Kotimatka

Nimeäni kuulutetaan, juoksen kovempaa. Moskovan kentällä portaissa eteeni jumittuu nainen noin 13cm koroissa, tiukka hame. Hänen menonsa laukkuineen on hidasta ja hankalaa. Argh, mun lento lähtee just, koita nyt kipittää johonkin suuntaan, ajattelen.

Niin, kuukausi matkalla vieraista kulttuureista vaikutteita saaden ja huomaan olevani suomalaisempi kuin koskaan. Pukeutunut erittäin järkevästi lenkkareihin ja verkkareihin. Tämä on toimiva asukokonaisuus, joka on valikoitunut niin lentokentällä juoksemiseen, museoon, junaan, Moskovan vilinään, Siperian tähtitaivaan alle, härkävankkurikyytiin, kuin Pekingin sykkeeseenkin.

Jotain kuitenkin olen muista kulttuureista oppinut. Venäjällä on tärkeintä, että paperit ovat kunnossa. Ei ole väliä ovatko ne oikeat vai väärennetyt paperit. Ei ole väliä millä konstilla olet paperit hommannut, kunhan ne ovat muodollisesti kunnossa.

Mongolian paimentolaisilta opin, että emme ole kellon orjia. Opin myös sen, että jos et täysin sisäistä tuota edellistä, vaan haluat noudattaa sovittua aikaa (kuten julkinen liikenne), niin älä ainakaan luota shamaaniin. Zingis ei tule ja mene aikataulun mukaan. Eikä muuten kyllä se bussikaan. Ulan Batorlaisilla on tapana myöhästyä minimissään  tunti. Syy on ruuhka, ja se ei ole tekosyy.

Pekingissä opin röyhkeyttä ja pitämään puoleni. Ilman kyynärpäitä ei saa mitään. Jos viet taksin toisen nenän edestä, niin todellakin otat sen. Seuraavaa ei välttämättä tule.

Katson lentokoneesta nousevia kanssamatkustajiani. Keski-ikäinen nainen, suupielet hieman alaspäin, oikein käytännöllinen maantienvärinen lyhyt permanentattu tukka, kansitakki, farkut, asialliset kävelykengät. Seurassaan mies, reagoimaton ilme, nahkapusakka, T-paita, iskelmäkengät. On hiljaista ja väljää, en töni. Katson kelloa, olemme ajassa. Ah, Oulu :)

-Jenni