkuva muovinen taulu, joka lämpesi hieman kun töpselin laittoi seinään. Vessa oli tietysti ulkohyyssikkä, mutta paljon miellyttävämpi kuin junan vessa oli ollut. Kävimme Jevgenin kanssa pienen pyörähdyksen kaupungilla. Talot olivat kuin kesämökkejä, tiet hiekkateitä joiden varsilla kasvoi mäntyjä. Tuntui siltä, kuin olisi tullut kesämökkikylään, ja hetkeksi unohti täysin olevansa Venäjällä. Illalla pääsimme myös saunaan, joka valitettavasti oli lämmitetty niin kuumaksi ettei siitä oikein osannut nauttia. Kiuasrakennelma ulottui myös pukuhuoneeseen joten kuumuutta ei päässyt pakoon sinnekään.

Seuraavana päivänä lähdimme venäjäläisellä UAZ-merkkisellä pakettiautolla tutustumaan saareen. Uazit ovat hyviä autoja maastoon joita myös Suomen armeijassa on aiemmin käytetty. Pysähdyimme useassa näköalapaikassa kuvaamassa järveä, rinteitä ja saarelta järvelle kurkottelevia kielekkeitä. Upeita maisemia katsellessa ajattelin, että tänne kyllä kannatti ehdottomasti tulla! Pääsimme myös pulahtamaan viileään Baikaliin ja legendan mukaan saimme 5 elinvuotta lisää. Tietenkin olimme ainoat turistit jotka kävivät viileällä ilmalla uimassa viileässä vedessä ja mukana olleet venäläisnaiset naureskelivatkin meille ja totesivat minulle: "Cold Baikal!". Lounasta söimme pikkukylässä, jossa oli saaren sääasema ja maanjäristysten tarkkailukeskus. Kuskimme Sergei valmisti meille Omul-kalasta kalasoppaa. Omassa kulhossani oli vettä, mausteita, hieman perunaa, keskeltä halkaistu kala pyrstöineen ja hieman mätiä. Hyvältä se silti maistui! Huomasimme rinteillä siellä täällä hautakiviä joissa useissa luki: "traagisesti kuollut". Jevgeni kertoikin, että onnettomuuksia silloin tällöin sattuu, tavallisimmin humalaisille. Tavallista on esim. se, että autolla ajetaan jyrkänteen reunalle, ryypiskellään, ja kun ollaan lähdössä pois, onkin autossa päällä ykkösvaihde peruutusvaihteen sijaan. Paluumatka takaisin kaupunkiin oli vähän liiankin jännittävä. Auto oli pysäköity rinteelle, joka vietti alas kohti jyrkänteen reunaa. Lisäksi oli alkanut sataa vettä ja ukkostaa. Kun lähdimme liikkeelle, tuntui että oli pakko nojata vastakkaiseen suuntaan, ettei Uazi vaan kaatuisi ja vierisi rinnettä alas. Auton takaovet olivat huonosti kiinni joten kuski pysäytti auton ja meni sulkemaan ovet. Kun lähdettiin liikkeelle, ovet avautuivat taas. Taisimme kaikki olla Jevgeniä myöten hermostuneita, tosin venäläisnaiset ja heidän mukana ollut pikkupoika lähinnä naureskelivat tilanteelle. Siitä kun selvittiin, jatkui taas erittäin pomppuinen tie, joka jossain vaiheessa muuttui sellaiseksi mutavelliksi, että Uazin perä heittelehti sivuille. Yhdessä vaiheessa melkein jumituimme kiinni, mutta vain melkein. Kuski oli taitava, mutta myös hurjapää jota ilmeisesti häiritsi että edessämme kulki kaksi muuta turisti-Uazia. Niinpä kuski painoi kaasua ja ohitti toiset Uazit heti tilaisuuden tullen ja me pompimme paikoillamme kuin kengurut. No mutta siitäkin päivästä selvittiin ja illalla saunakaan ei enää tuntunut niin tukahduttavalta.

Seuraavana päivänä oli vuorossa vaellusta kukkulan päälle, jolta avautui näkymä kaupunkiin. Harmiksi ilma oli pilvinen eikä näkymä aivan vetänyt vertoja edellispäivän upeille järvinäkymille. Paljon mielenkiintoisempaa oli, kun kukkulalta kaupunkiin päin palatessamme huomasimme yhtäkkiä ihmisjoukon ja markkinatunnelmaa. Menimme lähemmäksi ja pääsimme seuraamaan meneillään olevaa painimiskilpailua. Jevgenin mukaan painiminen on hyvin suosittu laji saarella. Ilmeisesti painijat tai ainakin osa heistä kuuluivat Baikalin alueen vähemmistökansaan buriateihin. Lounaan jälkeen kävimme vielä katsomassa paria kalliota, jotka ikäänkuin erottuivat saaresta järvelle, mutta olivat silti saareessa kiinni pienellä maa-alueella. Opas kertoi, että ennen saaren shamaanit uskoivat saaren hengen asuvan kallioilla, mutta henki oli lähtenyt kallioilta kun niiden lähelle alettiin rakentaa kaupunkia. Kallioiden jälkeen kävelimme kukkulaa alas ja yhtäkkiä olimme hiekkarannalla, jossa oli nuoria telttailemassa. Musiikki soi kahvilasta, jonka terassilla oli muovituoleja, ja muutamia ihmisiä oli uikkareissa ottamassa aurinkoa. Hetkeksi taas unohdin täysin, että olen Venäjällä.

Sitten koitti paluumatka Irkutskiin. Tulimme lautalle juuri sopivasti erittäin huonoon aikaan ja lautalle pääsyä jouduimme odottamaan ainakin 1,5 tuntia. Valtatiellä koimme taas liiankin jännittäviä hetkiä kun autot ohittelivat toisiaan huolimatta vastaantulijoista. Eräskin auto meinasi tiukassa paikassa ohittaessaan kiilata Jevgenin auton kylkeen, josta Jevgeni provosoitui, ajoi auton perään kiinni ja raivokkaasti töötäten ohitti auton. Autokuskeilla täällä tuntuu olevan minä ensin -periaate, joka on tietysti liikenteessä yhdessä huonokuntoisten teiden kanssa vaarallista. Onneksi Venäjän poliisi sentään ylinopeutta valvoo ja matkalla näimme ainakin kolme ratsiaa. Illalla ehdimme hetken nähdä Irkutskia ja taas nousimme junaan, joka vie meidät Mongoliaan. Venäjä on kaikkine hyvine ja huonoine puolineen kiehtova maa, jonne täytyy vielä palata!

 -Ретушка/Reetta