Joulu Nicaraguassa

Viime viikolla saapuivat sitten loputkin vieraat eli Liisa, Maria ja Antti. Heillä lento oli kestänyt vieläkin pidempään kuin meillä kolmella ensimmäisellä. Heidän matkalaukkunsa olivat joutuneet kovempaan syyniin, Antin tuliaissuklaatakin oli muserrettu laukun pohjalle. Saapa nähdä sitten kuinka tarkkaan turvatarkastukseen joudutaan täältä kotiin lähtiessämme, kun nekin ovat nyt ilmeisesti tiukentuneet, kiitos sen tyypin joka oli jalkaansa teipattuna vienyt koneeseen räjähteidentekoaineita (olette varmaan kuulleet).

Kaksi viikkoa on vierähtänyt nopeasti. Ollaan ehditty jo kahteen kertaan käydä lähirannalla pyörähtämässä. Enempää skorpioneja ei ole vielä näkynyt. Viime torstaina rannalle oli kuulemma ajautunut noin 14-metrinen kuollut valas. Se oli haudattu johonkin lähistölle kai. Me ei sitä harmiksi (vai onneksi?) ehditty näkemään.

Jouluaattoaamuna keitimme riisipuuroa. Puuroriisit oli tuotu Suomesta asti, mutta maito hankittiin tietysti täältä. Kattila oli melko ohutpohjainen ja kaasuhella erittäin kuuma. Niinpä siinä kävi sitten niin, että se ehti yhdellä pienellä (!) hämmennystauolla palaa hieman pohjaan. Myös paikallinen maito taisi antaa oman makuvivahteensa puuroon, joten eihän se ihan niin nautinnollista ollut kuin Suomessa. No, paljon kanelia ja sokeria, niin eihän se niin kovin pahalle maistunut :). Ei sitä kuitenkaan paljon saattanut syödä...

Puuron jälkeen lähdettiin sitten pikkubussilla matkaan kohti Selva Negra-luomukahvilatilaa. Matkattiin Matagalpan kautta ylös vuorille. Perillä meitä odotti kauniit maisemat ja ihanan raikas ja suhteellisen viileä ilma. Samoin meidän "mökki" oli tosi viihtyisä ja tilava. Illalla juhlistimme joulua syömällä paikan hotelliravintolassa. Viereisessä pöydässä oli jokin toinen iso melko kovaääninen turistiporukka ja ravintolan katossa halogeenilamput. Vaikka siellä oli myös iso koristeltu kuusi ja muita joulukoristeita, itse en ainakaan kovin joulutunnelmaa saavuttanut syödessäni katkarapuja tartar-kastikkeella. Tunnelmallisinta oli ehkä kävely ravintolalta takaisin mökillemme kuun valaistessa muuten pilkkopimeää tietä. Ja kun sitten kokoonnuimme suomalaisten joululaulujen säestämänä jakamaan lahjoja, oli ilmassa jo enemmän juhlan tuntua. Itse sain sellaisen kauratyynyn, jonka voi laittaa kipeytyneiden lihasten päälle kipua lievittämään. Taisi olla ennustus seuraavana aamuna alkavalle hartiasärylle. Mukana meillä oli reissussa myös nicaragualainen Jorge (vaihtareidemme tuttava/kaveri). Jälleen kerran yhteisen kielen puuttuessa me puhuimme melkein pelkästään suomea, ja hän ihmetteli menoa.

Mökillä oli ihanan viileä nukkua. Tosin kaikki tuntui myös kostealta, sillä mökki oli osittain rakennettu pienen lammen päälle. Aamupalalle saimme erittäin yrmeän tarjoilijan. Häntä selvästi jokin kovasti harmitti. Ehkä se, että joutui joulupäivänä olemaan töissä. Ei katsekontaktia eikä edes pientä hymyn häivää. Jopa kahvin tuomisessa kesti ikuisuus. Ja jos otit aamupalan kanssa kahvin, mehua et saanut tilata. Suomessa tuskin tarjoilijalta tuollaista käytöstä sallittaisiin. Lähdettiin kuitenkin virkein mielin vaeltamaan Selva Negraan eli mustaan metsään toiveissa nähdä mölyapinoita ja muita elukoita. Alkumatkan olimme oikein hiljaa, puhuttiin jopa kuiskaten, jotta eläimet eivät meitä pelästyisi. Jälleen kerran kävi kuitenkin niin, että kaikki kivat eläimet pysyivät piilossa, apinat varsinkin. Sen sijaan Kaisa-Maria ja Antti näkivät (pienet?) käärmeet. Sen jälkeen loppui äänen säästely! Matkan varrelle osui myös inhottavia lukkeja ja muurahaisia. Pari hienoa perhosta sentään näkyi. Myöhemmin kuultiin, että käärmeet olivat pieniä boa-käärmeitä ja että metsässä on myös myrkyllisiä hämähäkkejä ja sammakoita. Tieto lisää tuskaa, joten onneksi se tuli vasta jälkeenpäin!

Vaelluksen jälkeen osa meistä lähti vielä ratsastamaan. Minä, Paavo ja Ville ei oltu koskaan ennen ratsastettu, joten kyllä aluksi jännitti. Asiaahan ei helpottanut se, että heti aluksi laskeuduimme kivikkoista polkua alas. Polku oli se sama, jossa Heidillä oli tullut nyt minä kyllä kuolen-tunne (kts. Heidin kirjoittama blogiteksti syyskuulta. Kuulemma yksi kerta kun tämä tunne oli tullut, oli juurikin tämä sama ratsastuspolku. Terveisiä vaan Heidille, vaikka ei ollakaan vielä koskaan tavattu :)). Muistan, että kun Suomessa tuota tekstiä luin, ajattelin, että itse en kyllä siihen polulle ratsastamaan mene. Jos ylipäänsä edes uskallan ratsastaa. Ja siinä sitä sitten oltiin!!! Minua pelotti niin, että nauratti aivan hirveästi. Minun heppa lähti vielä kaiken lisäksi etunenään. No, alas tultiin ja satulassa pysyttiin. Paavon heppa oli kuulemma pyörinyt mäessä vaan ympyrää, mutta tuli kuitenkin jaloillaan alas. Loppuratsastus oli kuitenkin jopa ihan nautittavaa. Paitsi että minun hevonen väsähti lopussa ihan täysin ja sen yksi kenkäkin oli ihan tippumaisillaan. Yritin kannustaa sitä suomeksi ja taputtelin ja kiittelin lopuksi. Eihän ne hevoset niin pelottavia olekaan (usko pois, Gato ;)).

Tapaninpäivänä käytiin tutustumassa myös itse luomukahvitilalle. Tästäkin on enemmän tekstiä tässä blogissa aiemmin. Saimme mm. maistella kahvi- ja kaakaopapuja. Sitten alkoikin paluumatka Leoniin. Ensiksi hetki kävelyä, sitten istumista täydessä bussissa Matagalpaan ja siellä vaihto Leonin bussiin (bussit ovat muuten kuulemma Yhdysvaltalaisia entisiä koulubusseja, joten sen tasoista on myös "mukavuus"). Jouduttiin kaikki istumaan eri puolille, kun bussi tuli niin täyteen. Ei siis juttuseuraa lähellä. Onneksi bussipojat näyttivät pistävän elokuvan pyörimään bussin tv-näytölle (oli jokseenkin kummallista että siellä oli sellainen). Vaan eipä se mikään elokuva ollutkaan, vaan raggaeton-musiikkivideoita, joissa lähes kaikki tytöt esiintyivät bikineissä ja lähes kaikilla miehillä oli aurinkolasit silmillä. Ja basso jyskytti jokseenkin kovaa. Tällä tavalla meni kaksi tuntia, kunnes korvat soiden päästiin bussista ulos Leonissa.

Paljon on parin viikon aikana ehtinyt elämää täällä tarkkailla. Tuntuu niin kummalliselta, että suomalainen opiskelija (meistä siis suurin osa on sellaisia) on täällä rikas, rikkaampi kuin monet täällä työssäkäyvistä perheellisista aikuisista. Joka ilta käymme ulkona syömässä ja maksamme hyvästä ruuasta ja juomista vain muutaman euron per henkilö. Meillä on varaa ostaa täällä melkeinpä mitä vaan, ja vain sen takia että olemme syntyneet rikkaaseen Suomeen emmekä köyhempään kehitysmaahan. Välillä tuntuu pahalta, että meille tuodaan joka ilta ruoka valmiiksi tehtynä, eikä itse tarvitse sen eteen tehdä yhtään mitään. Tarjoilijoiden palkat eivät ole kaksisia, ja vaikka tippiä jättäisi, mieltä helpottaisi enemmän se, jos saisin mennä heille kaveriksi tiskaamaan likaamani astiat. Eikö ole epäreilua, että minulla on varaa matkustella moneen paikkaan ja paikan päällä elää herroiksi (vaikkei ehkä siihen kalleimpaan hotelliin täälläkään olis varaa), kun monet nicaragualaiset voivat vain haaveilla ulkomailla, edes naapurimaahan vierailusta? Minusta on. Ja tämä koskee myös monia monia muita köyhempiä maita.

Ihmetyttää myös täällä paikallisten ihmisten eläinten kohtelu. Selva Negralla meitä ennen hevosilla ratsasti 3-4 nuorta poikaa, jotka ensin juoksuttivat hevoset väsyksiin (esimerkiksi ylämäkeä asfalttitietä) ja sitten vaan hyppäsivät niiden selästä pois kuin autosta poistuisivat. Ei kiittelyä tai taputtelua. Hevoset vaan jätettiin seisomaan siihen mihin ne jäivät ja sitten kerskailtiin, kuinka lujaa oltiin menty. Lähirannalla kokeilimme myös ratsastusta. Hevosten varusteet olivat melko surkeat ja ainakin yhdellä niistä oli jalassa haavoja. Kohtelu tuskin on kaksista. Rannalla myös yksi pikkupoika leikki elävällä liskolla aika rajusti. Lisko varmaan oli ihan kauhuissaan. Supermercadolla liskojen jalat on sidottu toisiinsa kiinni, kun ne on myyntitiskillä esiteltävinä (ovat siis eläviä). Autossa istuessamme jouluaattona näimme ikkunasta, kun joku pikkupoika potki koiraa.

Samoin on ihmetyttänyt kunnioittamattomuus luontoa kohtaan. Roskat heitetään maahan, vaikka roskiksiakin on. Suurin osa ruuasta on pakattu muoviin. Ravintolassa juomaan tulee aina mukaan yksittäispakattu pilli. Tietävätköhän nämä ihmiset mitään esimerkiksi biojätteiden ja muovipullojen kierrättämisestä? Maan presidentti ei ollut osalllistunut Kööpenhaminan ilmastokokoukseen. Onko sekään reilua, että osa maista taistelee ilmastonmuutosta vastaan, ja osa ei vaan välitä, vaikka heillä muutos alkaa näkyä ehkäpä ensimmäisenä tai rajuimpana (esim. kuivuus ja hirmumyrskyt lisääntyy)?

Kyllä täällä maailmankuva avartuu, monessa suhteessa.

-Reetta