Maumere ja kummivierailu

Kupangissa ei ehditty nukkua kuin muutama hullu tunti, kun herätyskello jo pärähti klo 4.15. Voihan väsymys. Reippaasti ylös ja lentokentälle. Odotetaan boardingia, ei kuuluteta, minuutit kuluvat. Näytöllä pyörivän aikataulun mukaan boarding ei ole vielä alkanut, mennään kysymään virkailijalta. Lento lähtee 10 min kuluttua, äkkiä koneeseen. Kannatti mennä kysymään. Kone on Merpati Airlinesin noin 50 hengen propellikone.

Viereiselle muutaman sadan kilometrin päässä pohjoisessa sijaitsevalle Floresin saarelle laskeudutaan noin puolentoista tunnin lennon jälkeen. Maumere vaikuttaa kuumalta ja kostealta, tuttu juttu. Vatsassa vääntää, liekö jälleen psykosomaattista. Vessareissuni aikana myöhemmin tutuksi tullut iäkäs saksalaispariskunta vie pick-upimme Sea World Club hotelliin. Kentän ulkopuolella viereemme tulee kaksi ”taksia” tarjoavaa miestä. Tartutaan toisen miehen tarjoukseen ja saadaan kyyti noin 15 km:n päähän majapaikkaamme. Hotelli lupaa maksaa taksin.

Sea World Club osoittautuu erittäin positiiviseksi majapaikaksi bungaloweineen ja aamiaisineen. Sijainti on aivan meren rannalla, jossa paikalliset vievät ja kokevat verkkoja aamusta iltahämärään. Ranta on kaunis ja aamupalalla saamamme tuore hedelmämehu, tumma leipä!, juusto! ja kahvi maistuvat erittäin hyvälle. Hetken istuttuamme seuraamme liittyy iäkäs saksalainen mies, joka kertoo olevansa paikan manageri. Paikan omistaa paikallinen hyväntekeväisyysjärjestö. Miehen nimi on Isä Himmel. Hän on tullut Saksasta Floresin saarelle lähetystyöhön 57 vuotta sitten ja on sillä tiellä edelleen. Hieno mies. On innoissaan suomalaisista vieraista, suurin osa tulee Saksasta, Ranskasta tai Hollannista.

Illalla saadaan BBQ- illallinen ja nähdään paikallisten lasten tanssi- ja musiikkiesitys. Kova on yritys, vähän vielä kun saadaan järjestystä niin hyvä tulee. Toisena iltana nähdään paikallisten miesten mielenkiintoinen ja taidokas musiikkiesitys. Paikallisiin saimme kosketuksen myös rannalla, kun pelasimme kalastajien lasten kanssa jalkapalloa pinkillä pallollamme. Tulevan snorklaussaaremme vieressä näimme vedestä nousevan hurrikaanin.

Varaamme snorklausreissun läheisen saaren koralliriutalle, mukaamme saamme lentokenttäkyytimme ”varastaneen” saksalaispariskunnan. Ovat matkustelleet ja snorklanneet ympäri maailmaa. Tämän kertainen snorklauspaikka on heidän mielestään yksi parhaista ja siltä se vaikuttaakin värikkäine koralleineen, kaloineen, merisiilineen ja meritähtineen. Olen miettinyt, laitanko maskin päähän väärin tai onko naamani väärän muotoinen, koska edelliskerroillakin maskin sisään on tahtonut vuotaa vettä. Myöhemmin Labuanbajossa saan kuitenkin paremman maskin, joten laitan syyksi heikkolaatuiset varusteet. Ne eivät kuitenkaan pilaa koko reissua, joka oli ehdottomasti käynnin arvoinen. Tosin K-M voi olla osittain toista mieltä, koska polttaa takapuolensa auringossa. Paluumatkalla nähdään delfiinejä.

Kesällä aloimme nuorisokummiksi 15-vuotiaalle tytölle, joka asuu Maumeren lähellä. Plan sai järjestettyä tapaamisen lyhyellä varoitusajalla, joten olimme onnekkaita. Kävimme Plan- työntekijöiden kanssa ostamassa kummitytöllemme Maria Wilfridalle ja hänen perheelleen tuliaisia. Ostimme riisiä, öljyä, t-paidat ja jalkapallon muun muassa. Fridan perheeseen kuuluu äiti ja 10-vuotias velipoika. Olimme innoissamme tapaamisesta. Ensin menimme ala-asteelle, jossa Frida on aikaisemmin opiskellut. Siellä meitä tervehti noin 200 oppilasta, jotka eivät olleet ennen saaneet valkoihoisia vieraita. Meille oli valmisteltu tanssiesitys, johon minäkin menin tietenkin hetkeksi mukaan. Ja kaikilla oli hauskaa. Meidät vietiin luokkahuoneeseen, jonne kaikki lapset kerääntyivät ja heille kerrottiin Plan- vierailustamme ja me kerroimme heille terveisemme. Emme meinanneet päästä lähtemään, kun kaikki lapset halusivat kätellä meitä ja koskettaa otsallaan meidän kättämme. Todella hieno, joskin hämmentävä kokemus.

Jatkoimme yläasteelle, jossa muut olivat jo lähteneet kotiinsa paitsi Frida kaverinsa kanssa. Kummityttömme oli ujo aluksi, mutta lopulta vapautui hymyilemään ja puhumaankin. Jännitys ja innostus olivat molemminpuolista. Hänen seurassaan siirryttiin hänen kotikyläänsä ja perheensä luo. Siellä meitä olivat vastassa äitin ja velipojan lisäksi koko naapurusto. Eipä varmaan joka päivä tule näin kaukaa vieraita. Perille päästyämme Fridan äiti herkistyi kyyneliin, halasi meitä ja ei oikein tiennyt miten olla. Tuli tosi hyvä olo, kun huomasi kuinka tärkeä meidän antama pieni apu onkaan heille. Ilman sitä apua Frida ei voisi käydä koulua. Lisäksi avullamme Plan opettaa paikallisia esimerkiksi terveydestä ja puhtaasta vedestä.

Vietimme aikaa perheen ja naapuruston kanssa, annoimme heille tuliaiset ja äiti antoi meille hienon kankaan. Velipoika sai jalkapallon ja naapuruston lapset Sodankylän hammashoitolasta tuotuja hammasharjoja. Kaikki olivat tyytyväisiä ja hauskaa oli. Vierailu päätettiin herkulliseen kalaruokailuun. Vapaa-aikanaan Frida kuulemma tiskaa, tekee muita kotitöitä ja kalastaa mereneläviä. Odotamme innolla tulevaa kirjeenvaihtoa ja kuulumisten kyselyä. En usko, että täysin vieläkään ymmärrän sitä merkitystä, mikä meidän vierailullamme tuntui olevan. Upea päivä kerrassaan.

 

Ennen lähtöämme Trans-Floresin road tripille tapasimme vielä Isä Himmelin kanssa jutelleen ikäisemme saksalaisen vaimon. Isä Himmel tarjosi meillekin whisky-colat ja juttelimme muun muassa malariasta, kaakaosta ja Itä-Timorin sodasta. Malariaa on kuulemma alueella, josta saksalaistyär hermostui, koska ei syönyt estolääkettä. Kaakaontuotanto saarella on alkanut Isä Himmelin sinnikkäästä yrittämisen johdosta. Itä-Timorin sodasta Isä Himmel kertoi Indonesian kannan, koska on asunut Indonesiassa niin kauan. Hänen kertomansa mukaan Indonesia ei olisikaan niin hirveä valtio. Kesken kertomuksen katossa perhonen suussaan ollut gekko, joka ei koskaan tipu, tippui suoraan Isä Himmelin otsalle. Kaksi sekuntia kului, sitten Isä Himmel huitaisee gekon pois toisella yrittämällään ja jatkaa puhettaan samasta kohtaa mihin jäi. Voiko merkki tämän selvemmäksi kuitenkaan tulla? Isä Himmel puhui tässä tapauksessa palturia.

-Tuomas

Dili-Kupang, Itä-Timorista Länsi-Timoriin

8.10.12 klo 8.00 startattiin pikkubussilla Itä-Timorin pääkaupungista Dilistä kohti Länsi-Timoria ja Indonesiaa. Tämän road tripin arvioitu kesto tulisi olemaan noin 10h. Timor Tour ja Travelin virkailija oli laittanut meidät parhaille paikoille heti kuskin taakse, jossa jalkatilaa oli runsaasti. Kanssamatkustajina meillä oli paikallisia, jotka olivat menossa luultavasti sukulaistensa luo. Kuskina hauskan oloinen joskin turhan äkkipikainen mies, jälkimmäinen ominaisuus ei niin toivottava pikkubussin ohjastajalle.

Itä-Timorin puoleinen tiepätkä nuoleskeli rantaviivaa ja oli melko pomppuinen. Vauhti ei kovin korkeaksi noussut, joten meno oli melko leppoista. Muutamia pikkukyliä ohitettiin ja välillä noustiin kukkulan yli. Noin puolilta päivin saavuttiin raja-asemalle. Ensin Itä-Timorin puolella esitarkastettiin passi, sitten virallinen tarkastus. Maastapoistumiskortti täyttämättä, joten otetaanpas uusiksi. Raja ylitetään jalan, joten rinkat kantoon ja sillan yli taivalletaan muutaman sadan metrin päähän Indonesian raja-asemalle paahtavassa helteessä. Taas täytellään lomakkeita, ensin maahantulokortti, joka näytetään passin ja viisumin kera tullivirkailijalle. Sitten tullin lappu, jossa ilmoitetaan, että ruokaa on mukana. Tullimiehet pyytävät huoneeseensa, ovat selvästi innoissaan valkoihoisista reppureissaajista. Suurin osa turisteista kuitenkin poistuu Itä-Timorista lentämällä. Kaikki laukut auki, onneksi vain päällisin puolin tarkastavat kuitenkin. Ihmettelevät lääkkeiden määrää, kerromme ammattimme. Indonesiaksi hammaslääkäri on dokter gigi, kovin on hauskaa tullimiehillä.

Tässä vaiheessa bussimme tulee jo hakemaan meitä muut matkustajat kyydissään, emme mielestämme erityisen hitaita ole kuitenkaan olleet. Aikaa on silti tuhraantunut ja kuski jo huutelee kärttyisenä. Kiire alkaa jo olla, nälkäkin on. Tullimiehet päästävät meidät pois, otamme suunnan kohti bussia, kuski huutaa kahta kauheammin, vielä armeijan tarkastuspisteeseen viereiseen huoneeseen. Hekin ovat innoissaan valkolaisista, tai ainakin Kaisa-Mariasta, nuoret miehet. Jälleen naureskelua ammateillemme, hauskaa on, hyvää päivän jatkoa. Viimein matka jatkuu. Kuski hermoilee, noin päivän kahdeskymmenes savuke syttyy. Pari sataa metriä ja kaikki ulos, passitarkastus.

Matka jatkuu Timor Tour ja Travelin toimistolle, jossa noin puolen tunnin stoppi. Bussimme katoaa yhtäkkiä ja hätäännymme, että nyt se meni. Rinkat autossa. Vilkuilemme ympärillemme etsien kanssamatkustajiamme, tuo oli ainakin meidän bussissa, vai oliko, entäs tuo.... Lopulta löydän yhden kaverin, joka oli varmasti mukanamme, joten päättelemme kuskin menneen tankkaamaan. Näinhän se olikin ja matkaa jatkettiin lopulta buffet-lounaspaikkaan, jossa herkullista mausteista ruokaa. Kuski huokaa.

Länsi-Timor vaikuttaa muutoin samantyyppiseltä kuin Itä-Timor, mutta tiet ovat paremmassa kunnossa. Niitä ei ole kukaan pommittanut hajalle. Lisäksi muutamia vanhempia rakennuksia, niitäkään ei ole pommitettu alas. Tie on kapea ja mutkainen, rannikolta siirrytään pikku hiljaa sisämaan puolelle ja seuraavan kerran ollaan meren rannassa Kupangissa. Useat hitaat kuorma-autot, kapeat mutkaiset tiet ja kärsimätön kuski. Avot.

Aikataulumme mukaan perillä pitäsi olla noin kuudelta eli juuri ennen pimeän tuloa. Erinäisistä tekijöistä johtuen (esim. rajasolkkaus), aikataulumme on hieman venynyt. Hämärä hiipii ja ajo muuttuu entistä vaarallisemmaksi. Skoottereita vilisee ohitse ja välillä niitä ohitetaan, rekkoja myös ohitellaan, pimeällä ajo ei ole herkkua. Hieman ymmärrän kuskin hoputtelua päivällä, mutta vain hieman.

Matkustajia pudotellaan yksitelleen Kupangin esikaupunkialueelle ja lopulta meidät jätetään hotellillemme noin klo 21, kevyt 13h ja persus kiittää. Huonetta emme olleet etukäteen hommanneet, mutta onneksi vapaa sellainen valitsemastamme majapaikasta löytyi. Illallinen, saavisuihku ja yöunille. Puolen yön tietämillä kuuluu kovaäänistä indonesialaista puhetta huoneemme ulkopuolelta, K-M menee sanomaan pari valittua sanaa silkkimakuupussissaan, säikäyttää miehet, jotka vaikenevat loppuyöksi. Uni maistuu.

-Tuomas

P.s. tekstejä on tulossa, joten koittakaa vielä jaksaa tsekkailla päivityksiä. :)

Trans-Siberia A la carte

Matkatessa ei voi välttyä myös makuelämyksiltä, ellei valitse mäkkärin tai pizzan. Emme mekään makuhermoja hiveleviltä elämyksiltä välttyneet kuin kahdesti Ulan-Batorissa, kun pizzaa syötiin.

Tolstoi-juna tarjoaa pieniä annoksia isoon hintaan neuvostoliittolaistyylisessä (vai neuvostoliitonaikaisessa?) miljöössä. Hinnat taitavat vaihtua rupliin ja halvemmiksi rajan jälkeen. Seurueestamme Tolstoi-ravintolavaunun antimia kokeili lisäkseni ainoastaan Tuomas. Kuohkeita blinejä graavilohella, lisähinnasta smetanaa vielä päälle, ja avot. Jäin kaipaamaan vielä sipulia, makua ja votkaa.

Moskova on ravintoloita täynnä. Jokaiselle löytyy kyllä jotakin. Tuomaksen syntymäpäivää vietettiin maalaistyylisessä ravintolassa Korchma (Taras Bulba), joka tarjosi venäläis-ukrainalaista keittiötä. Tähän käsitteeseen kuuluu periaatteessa se mitä venäläisestä keittiöstä kuvittelemme: borschista liharuukkuihin ja grillatusta lihasta blineihin, unohtamatta etikkasäilöttyjä kasviksia ja sieniä. Tilattiin porukalla melkein koko kirjo. Ruokaa odotellessa saimme suolattua kalaa oluen seuraksi. Pankkikortin kokoinen ja ohut kalapala, jossa on suolaa enemmän kuin Kaspianmeressä. Sitten saatin lajitelman etikkakasviksia ja –sieniä. Juuri kun aloimme tottua runsaahkoon suolanmakuun, alkoikin etikkamaku kiduttaa makunystyröitä. Lisää anyone? Ei kiitos. Pääruoka oli sitten pelkkää voita, majoneesia ja käryä. Saimme huonon esimerkin äiti-Venäjän keittiötaidoista ja kaupanpäälle lasku extralla. Buffettiravintola Mu-Mu tarjosi näytön venäläisestä suurkeittiöstä. Näytät sormella mitä haluat lautasellesi ja sen saat. Jos haluat makua, mene jonnekin muualle. Venäjän vastaisku mäkkäreille on oma lafka nimeltään Teremok. Blinejä ja niiden sisällä mitä sattuu, enimmäkseen lihaa, ja erittäin hyvän makuista. Viimeiset maistiaiset Moskovasta Teremokista ja matkaan kohti uusia makuja.

Baikalilla syötiin mitä läheltä sai. Luonnon keskellä UAZ-kuljettajan keittämä omul-keitto tyyliin: peruna, kala, suola ja pippuri pataan vain, mieluiten kokonaisina ja avot. Oljan ja Koljan luona lihaa makkaran muodossa, kanaa ja kalaa. Kotiruokaa, ei siitä siis sen enempää. Irkutsk-Baikal-Irkutsk välillä pysähdyttiin kahdesti samassa kahvilassa. Mainostivat että ruoka on itse tehtyä, ja miksi emme heitä uskoisi: siltä se näytti ja maistui. Annokset vain olivat pienet, ja menu epäselvä. Toiset sai kaksi kaalipiirakka, toiset vain yhden lihapyörykän.

Junaruokailu koostui lähinnä nuudeleista ja tonnikalasta, teestä ja pikakahvista sekä babushkoilta pariin otteeseen ostetuista piirakoista. Ennen Irkutskia syötiin kerran ravintolavaunussa. Borschia yhdelle, kalaa toiselle, kanaa kolmannelle ja lihaa Tuomakselle. Odotus palkittiin pienen pienillä annoksilla, paikallisten kukkaroille isoon hintaan. Naushkissa, ennen Venäjä-Mongolian rajaa, pistäydyttiin kellarissa sijaitsevassa kahvilassa viimeiset Venäjä-ehtoolliset syömässä. Jenni päätti testata venäjänkielen taitojaan ja tilasi itse kaalipiirakan. Kapusta? Tuloksena lautasellinen kertaalleen paistettua ja kahteen kertaan mikrossa lämmitettyä kaalta. Mongolian junassa tuhlattiin viimeiset tukrutit kaljaan ja ruokaan. Joillakin oli tukrutteja enemmän, toisilla vähemmän. Toiset söivät schnitzel-leikkeen, toiset paistettua munakasta. Kiinan junassa saatiin ilmaiset aamupala ja lounas. Aamupalaksi oli valkoista hiilihydraattileipää marmeladilla ja keitetty kananmuna. Kananmunat olivat kiinalaisten maun mukaan keitetty mädäntyneiksi. Lounaaksi saatiin riisiä ja lihapullia, joiden lihanlähteenä oli kysymysmerkki.

Mongolian keittiö on lihapitoista. Kasvikset ovat sitä, mitä liha syö. Lihan rinnalla energianlähteenä ovat myös maitotuotteet. Pastöroimaton (luomu?) maito eri muodoissa: juustona, voina, juustovoina tai teenä. Maku? Se siitä. Kaikki ruoka tehdään yleensä myös samassa vadissa, jota aika ajoin pestäänkin. Lopputuloksena on, että kaikki maistuu jakilta.

Kiinan keittiö yllätti ruuan runsaudella ja ruokien nimillä. Secret system of Duck, Pork Rape, näin muutama mainitakseni. Kiinalaiset kokkaavat kaikkea aivoista peräsuoleen. Mitään ”normaalista” poikkeavaa emme kuitenkaan uskaltaneet maistaa. Kuuluisimmat kinkit ovat ehkäpä Pekingin ankka ja HotPot. Kummatkin maistettiin ja petyttiin. HotPot oli vääränlainen. Porisevan liemipadan, johon dipataan kypsytettäväksi kerrallaan suupaloja lihasta tofuun, tilalle saatiin poriseva lihakeitto. Pekingin ankkakin oli lähinnä paahdetun ankan nahkaa. Ja mitä annosten runsauteen tulee, vähempikin riittäisi, ympäristö kiittäisi, ei tarvitsisi heittää puolta pois.

Hyvä ruoka, parempi mieli. Pätee ulkomaillakin.

-Pavel

Road trip to Maubisse and Hatubuilico - pako helteestä vuoristoon

(1.-3.10.2012)
Dilin kuumuus alkoi ahdistaa ja päätettiin lähteä vuoristoon. Vuokra-auto hommattiin ja samaan hintaan saatiin vielä kuski. Onneksi otettiin auto, eikä skootteria! Matka alkoi vuokra-Pajeron renkaanvaihdolla. Kuskina nuori poika Filipe. Mukava poika, mutta yhteistä kieltä ei ollut. Filipe puhui ihan vähän englantia, eikä ollenkaan portugalia. Oltiin onneksi kopioitu hostellin Lonely Planetista tetunin alkeet, joten kommunikointi sujui jotenkin.

Ensimmäisenä päivänä ajettiin vuorille Maubisseen, matka kesti noin kolme tuntia. Tie oli kamalassa kunnossa. Ja sen pitäisi olla koko Itä-Timorin parhaita teitä, ja kaiken lisäksi on vielä kuivan kauden loppuajat eli mutavyöryistä kauan aikaa. Asfalttitie oli kapea ja siinä oli reikiä. Välillä puoli tietä puuttui. Yhdessä kohtaa tiessä oli keskellä vajaan metrin kokoinen reikä, josta huomasin näkyvän suoraan laakson pohjalle. Näkymät oli kyllä huikeat. Noustiin ja laskettiin mutkittelevia vuoristoteitä. Oli kuivan kauden karua vuoristoa, mutta myös jollain ihmeen konstilla kasteltuja riisipeltoja ja muita viljelmiä. Kaikenlaisia valtavia jänniä puita, kaskipeltoja. Asumuksia oli tien varressa siellä täällä: hienoimmat betonisia, halvimmat pelti- ja lautahökkeleitä. Innovatiivisin rakennus oli kyllä ehdottomasti pystyyn käännetty rekan kuljettajan koppi! Tiellä vilisti koiria, pikkupossuja, kukkoja, vähäpukeisia taaperoita, laumoittain valkoisiin puettuja koululaisia. Muutama YK:n auto kaahasi holtittomasti vastaan, ja yksi poliisiauto pillit päällä. Muuten näkyi lähinnä lava-autoja lavat täynnä ihmisiä. Perille päästiin Maubisseen ja siellä majoituttiin portugalinaikaiseen kuvernöörin taloon. Pousada de Maubisse on kukkulalla Maubissen yläpuolella, ja näkymät on aivan mahtavat. Talo henkii historiaa, ja vaikka on päässyt vähän rapistumaan on todella ihana. Ympärillä on hieno puutarha jota kiertää matala kiviaita, jonka takana joka suuntaan hienot näkymät. Nuoret pojat istuivat illan aidalla soitellen kitaraa ja laulaen portugalinkielistä musiikkia. Illalliseksi grillattua kanaa, lohkoperunoita ja vihanneksia. Oltiin pousadan ainoat asukkaat.

Pousada de Maubisse

Aamulla herättiin katsomaan auringonnousua. Aukaistiin vain verhot sängyn päädystä ja ihailtiin maisemaa, kun aurinko nousi vuorien takaa ja värjäsi usvaisen maailman punaiseksi. Unia jatkettiin vielä pari tuntia, jonka jälkeen pojat tarjoilivat meille aamiaiseksi tuoreita sämpylöitä ja paikallista kahvia. Kyselin kuka omistaa pousadan, ja vastauksena oli local government, eli eipä ainakaan rahat mene jollekin rikkaalle ulkomaalaiselle. Filipe tuli hakemaan kymmeneltä ja lähdettiin ajelemaan kohti Hatubuilicoa. Tie oli vielä huonommassa kunnossa kuin edellisenä päivänä. Ei asfalttia, ja nelivedosta huolimatta ei välillä meinattu päästä eteenpäin. Maisemat muuttui kahvi- ja riisiviljelmistä havu- ja sekametsiksi. Peltihökkeleiden sijaan nähtiin enemmän perinteisiä hienoja bambumajoja. Ihmisiä käveli tiellä, mutta autoja ei näkynyt, vain muutama mopo. Jos paikalliset haluavat Hatubuilicosta vähän isompaan kylään Maubisseen, on heidän käveltävä 18 kilometriä isomman tien varteen, josta voi sitten liftata perille. Hevosia näkyi myös paljon, pieniä ja siroja, mutta enimmäkseen hyvinvoivan näköisiä. Paljon suloisia varsoja. Lapsilaumoja rääsyissä vilkuttamassa meille. Ohikulkevaa autoa tuijottivat kaikki, myös aikuiset, ja useat nostivat kättä. Filipen kanssa juteltiin matkan ratoksi tetuniksi, muun muassa iän selvittämiseen meni puoli tuntia. 

Matka kesti pari tuntia ja Hatubuilicossa majoituttiin kylän päällikön omistamaan majataloon. Näkymät terassilta olivat hienot, sängyissä viltit mutta ei lakanoita, ja vessana kauhalla huuhdottava reikävessa. Paikallinen lounas oli täyttävä: riisiä, munakasta ja papukastiketta. Kylällä kävellessämme pikkulapset pääsivät koulusta ja meitä arastellen juoksivat karkuun kikattaen. Istuskeltiin terassilla lukemassa pari tuntia kunnes saatiin seuraa. Jenkkipoika ja kiinalainen tyttö tulivat kuskinsa kanssa, ja sovittiin että aamulla lähdetään 03:00 yhtä matkaa Mt. Ramelaun huippua kohti. Käytiin vielä kävelyllä kylällä, oikaistiin peltojen poikki, hypittiin joen yli, maisteltiin villiminttua ja välillä vähän kiivettiin. Kylä oli täynnä raunioiksi pommitettuja taloja indonesialaisten jäljiltä. Kahvien ääressä juteltiin porukalla, ja toinen opas sai toimia tulkkina kun osasi vähän paremmin englantia. Saatiin vihdoin selville että Filipe on 25-vuotias ja hänellä on kaksi pientä lasta. Käynyt koulua yläasteelle asti. Naimisiinmennessä maksanut vaimon perheelle 12 puhvelia ja 12 hevosta. Toinen opas oli 21-vuotias Nico. Kertoi opiskelleensa yliopistossa ekonomiaa, kunnes rahat loppuivat, ja nyt työskentelee turistioppaana ekomatkatoimistossa. Nicon tyttöystävä oli vasta lähtenyt Kuubaan opiskelemaan hoitajaksi. Kuuban valtio kouluttaakin runsaasti itä-timorilaisia erityisesti lääkäreiksi ja hoitajiksi, mutta myös mm insinööreiksi. Lisäksi timorilaiset saavat Nicon mukaan halutessaan Portugalin passin, ja näin voivat tulla Eurooppaan töihin. Nicolla on veli ja kavereita Irlannissa, ja hän aikoi itsekin lähteä sinne ensi vuonna kokeilemaan onneaan. Veli oli kuulemma luvannut etsiä työpaikan valmiiksi. Kutsuttiin käymään samalla Suomessa. Kerrottiin kaamoksesta, yöttömästä yöstä ja pakkasesta ja olivat kauhuissaan. Tuomas piirsi Filipelle maailmankartan ja tetuniksi yritettiin selittää miten ja mitä kautta ollaan tultu Suomesta Itä-Timoriin. Opetettiin myös englantia samalla kun itse opeteltiin tetunia.

Tuomaksen maailmankartta Filipelle, huomaa mm. juna Venäjän läpi...

Hatubuilicon kylänraittia

Sodan jäljet oli vielä hyvin näkyvillä keskellä kylääkin

Herätys aamukolmelta kylmään ja pimeään. Hatubuilicon kylä saa sähköä generaattorista vain iltakuudesta puoleen yöhön, joten otsalampun valossa oli käytävä pesulla. Onneksi oli täysikuu ja kirkas tähtitaivas, eikä ulkona enää lamppua edes tarvinnut. Ajettiin ensin autolla todella jyrkkää ylämäkeä nelivedolla puolisen tuntia. Jossain vaiheessa taas puoli tietä oli romahtanut rotkoon ja juuri mahduttiin Pajerolla tien puolikasta eteenpäin. Sitten lähdettiin kävelemään kuun valossa vuoren rinnettä ylös. Noustiin 2,3 kilometrin korkeudesta noin kolmeen kilometriin. Ensimmäiseen puolikkaaseen matkasta meni noin puolitoista tuntia kun mentiin tosi rauhallista tahtia, mutta sitten oli pakko kiriä toinen puolikas puoleen tuntiin että ehdittiin huipulle ennen auringonnousua! Välillä mentiin juoksujalkaa ja käytettiin oikopolkuja. Polku oli välillä jyrkkä ja vieressä rotko. Kuun ja tähtien valossa oli kyllä uskomattoman hieno kävellä. Matkalla oli isoja vanhoja puita todella vähän, kuulemma indonesialaiset olivat käskeneet tuhoamaan puut rinteistä etteivät vastarintataistelijat pääsisi niiden suojaan piilottelemaan. Huipulla oli jäätävän kylmä, mutta auringonnousu seudun korkeimmassa kohdassa, Virgen Marian jalkojen juuressa oli upea. Alas luisuttiin hiekkaista polkua ja majatalossa odottikin tuoreet sämpylät ja kahvi aamupalaksi.

Paluumatkalla päivänvalossa näki jo paremmin kuinka kapeaa tietä oli ylös tultu...

Auringonnousu Mt Ramelaun huipulta

Alaspäin ja aurinko jo vähän lämmittää

Meillä oli vielä hyvä tuuri, kun Hatubuilicossa sattui olemaan viikottainen markkinapäivä. Väkeä oli monesta kylästä, kaikki tervehtivät iloisesti. Myytävänä oli vihanneksia, betelpähkinää ( mummoja hymyilemässä suut punaisina), paikallista tupakkaa, perinteisiä tais-vaatteita jne. Kiva oli kävellä ympäri torialuetta. Ajomatka takaisin Diliin oli taas pitkä ja kivinen.

Markkinoille menossa myös naapurikylien väki

Kylän pojat halusivat meille poseerata

Tupakan ostossa

Tuomas oli vähän pelottava

Oppaiden kanssa ehdittiin jutella monenlaista. Väittivät, että Timorissa ei juurikaan ole korruptiota, koska kuka tahansa voi käräyttää lahjuksia ottaneen virkamiehen, joka sitten nopeasti saa potkut. Poliisit ovatkin kyllä olleet Itä-Timorissa todella mukavia ja hymyileviä, ja toivotaan että kertomus on totta. En tiedä kuinka paljon sitten vaikuttaa vielä YK:n näkyvä läsnäolo. Uuteen presidenttiin kaikki tuntuivat myös olevan tyytyväisiä, ja Itä-Timorilla onkin ollut hyvä tuuri poliitikkojen kanssa tähän asti. Lääkäreitä ja hammaslääkäreitä on todella vähän, ja niistäkin suurin osa kuubalaisia. Ihmiset omistavat maansa, ja saavat hyvät korvaukset öljy- ja kaasulöydöistä. Öljyrahaa tulee maahan koko ajan enemmän. Koulu on ilmainen lukuunottamatta yksityisiä yliopistoja.

Timor Leste, my new favourite country

Pilkahduksia Portugalia Aasian kaukaisimmalla laidalla. Pousadat ja muut kolonialistiset rakennukset. Kieli: täällä puhutaan tetunia, kymmeniä paikallisia kieliä, portugalia ja indonesiaa. Ihmiset jotenkin hämäävän etelä-amerikkalaisia. Trooppinen saari, jolta löytyy sekä maailman parhaimmat koralliriutat, aina helteinen sympaattisen pieni rantapääkaupunki Dili, että sumuiset pyhät vuoret. Rikkauksina öljy, kahvi, sekä käsittämättömän sitkeät ja sinnikkäät hymyilevät timorilaiset. Historia on ollut raaka, kuten Tuomaksen tekstistä voi lukea. Timorilaisia ovat alistaneet ja murhanneet vuorollaan portugalilaiset, japanilaiset, australialaiset ja indonesialaiset. Historian jäljet ovat täällä fyysisesti läsnä YK- joukkoina, pommitettuina talonraunioina ja poltettuina metsinä. Traumaattisia kokemuksia on lähes kaikilla aivan pienimpiä lapsia lukuunottamatta. Toivottavasti traumat eivät periydy ja johda uuteen väkivaltaan. Toivottavasti traumoista ja ihmisoikeusrikkomuksista ei vaieta ja pommitettuja taloja piiloteta. Toivottavasti timorilaiset saavat oikeutta, mutta eivät hanki sitä katkeroitumisen uhalla. Toivottavasti maan johtajat pysyvät hyvinä ihmisinä eivätkä kyynisty ja korruptoidu. Toivottavasti öljy auttaa poistamaan köyhyyden, kouluttamaan timorilaisia ja pienentämään äitiys- ja lapsikuolleisuutta, mutta ei saastuta puhtaita riuttoja ja jo veren tahraamia pyhiä metsiä. Toivottavasti timorilaisilla riittää uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Maa on vielä aivan alkutekijöissään. YK on auttanut luomaan muun muassa oikeusjärjestelmän, koululaitoksen, terveydenhuoltoa, kouluttanut poliisit ja armeijan jne, mutta paljon on vielä tekemistä.

Äitiys- ja lapsikuolleisuus ovat jo huimassa laskussa, mutta edelleen niin sanotut ehkäistävät tai hoidettavat syyt tappavat (pneumonia, malaria, ripuli jne.). Aliravitsemus on yleistä, samoin syntymärekisteröinnin ja näin ollen henkilötunnuksen puuttuminen. Vain kolmanneksessa synnytyksistä on mukana koulutettu kätilö. Syntyvyys on korkea: 7,7 lasta per nainen. Puhdas juomavesi ja jonkinlaiset saniteettimahdollisuudet on alle puolella.

Dili on sympaattisen pieni pääkaupunki aivan meren rannalla. Rantabulevardilla myydään kookospähkinöitä ja tuoretta kalaa. Yhdessä kohdassa on pöytiä ja pistorasioita, ja ilmainen wifi. Parhailla paikoilla rannassa on kylläkin lähetystöjen aidattuja palatseja. Paljon pommitettuja talonraunioita. Parin kilometrin päässä keskustasta on hiekkarantoja, joilla saa olla lähes yksin. Edellinen presidentti rakennutti presidentinpalatsinsa omien sanojensa mukaan koko kansalle: ovet ovat avoinna ja pihalla on leikkikenttä. YK-autoja on joka puolella. Muuten liikenne on maltillista ja uskaltaa hyvin pyöräillä seassa. Ihmiset ovat todella ystävällisiä. Kaduilla näkee paljon länsimaalaisia: YK:n lisäksi täällä työllistävät useat NGO:t. Tällä on varjopuolensa: Dilissä hotellien ja ravintoloiden hinnat ovat korkeat, eikö paikallisia juuri ravintoloissa näy. Dilissä pyöräillään ympäri kaupunkia rikkinäisillä pyörillä (Tuomaksen penkki on ruostunut kiinni niin alas kuin mahdollista, minun penkki heiluu ylösalas, takajarru hankaa rengasta ja vanne on mutkalla), syödään lounasta intialaisessa ravintolassa katsoen samalla bollywood-elokuvaa työntekijöiden ja intialaisen YK-poliisin kanssa, hommataan Indonesiaan uutta viisumia (haetaan passikuvat punaisella taustalla), käydään rannalla katselemassa kun paikalliset perheet polskivat rantavedessä vaatteet päällä, melovat vuokrakanooteilla ja kalastavat. Ihmetellään kun sunnuntaina koko kaupunki on kiinni (pitkästä aikaa katolilainen maa), ostetaan reilun kaupan käsitöitä, kuunnellaan takseissa jumputtavaa espanjan- ja portugalinkielistä musiikkia, hymyilyttää. Kokeillaan kolmea eri ylihinnoiteltua majapaikkaa (koko kaupungin halvin hostellihuone 25 dollaria, rantahotellin basic room ilman parveketta ja merinäköalaa 85 dollaria, parhaana b&b keskustassa 45 dollaria), käytetään kaksi tuntia etsien Chega-näyttelyä ja kiroten taas kerran Lonely Planetin virheellisiä karttoja, vietetään monta tuntia vastarintataistelun museossa ja kävellään Santa Cruzin hautausmaalla. Hautausmaa on aivan täyteen ahdettu, eikä hautojen välillä oikein mene polkujakaan. Surullisin hautausmaa missä olen käynyt, aivan liikaa lasten ja nuorten hautoja. Myrskytaivas sopii hyvin kuvaan.

Täyteen ahdettu Santa Cruzin hautausmaa, vuoden 1991 verilöylyn tapahtumapaikka

Itä-Timor on kiehtova maa, mielenkiintoista on nähdä miten maa kehittyy. Ihmiset ovat ystävällisiä, luonto on monipuolinen ja turismia äärimmäisen vähän. Infrastruktuuri vielä huonoa joten matkustaminen paikasta toiseen hidasta, mutta kylläkin kaiken vaivan arvoista. Paljon jäi vielä näkemättä kun aika oli rajallinen. Turvallinen olo oli koko ajan. Uusi lempimaani, suosittelen :)

Dilin kaduilla näkyi vielä paljon pommitettuja talonraunioita

Ronaldo on täälläkin suosittu :)

Aasialaiseen tyyliin lastattuja mopoja näkyi...

...mutta myös todella paljon YK-autoja. Tämä YK-poliisi on tullut biitsille!

Tämä ranta löytyi aivan parin kilometrin päässä keskustasta

Keskustan rantabulevardilla ostamassa matkaevästä

Trans-Flores Highway - Tidak apa apa!

(13.-15.10.2012)

Trans-Flores Highway, päivän 2 ilta, Bajawa:

"Hui kun on kylmä! Ei olisi uskonut, että Floresillakin voi olla kylmä, täällä kun on hikoiltu aivan kamalasti yli kolmenkymmenen kosteissa helteissä. Bajawassa on kuitenkin todella kylmä näin pimeän aikaan. Kaksi päivää ollaan nyt ajettu (tai siis Hermus, kuskimme, on ajanut) Trans-Flores highwayn mutkaisia teitä. Välillä luikerrellaan serpentiinejä vuoristossa, välillä seuraillaan rannikolla rantaviivaa parin metrin päässä merestä. "Highway" on yhtä kapea kuin Tanhuan tie. Välillä kivivyöry on tukkinut puolet tiestä, toisaalla kaivinkone korjaa edellisen vyöryn jälkiä. Jossain levitetään miesvoimin uutta asfalttipintaa. Tiellä juoksee laihoja lapsia, vuohia, mustia pikkupossuja ja jolkottelevia koiria. Hevoset ja lehmät pällistelevät tien pientareella. Moottoripyöriä sujahtelee vastaan ja ohi, vasemmalta ja oikealta. Koko perhe mopon kyydissä. Kuorma-autoja, joiden lavat ja katot ovat tupaten täynnä kirkkoon meneviä nuoria poikia, jotka vilkuttavat iloisesti. Vastaantulijoita tervehditään töötillä, sillä myös varoitetaan ennen mutkaa tai ohitusta.

Hermus ja hedelmäpuut

Luonto ympärillä on runsas, vaihteleva. Tulivuoria metsäisine rinteineen, mustia laavahiekkaisia rantoja joilla sinisiä kiviä, vitivalkoisia rantoja. Tyyni meri, toisaalla valtavat, vaaralliset rantaan kaatuvat kivikkoaallot. Jättimäisiä bambuja, pitkiä ja ohuita papaijapuita. Joka paikassa on banaanipuita ja kookospalmuja. Riisipeltoja, jollain ihmeen konstilla vehreinä näin kuivan kauden loppupäivinäkin. Ohitamme perheen, joka tien laidassa ojentelee käsiään ylöspäin ja huutelee - pikkupoika heittelee kookospähkinöitä palmun latvasta. Kahviviljelmiä (kopi Flores), kaakaota kuivumassa pientareella. Pysähdytään meren rannassa kojulle, josta ostetaan lämmin Sprite. Myyjä innostuu, kun puhutaan vähän indonesiaa, ja alkaa kantaa Tuomakselle hedelmiä puista maistettavaksi. Asam (tamarindi) maistuu ufo-karkeilta. Cashewin hedelmä näyttää chilipaprikalta, mutta maistuu makean kitkerältä, ja kuivattaa suun rutikuivaksi. Myyjä nauraa tyytyväisenä kun Tuomas toteaa "enak!", herkullista. Autoon päästyämme Tuomas juo puoli litraa vettä. Hermus vilkuilee vesipulloamme paheksuvasti. "Aqua good, you water no good". Näyttää kurkkuaan ja korisee. Tämänköhän takia on kurkku kipeä, mietin, ja siitä lähtien ostamme vain Aqua-merkkistä vettä. Syödään nasi gorengia, gado gadoa, tofua ja tempeä, kalaa ja sataykanaa. Illalla pari Bintangia kynttilänvalossa, kun sähkökatkos on pimentänyt Monin kylän. Monissa basic majoitus, mutta hyttysverkko ja kuuma vesi! Yö viileä. Naapurissa ruotsalainen AA-kerhon terapeutti. Ei juo kanssamme Bintangia, mutta illalliselle lähtee ja jutellaan mukavia.

Hermus ei puhu englantia. Muuta kuin "slow slow" ja "foto foto?". Onneksi meillä on phrase book. Hermus on 38v, hänellä on 7-vuotias tyttö. Hermus polttaa jatkuvasti tupakkaa. Tykkää katsoa jalkapalloa, mutta ei jaksa pelata (näyttää mahaansa). Kun kehumme häntä hyväksi kuskiksi, kertoo ajaneensa autoa jo 27 vuotta. Kuunnellaan koko kolmen päivän matka samaa indonesialaista balladilevyä, jonka lauluissa toistuvat sanat paskali, silakan, kalu ja hattivatti. Kommunikointi on hieman haasteellista, mutta saadaanpa kolmen päivän indonesian intensiivikurssi. Tidak apa apa! No problem!

Aamulla 05:00 ajeltiin Monista Kelimutun kansallispuistoon, jossa käveltiin ylösalas auringonnousussa. Kelimutun kraaterijärvet ovat paikallisille pyhiä: henget muuttavat niihin asumaan, kun ihmiset kuolevat. Kuoleman jälkeen selviää, mihin järveen mikäkin sielu päätyy, riippuen siitä, minkälainen ihminen on ollut eläessään. Mystisesti järvet vaihtavat väriä vuosien varrella. Isä Himmeli kertoi yhden järven olleen maidonvalkoinen 70-luvulla. Nyt yksi oli musta, toinen turkoosinvihreä ja kolmas taivaansininen. Selitystä värien vaihtumiselle ei kuulemma ole löytynyt. Sehän on kai itsestään selvää, mietin, väri riippunee siitä, minkälaisia henkiä järveen on kulloinkin muuttanut. Oli hieno paikka. Siellä oli lähellä taivasta ja maata. Ja lintuja oli niin paljon! Mustan järven ympärillä oli kovaääninen laulukonsertti menossa.

Minkähänlaisia henkiä tässä turkoosissa järvessä majailee?

Ylhäällä juotiin aamukahvit

Käytiin tänään myös Ngada-heimon perinteisessä kylässä, jossa kaimani Maria 30v esitteli meille tiluksia. Tai ihan ensin Tuomas päätyi pelaamaan jalkapalloa pikkupoikien ja äitiensä kanssa sillä välin, kun minä kävin vessassa. Marialla oli jo neljä lasta. Nuorimmat kaksoset 10kk konttasivat kovalla vauhdilla meitä vastaan ja tarrasivat jalkoihin kiinni. Vaippaa ei tarvittu täälläkään (vrt Kiina ja Mongolia), kun pylly paljaana sai viipeltää. Ihme kyllä eivät pelänneet ollenkaan valkoisia kummajaisia. Maria puhui ihmeen hyvää englantia indonesialaiseksi, ja kysyinkin, missä oli oppinut. Kuulemma vain jutellessaan turistien kanssa. Eikä tuossa kylässä edes joka päivä turisteja käynyt. Maria puolestaan ihmetteli, miten näin nuori voi olla jo lääkäri. Ja Tuomaskin dokter gigi!"

Ngada-heimon kylässä

Kylän miehet kokoontuivat omalle terassilleen...

...ja naiset omalleen. Betel-pähkinää jauhetaan ja tuijotellaan ihmeellisiä turisteja :)

Lasten leluina risan jalkapallon lisäksi pyöränkumi perinteiseen tyyliin

Maria

Päivä 3, Bajawa-Labuanbajo

"Tietyömaa: pikkupojat pyörittävät betonimyllyä. Mutkaiset bambujen reunustamat tiet jatkuu. Deja vu. Lukea ei voi, kun heti pyörryttää. Viiksimies ratsastaa hevosellaan ilman satulaa tupakka suussa. Poltettua maata tien vieressä. Nyt on maanantai. Kolmen viikon päästä alkaa työt! Ajamme pilveen. Korkea tulivuoren huippu häämöttää vasemmalla syvän laakson toisella puolen. Pomppuista. Pikkupoika isänsä kyydissä mopolla, kypärä päässä isällä, pojalla sylissä. Hati hati! Tuomas laulaa "I love you, paskaliii", Hermus mukana. Kivivyöry tukkinut tien, joudutaan odottelemaan kaivinkonetta. Nyt pyörryttää jo lukemattakin. Laskeudutaan lähemmäksi merta ja ilma lämpenee.

Tuomas menee opettelemaan arakin valmistusta. Ajettu noin puolitoista tuntia, ehkä yhdeksän jäljellä. Sairaan kuuma. Päänsärky alkaa uudestaan. Voisikohan se olla vain tämä kuumuus? Tai sitten mulla on joku penseä trooppinen tauti. Eilinen hotellihuone oli täynnä sääskiä. Mandissa vanhaa seisovaa vettä. Googletettiin malaria- ja denguesääsket, ei onneksi olleet ainakaan niitä. Eikä myöskään japanin enkefaliitin kantajia. Mutta kylläkin näyttivät aivan sand flyilta, jotka levittää leishmaniaasia. Googlessa ikäviä kuvia leishmaniaasileesioista. Täällä kyllä ei pitäisi sitä olla. Matka jatkuu. Omakotitalon kokoinen riisitehdas. Nainen pesulla tien varressa sarongin suojassa. Huomenna sataa Suomessa lunta, sanoi Jaska. Kerrotaan Hermukselle, joka järkyttyy."

10 tuntia ajettiin viimesenä päivänä, yhteensä kolmen päivän aikana koko Floresin saaren halki. Viimeiset pari tuntia sateli vettä. Sadekauden ei pitäisi vielä kuukauteen alkaa, mutta kadut ja ojat tulvivat jo, samoin jalkapallokentät. Nähtiin muutama kaatunut mopo. Nyt jo Labuanbajossa Floresin länsikärjessä. Täällä snorklausta ja Komodon varaanit, mutta niistä myöhemmin lisää. Hyvää yötä :)!

Sadekausi taisi alkaa etuajassa?

Ekan ajopäivän kylävierailulla käytiin katsomassa käsitöiden valmistusta, tässä lankojen värjäys menossa

Kehrääjämummo