Kun menee kauas, näkee lähelle

Kun syyskuun 3. päivänä tuli meidän, Reetan ja Paavon, kotiinpaluun aika,

oli ensimmäisenä mielessä: olisihan tätä matkustamista vielä voinut

muutaman päivän jatkaakin. Joskus kannattaa olla varovainen sen suhteen

mitä toivoo. Meillä oli tarkoitus lentää Pekingistä Moskovaan ja siellä

vaihtaa Helsingin koneeseen. Mutta koska Pekingin lennon lähtö myöhästyi

kolme tuntia, missassimme tietysti jatkolennon. Moskovan kentälle saapuessa

odotimme kauan, että hirveä turistilauma oli ensiksi saanut selvitettyä

omat jatkolentonsa, ennen kuin uskalsimme mennä kysymään lentokentän

virkailijanaisilta. Virkailijat olivat pahantuulisia ja kireitä siitä, että

olivat joutuneet niin monta kärsimätöntä ihmistä palvelemaan kiireessä.

Ensimmäinen virkailija ilmoitti meille, että jatkolentomme on vasta

seuraavana päivänä, ja voisimme yöpyä missä vaan. Ilmeisesti hän näki

lennon myöhästymisen meidän omana ongelmana. Seuraava virkailija sentään

sanoi, että pääsemme lentokenttähotelliin yöksi, mutta nyt pitää vielä

jaksaa 10 minuuttia odotella. Odottelimme siis lisää, ei 10 minuuttia vaan

ainakin tunnin. Kun vihdoin pääsimme hotellille vievään bussiin,

odottelimme taas lisää, koska toisestakin terminaalista tulisi matkustajia

hotellille. Vietimme kentällä siis useita tunteja, jolloin emme saaneet

vettä tai ruokaa tai päässeet vessaan. Kukaan ei pahoitellut lennon

myöhästymistä ja odottelua, vaan päinvastoin kohtelu oli jopa tylyä (vaikka

Paavo puhui heille heidän omaa kieltään). Väkisinkin mieleen nousivat

sanat: "Jos meillä olisi ollut suomalaisen lentoyhtiön lento...".

Lentokenttähotellilla emme saaneet poistua hotellihuoneestamme mihinkään,

koska olimme ilman viisumia transit-alueella. Käytävässä oli vartija

vartioimassa ja ruoka tuotiin suoraan huoneeseen. Miksihän sitä juuri

silloin joutuu tähän tilanteeseen, kun kerrankin EI ole muistanut pakata

hammasharjaa ja -tahnaa käsimatkatavaroihin? Olimme kuin luksustason

vankilassa sen yön ja seuraavan aamupäivän. Vapaus koitti taas, kun

pääsimme takaisin lentokentälle. Ajatus oli nyt vaihtunut toiseen: ihana

päästä Suomeen ja kotiin!

Kaukomaan reissulta palatessa osaa aina hetken aikaa taas arvostaa

kotimaataan ja sen puhtautta. Ai niin, vettä voi juoda suoraan hanasta!

Käsidesin käytön voi huoletta lopettaa. Kaupassa on hyllymetreittäin eri

juustolaatuja ja ystävällinen myyjä. Ulkona on raikasta ja hyvä hengittää.

Metsä on lähellä. On hiljaista ja väljyyttä. Reissulta kun palaa, voi jo

alkaa suunnitella seuraavaa, olenhan suomalainen jolla on siihen varaa.

Moskovan kentällä tapasimme kiinalaisen Julien, joka oli tulossa Helsinkiin

opiskelijavaihtoon. Hän kirjoitti minulle pari päivää Suomeen tulon

jälkeen: "Totuttelen nyt uuteen elämääni täällä Suomessa. Minulla on hieno

asunto ja mukavat tutorit. Ja taivas on todella kirkas!"

Usein vasta jälkikäteen huomaa, kuinka avartavalla matkalla onkaan juuri

ollut. Maailmalla on niin paljon paikkoja, asioita ja ihmisiä, jotka

tekevät vaikutuksen, saavat ihastelemaan ääneen, hymyn huulille tai

yllättävät. Tai sitten nostattavat puistatuksen, ihmetyksen tai

harmituksen. Olipa reaktio positiivinen tai negatiivinen, se on silti

kokemus joka jää mieleen. Minulle päällimmäisenä mieleen jäivät

Olkhon-saaren hiekkatiet ja näkymät Baikal-järvelle, Mongoliassa jurtat ja

mongolialaiset lapset, ja Kiinassa muuri, paksu, hiostava ilma ja metrolla

matkaaminen. Junamatkoista mieleen jäivät vessat, kanssamatkustajat,

samovaari ja pysähdykset, jolloin pääsi hetkeksi ulos.

-Reetta

Keisarien kaupunki

Pekingiin keskelle savusumua ja väenpaljoutta saavuttiin 27.8. Ensivaikutelma on kiinnostusta herättävä erikoisine ruokineen ja kirjainmerkkeineen. Kommunikointisanastona ni hao ja xiexie, eiköhän näillä pärjää. Taivallus Kiinassa alkoi 2 tunnin pyörimisenä rautatieaseman läheisyydessä etsien ottoa ja taksia. Hiestä märkänä helteessä rinkkojen kanssa, ei siis herkkua. Rahat saatiin ja takseilla puoteltiin hostellille tunnelmalliseen hutongiin keskellä Pekingiä. Hutongit ovat vuosisatoja säilyneitä pikkukujia kauppoineen ja mahjongia pelaavine vanhuksineen. Hostellilla oli heti ekana iltana bbq-juhlat, kun yksi työntekijä täytti vuosia. Grillistä saatiin lihavartaita ja maissia, lisäksi salaatit. Hintaa juhlalle tuli 6e. Herkullista oli, myös Tsingtaoa sai siemailla rajattomasti. Työntekijät kippistelivätkin usein kiinalaisen tavan mukaan. Koskaan ei saa juoda yksin. Illan kruunasi tietenkin ystävämme Paavon tunnelmallinen kitarointi, jota ihastelivat ranskalaiset, jokseenkin penseät saksalaiset ynnä jenkit.

Heti aamusta lähdettiin kahlaamaan pakollisia nähtävyyksiä. Itsellä olo heikohko, Mongolian tuliaisena flunssa ja ajoittaisia vatsakramppeja edelleen. Hieman paremman olon vuoksi päätän lähteä mukaan. Kiellettyyn kaupunkiin piti tietenkin päästä. Sitä ympäröivällä muurilla ja vallihaudalla on keisarien aikaan eristetty keisarinpalatsi ja puistoalue rahvaasta kansasta. Aina kansa ei edes tiennyt minkänäköinen koko hallitsija olikaan. Kielletyn kaupungin temppeleiden katot olivat keisarillisen keltaiset. Muutoin mieleen jäivät muurin läpi invasoituneet kiinalaiset turistit, kiinalaiset turistit ja kiinalaiset turistit. Voi kun Ming-dynastian keisari olisikaan näkemässä. Paahtava aurinko kun lisätään olin aika lailla valmis. Muut kävivät vielä näköalakukkulalla, jolla Ming-dynastian viimeinen keisari hirtti itsensä. Illasta suunnattiin Nanluoguxiangin kauppakadulle ostamaan tuliaisia ja syömään. Löydettiin hyvä ravintola, muistaakseni Luogu, hinnat noin 2-5e. Kiinassa on joukko mielenkiintoisia ruokailutapoja, ruokaa pitää aina jättää, jotta ei tulisi tunnetta, että ruokaa on ollut liian vähän. Yleensä ruokaa on todella suuret annokset, joten vaaraa ei ole. Ruokajätteen määrää kompensoidaan käyttämällä esimerkiksi siasta kaikki mahdolliset osat. Syömäpuikkoja ei saa jättää pystyyn riisiin eikä osoittamaan ketään, kalan ruodot tulee sylkeä suoraan pöydälle, kippistäessä alempiarvoinen kippistää aina ylempiarvoisen kipon alapuolelle yms. Lisäksi mielenkiintoinen tapa on jättää yleensä pikkurillin kynsi pitkäksi, jolla on ilmeisesti hyvä kaivella nenää.

Taivaan temppelin puistossa käytiin piknikillä. Jokaiseen puistoon on pieni sisäänpääsymaksu, mikä herätti hieman ihmetystä. Puiston täyttivät vanhukset, jotka tanssivat rivitanssia, harrastivat taijia tai pelasivat mahjongia. Kyseistä peliä oli yleensä seuraamassa äärimmäisen tarkkaavaisina kymmenen muuta miestä. Niin ja onneksi Pekingin puistoissa on taajaan toiletteja. 

Taolaisten helvetin temppeli oli mielenkiintoinen. Siellä oli eri osastoja, joissa oli ihmisiä ja piruja esittäviä patsaita. Jokaisella departtamentilla oli lisäksi omat jumalansa. Esillä oli kuoleman osastoa, hyvän tekemisen osastoa, epäoikeudenmukaisesti kohdeltujen osastoa yms. Lähinnä sanoma oli, että elä hyvin, älä vahingoita ihmisiä äläkä eläimiä. Pahojen ja hyvien tekojen suhteen perusteella toisessa elämässä voi syntyä hyönteiseksi, joksikin nisäkkääksi kuten siaksi tai ihmiseksi.

Pekingiläinen ooppera oli oma lukunsa, kiehtovan kuuloista laulua, mutta varmaan 2/3 osaa näytelmästä oli teatteria ja akrobatiaa. Viikon aikana käytiin myös akrobatia- ja kungfutse- näytöksissä. Äärimmäistä taituruutta saatiin ihastella. Jälkimmäinen show oli itseasiassa Kungfutse Panda, jossa lapsetkin pysyivät tyytyväisinä. Kiinalaisilla lapsilla on muuten kävelyiästä alkaen jalassa "läppähousut" eli takapuolen kohdalla on reikä, jolloin tarpeiden teko onnistuu vaivattomasti missä tahansa. Kätevää, vaippoja ei tarvita ollenkaan.

Art Zonella käytiin taidetta katselemassa, joku tykkäsi joku ei. Lisäksi yritettiin löytää maanalaista kaupunkia tuloksetta. Oli kuulemma kiinni, oppaissa on kerrottu, että joistakin pikku kaupoista saattaa päästä salaovesta sisään. Sellaista ei kuitenkaan löydetty. Hutongin kujat olivat silti mielenkiintoisia.

Englantilainen Carli liittyi seuraamme Kiinan muurin retkelle. Meillä oli kolme vaihtoehtoa: erittäin suosittu paikka, vähän roughimpi paikka ja extreme paikka. Päätettiin valita vaihtoehto b, jossa ei olisi liikaa aurinkohattuja eikä puolestaan liian raskaskaan ripuloiville matkalaisille. Hostellimme isäntä Bobby lähtee kuskiksi Huanghuan muuriosuudelle noin 3h päähän Pekingistä. Eka tunti menee kaupungin ruuhkista poispääsyyn, matkapäivä on lauantai, joten moni mopoilee. Perillä havaitaan jyrkkä ja osittain kunnostamaton muuri ja turisteja ei näy. Wuhuu. Talsiminen ylämäkeen ottaa voimille, mutta uurastus palkitaan 5. tornin kohdalla, jossa tähyillään maisemia. Ällistyttävät maisemat, voi vain kuvitella sitä työmäärää, joka on vaadittu tämän muurin pykäämiseen. Kiinalaiset kyllä osaavat ja tekevät mahdottomasta mahdotonta. Osa muurista menee jyrkkää vuorta ylös, kun olisi helpompikin reitti vieressä. Pilvien seassa muuri jatkuu kaukaisuuteen. Onneksi ei muuten satanut, olisi ollut liian vaarallista kävellä tasaista laattaosuutta (kuin valtava vesiliukumäki). Hätä ei lue lakia, mutta ei siitä sen enempää. Illasta päivän kruunasi rentouttava kokovartalohieronta.

Jenni lähti 2.9. aamulla, nyyh. Paavon ja Reetan kanssa etsittiin tuliaisia ja nautittiin viimeisestä päivästä Pekingissä. 3.9. aamulla Paavo ja Reetta lähtivät, nyyh. Olivat jääneet Moskovaan yöksi, kun lento Pekingistä oli myöhästynyt. Nyt jo kaikki kaverimme onnellisesti kotona. Mutta, mutta Medventures-juna paahtaa edelleen! Kaisa-Maria löytää silmä- ja aurinkolasit silmälasitavaratalosta ja näkeekin siis jatkossa. Lasit vahvuuksilla sai mukaansa tunnissa. Illallinen kaupungin parhaassa kasvisravintolassa. Meidän junailumme jatkuu 4.9. kohti Chengdua ja Lounais-Kiinaa. Hei, hei Peking!

-Tuomas

 P.s. pahoittelut kuvien asetteluun liittyvistä ongelmista, yritetään korjata myöhemmin, terkut Balilta! :)

Kotimatka

Nimeäni kuulutetaan, juoksen kovempaa. Moskovan kentällä portaissa eteeni jumittuu nainen noin 13cm koroissa, tiukka hame. Hänen menonsa laukkuineen on hidasta ja hankalaa. Argh, mun lento lähtee just, koita nyt kipittää johonkin suuntaan, ajattelen.

Niin, kuukausi matkalla vieraista kulttuureista vaikutteita saaden ja huomaan olevani suomalaisempi kuin koskaan. Pukeutunut erittäin järkevästi lenkkareihin ja verkkareihin. Tämä on toimiva asukokonaisuus, joka on valikoitunut niin lentokentällä juoksemiseen, museoon, junaan, Moskovan vilinään, Siperian tähtitaivaan alle, härkävankkurikyytiin, kuin Pekingin sykkeeseenkin.

Jotain kuitenkin olen muista kulttuureista oppinut. Venäjällä on tärkeintä, että paperit ovat kunnossa. Ei ole väliä ovatko ne oikeat vai väärennetyt paperit. Ei ole väliä millä konstilla olet paperit hommannut, kunhan ne ovat muodollisesti kunnossa.

Mongolian paimentolaisilta opin, että emme ole kellon orjia. Opin myös sen, että jos et täysin sisäistä tuota edellistä, vaan haluat noudattaa sovittua aikaa (kuten julkinen liikenne), niin älä ainakaan luota shamaaniin. Zingis ei tule ja mene aikataulun mukaan. Eikä muuten kyllä se bussikaan. Ulan Batorlaisilla on tapana myöhästyä minimissään  tunti. Syy on ruuhka, ja se ei ole tekosyy.

Pekingissä opin röyhkeyttä ja pitämään puoleni. Ilman kyynärpäitä ei saa mitään. Jos viet taksin toisen nenän edestä, niin todellakin otat sen. Seuraavaa ei välttämättä tule.

Katson lentokoneesta nousevia kanssamatkustajiani. Keski-ikäinen nainen, suupielet hieman alaspäin, oikein käytännöllinen maantienvärinen lyhyt permanentattu tukka, kansitakki, farkut, asialliset kävelykengät. Seurassaan mies, reagoimaton ilme, nahkapusakka, T-paita, iskelmäkengät. On hiljaista ja väljää, en töni. Katson kelloa, olemme ajassa. Ah, Oulu :)

-Jenni

Jurtasta jurttaan osa 3: Tsingis Kaanin härkävankkureissa

Mr Boldin luona tervetuliaisteen jälkeen kiivettiin perheen pikkutyttöjen kanssa viereisen kukkulan huipulle, josta oli aivan upeat maisemat. Boldin perheen luona oli väkeä niin paljon, että meni seuraavaan päivään asti päästä sukulaisuussuhteista selvyyteen. Paikalla oli Bold vaimoineen, tytär, poika vaimoineen ja vauvoineen (toinen reilun vuoden ja toinen kymmenen päivää), Boldin vaimon sisko miehineen ja heidän neljä lastenlastaan. Illalla kävi ilmi, että 6-vuotias poika ja 9-vuotias tyttö puhuvat jonkin verran englantia, ja kommunikointi helpottui huomattavasti. Kaikki olivat ystävällisiä ja oli mukavaa. Seurattiin lehmien lypsämistä, kannettiin puita, päästiin ampumaan jousipyssyillä perinteisiin vaatteisiin puettuina, ja toki illan hämärtyessä Tuomas sai taas uuden jalkapallokaverin.

Parikymmentä ihmistä ahtautui kolmeen jurttaan, joten osa meistä joutui taas nukkumaan lattialla ja osa kapeissa sängyissä kahdestaan. Ilta oli todella kylmä, joten lämmitettiin kamiinalla jurtta saunalämpimäksi, että lattiallakin tarkenisi nukkua. Otsalampuista valot pois, ja kohta alkoikin lattialta kuulua pikku tassujen tepastus, seinäkankaiden välistä rapina, ja lopulta kun valo sytytettiin vilisti Reetan rinkasta ulos hiiri. Lattialla nukkuvat Jenni ja Carli yrittivät kietoutua makuupusseihinsa mahdollisimman tiiviisti, ettei pään ohi vipeltävä hiiri päätyisi makuupussin sisälle. Sängyissäkään ei ollut turvallista; Paavon vierestä hiiri pyyhälsi makuupussia hipoen. Kukaan ei oikein siinä vilskeessä saanut nukuttua, mutta lopulta onneksi päälle jätetty otsalamppu rauhoitti tilannetta sen verran että pääsi nukahtamaan. Toki pissalla piti vielä käydä pilkkopimeässä, jossa näkyi vain linnunrata, lehmien kiiluvat silmät ja kuului ruohon mutustelu. Nukahtaessa ehti vielä ajatella, kuinka rauhoittava lehmän raskas hengitys jurttakankaan toisella puolen onkaan.

Aamulla huokaistiin helpotuksesta, kun kenenkään makuupussista ei löytynyt hiirenraatoa. Tyypillisen aamiaisen jälkeen Mr Boldin vaimo opasti tyttöjä tekemään monimutkaisista solmuista perinteiset napit. Pojat saivat sillä aikaa vielä ampua jousipyssyllä. Annettiin perheelle tuliaiset, eli värikyniä, tarroja ja vihkot lapsille, lisäksi pussi pähkinöitä ja vielä hammasharjat, jotka Boldin vaimo jakoi tyytyväisenä lapsille. Tuomas näytti miten hampaat pestään ja lapset seurasi tarkkaavaisina. Hammasharjat tulee kyllä tarpeeseen, sillä jo pienillä lapsilla näkyi paljon kariesta, ja jossain perheessä näytti olevan käytössä vain yksi yhteinen kulunut hammasharja. Vastalahjaksi saatiinkin sitten suuri kohteliaisuus, kun herra Bold tarjosi meille nuuskarasiaansa. Kyseessä on jonkinlainen haisteltava tupakka, jossa on seassa erilaisia yrttejä, ja se aukaisi tukkoisen nenän kyllä tehokkaasti.

Viimeisen päivän ohjelmaan kuului vielä lounastaa neljännessä perheessä, ja hyvästien jälkeen lähdettiin jälleen härkäkärryillä takaisinpäin kohti Tereljin kylää. Viimeinen vierailu oli aika outo ja tuntui turhalta; lähinnä makoiltiin jurtassa kun suku oli metsässä shamaanimenoissa, jonne ei kehdannut mennä kun ei oltu kutsuttu. Emäntä oli kyllä ystävällinen ja teki hyviä pasteijoita ja maitoteet lounaaksi. Odoteltiin ja odoteltiin. Kuudelta oli tarkoitus lähteä perheen isän kanssa härkäkärryillä kylää kohti, josta bussi Ulaan Baatariin lähtisi seitsemältä. Pakattiin kamppeet hyvissä ajoin ja mentiin pihalle odottelemaan. Vartin yli kuusi härkä söi edelleen ruohoa valjastamattomana, eikä meidän kuskia näkynyt. Rummutus kuului metsästä ja sinne kannettiin lisää teetä. Mietittiin mitä tehdä. 20 yli todettiin, että pakko lähteä kävelemään jos meinaa ehtiä bussiin. Perheen äiti näytti meille suunnan: tuon metsän halki pellolle, sieltä löytyy jostain tie... Mutta sen joen yli te ette kyllä tule pääsemään ilman härkää tai hevosta! Lupasi lähettää miehensä heti kovaa vauhtia perään, kun metsästä joutaisi. Käveltiin lujaa vauhtia, tie löytyi mitä seurata, ja maisemat näytti toisen päivän retken johdosta tutuilta. Tuossa oli se paikka, missä Chuluunhuun poika tippui hevosen selästä, kohta tulee joki... Vähän mietitytti kyllä, miten ihmeessä joen yli pääsisi, kun vettä oli kai puoleen reiteen. Bussi Ulaan Baatariin olisi illan viimeinen, ja junakin lähtisi aamulla aikaisin kohti Pekingiä... Kysyttiin matkan varrelta parista jurtasta kyytiä, mutta ei löytynyt.

Kun oltiin lähes joella asti alkoi takaa kuulua säännölliset "hachuu!!"-huudot, ja kohta Mr Enhee kaahasikin härkäkärryllä paikalle pelastamaan meidät. Hypättiin kyytiin, pidettiin kaikki toisistamme kiinni ja mentiin lujaa kuoppaista tietä ja mutaisia ojia. Yhtäkkiä joki tuli näkyviin, ja ei herranjumala, ei se ollutkaan sama kuin ensimmäisenä päivänä, vaan huomattavasti leveämpi. Virta oli kova ja joki näytti kyllä aivan ylitsepääsemättömältä. Keskellä oli iso auto jumissa, täynnä ihmisiä. Toinen citymaasturi nousi juuri joesta ja matkustajat avasivat ovet päästäen sisätiloihin tulvineet vedet ulos. Mr Enhee vain hymyili ja sanoi että shamaanimenoissa oli itse Chenggis tullut hänen ruumiiseensa. Paljon ei ehtinyt pelätä kun yhtäkkiä kuului "chuu!!" ja jo oltiinkin keskellä kuohuvaa virtaa. Pelko muuttui valtavaksi riemuksi, kun härkä hitaasti ja varmasti veti meitä kohti vastarantaa ja ylös rantapengertä. Hurraten saavuimme kylään, kiittelimme Tsingis Kaanin ja hyppäsimme bussiin.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Ger to Gerin reissu oli upea kokemus. Nomadiperheiden arkielämään pääsi kurkistamaan vierestä ilman sen kummempaa järjestettyä ohjelmaa, sai asua jurtissa paikallisten tapaan ja syödä heidän perinteisiä ruokiaan (ruokapostaus tulossa erikseen), yrittää kommunikoida englannin, mongolian ja elekielen sekoituksella. Ihmiset olivat todella ystävällisiä, vaikkakin valitettavasti kylää lähimpänä olevissa perheissä oli ehkä aistittavissa jo pientä kyllästymistä turisteihin (lähimpänä kylää asuvat saavat kai reilusti eniten vierailijoita, kun yhden ja kahden päivän retkeläisetkin käyvät näissä perheissä). Muualla aitoa kiinnostusta tuntui vielä olevan puolin ja toisin. Olisi ehkä parempi idea muutenkin viettää koko neljä päivää yhdessä tai kahdessa perheessä; tuntui, että vähän liian kiireellä sai siirtyä paikasta toiseen aina kun alkoi tutustua ihmisiin. Mikään luksusreissu tämä ei tietenkään ollut, vaan ihan tyytyväisinä mentiin UB:ssa pizzalle, suihkuun ja hiirettömään sänkyyn :)

- Kaisa-Maria

Jurtasta jurttaan osa 2

...aamuyöstä heräsin kauhusta jäykkänä: jonkun raskas hengitys kuului aivan jurtan kankaisen seinän takaa, pääni vierestä. Jurtassa oli pilkkopimeää, ja kaikki muut tuntuivat nukkuvan. Juuri kun olin pomppaamassa sängystä ylös etsimään otsalamppua hengitysääni alkoikin liikkua. Kuuntelin kun ääni siirtyi Paavon ja Reetan kohdalle, sitten Jennin, ja pikkuhiljaa muutkin alkoivat heräillä. Otsalampun valossa yhdessä pohdittuna ääni ei enää ollutkaan niin kamalan pelottava. Totesimme sen olevan todennäköisesti hevonen tai lehmä. Useaan otteeseen heräilin myös koirien ulvontaan ja haukkuun; ne tekivät töitä koko yön. Mongolian maaseudulla koirat ovat ensisijaisesti paimenkoiria ja karjan ja ihmisten suojelijoita. Reetta olikin herännyt yöllä ja nähnyt toisen perheen koirista livahtavan jurttakankaan aukosta ulos, oli kai käynyt tarkistamassa että vierailla on kaikki hyvin. Ukkosmyrsky myös pyyhkäisi yöllä ylitsemme. Jännittävä yö siis, mutta kylmä ei tullut.

Aamiaisen (leipää, voita ja teetä) jälkeen Chuluunhuun pojat satuloivat hevoset ja lastasivat laukkumme härkäkärryyn. Hieman jännitti, kun tänään tarkoitus oli taivaltaa 23 kilometriä eilisen kolmen sijaan, ja aurinkokin paahtoi kuumana. Alkumatka taittui kuitenkin nopeasti, kolme meistä aina hepoilla ja kolme kärryissä. Hepat oli rauhallisia. Tykkäsivät kulkea jonossa, ja raviinkin sai ihan kannustaa. Härkä oli lasteineen huomattavasti hevosia hitaampi, ja jossain vaiheessa näytti selvästi uupuvan. Pariin otteeseen ihan pysähtyi ja meni maahan lepäämään. Meillä tietenkin kävi sääliksi, ja kärrykyytiläiset siirtyivät sitten kävelemään, paitsi toki paikalliset pojat, jotka jatkoivat kärryissä uniaan. Kummasti härkä kuitenkin perille päästyään onneksi virkistyi, eikä yhtään enää ollut tarvetta makoilla. Hevosille ja härälle piti aika tiheään huutaa "hachuu!". Matkalla meidät ohitti nomadien muuttokuorma, eli lava-auto kyydissään jurtat, kalusteet ja jakki. Yhtään kunnon taukoa ei pidetty, kun koko ajan odotettiin kohta jostain ilmaantuvan varjoisan levähdyspaikan, mutta sitä ei näkynyt. Kuusi tuntia taivallettiin auringonpaahteessa. Hieman palaneina mutta muuten hyvävointisina saavuttiin määränpäähämme.

Perheen äiti Amra kattoi heti meille pöytään teetä ja tosi rasvaisia ja hyviä keksejä. Vastaanotto oli todella ystävällinen. Toisesta vierasjurtasta kömpi esittäytymään sveitsiläinen tyttö, joka oli Amran perheen luona viikon oppimassa perinteisiä ompelutaitoja. Tämäkin perhe oli pystyttänyt kesäleirinsä joen viereen, ja me hullut suomalaiset tällä kertaa brittivahvistuksella taas pulahdettiin jääkylmään veteen. Nomadit asuvat vuoden aikana yleensä kahdessa tai kolmessa eri paikassa, ja talvisin etsitään mahdollisimman suojaisa asuinalue. Tässä leirissä oli perheen oman jurtan lisäksi kaksi vierasjurttaa, ja niihin jakauduttiin nukkumaan. Meidän jurttaan saatiin suureksi hiirenpyydystäjäksi aivan pikkuruinen kissanpentu joka oli otettu naapurista lainaan. Amran perheeseen kuului miehen lisäksi kaksi lasta, ja isovanhemmatkin olivat juuri tulleet kaupungista kylään. Lasten kanssa pelattiin hetki jalkapalloa kunnes tuli liian pimeä, ja sitten ihailtiin arojen kirkasta tähtitaivasta. 

 

Nukkumaanmennessä kissa pomppi lattialla nukkuvien poikien päällä jonkin aikaa, kunnes rauhoittui Tuomaksen kainaloon makuupussin sisään. Kukaan ei varmaan uskonut kissan metsästäjäntaitoihin, mutta aamulla Paavon pään vieressä odottikin tyytyväinen kissa ja puoliksi syöty hiirenraato. Aamupalan jälkeen me tytöt päästiin ompelemaan pienet pussukat perinteisine koristeineen ja pojat ratkoivat lampaan nilkkaluista tehtyä pulmatehtävää. Sitten oli taas aika hyvästellä, ja Amra ja naapurintäti härkineen lähtivät viemään meitä kohti seuraavaa perhettä. Perheen koira lähti saattamaan meitä ja joutui reviiritappeluun: kuusi koiraa hyökkäsi sen kimppuun, rähisi, puri ja raateli, ja näytti siltä että koiraparka on kohta aivan kappaleina. Amra sai härän pysähtymään, lähti juoksemaan koiria kohti, ja me perässä. Heiteltiin kiviä koirien lähistölle, ja onneksi ne lähtivät karkuun. Ei olisi tullut mieleen, että joskus joutuu vielä koiria kivittämään. Koirat täällä tosiaan tuntuu olevan petoja, eikä lemmikkejä, mutta toisaalta myös äärimmäisen tärkeitä vahtikoirina. Amran koira selvisi onneksi hengissä ja vertavuotavana ja nilkuttavana suostui lähtemään kotia kohti vasta toisen hyökkäyksen jälkeen. Kiviä meillä oli kärryissä varalta perille asti... Matka itsessään sujui todella nopeasti edelliseen päivään verrattuna ja Mr Boldin luo saavuttiin hyvissä ajoin.

- Kaisa-Maria

Jurtasta jurttaan Mongoliassa osa 1: bi Finlandaas irsen

Mongolian pääkaupunki Ulaan Baatar tervehti meitä aamun harmaudella. Meillä oli yksi päivä aikaa ennen jurttaretkelle lähtöä, joten nyt piti ostaa eväitä (pähkinöitä, nuudeleita, tonnikalaa, suklaata ja vettä - useaan otteeseen olin kuullut varoituksia jurttien jakkipitoisesta ruokavaliosta), katsella hetki kaupunkia, majoittautua hostelliin, pestä pyykit junan ja Olkhonin jäljiltä, ja käydä vielä orientaatiotunneilla matkanjärjestäjän toimistolla. Ger to Ger on mongolialainen firma, joka tarjoaa matkailijoille mahdollisuuksia vierailla nomadi-perheissä. Me olimme valinneet neljän päivän retken Tereljin kansallispuistoon, jossa yöpyisimme kolmen perheen vierasjurtissa. Matkapakettiin kuuluvat yöpymiset, ruokailut, siirtymiset perheestä toiseen ja jonkin verran muuta ohjelmaa; sen sijaan englanninkielistä opasta tai autokuljetusta meillä ei olisi, vaan menisimme Tereljiin paikallisbussilla ja kommunikoisimme perheiden kanssa mongoliaksi. Sen takia orientaatiotunnilla opeteltiin mongolian kielen perusteita ja paikallisia tapoja. Saatiin ohjekirjanen, jossa kielen ja tapojen lisäksi opastettiin mm suojautumaan ukkoselta ja tappelemaan susien kanssa. Ikinä ennen ei ollut tullut mieleen pelätä susia tai ukkosta, mutta nyt ne alkoivat näyttää yllättävän pelottavilta.

Ensimmäisenä retkipäivänä noustiin Ulaan Baatarissa bussiin kohti Tereljin kansallispuistoa. Mukana oli meidän lisäksi englantilainen Carli, joka oli seuranamme koko retken, sekä muutama muu jotka menivät kahden päivän retkelle. Tereljin kylään saavuttiin parin tunnin pomppuisen ajelun jälkeen, ja vastassa oli kolme nuorta poikaa, joista kukaan ei puhunut englantia. Ei auttanut muu kuin kaivaa sanastot esiin ja alkaa puhua mongoliaa! Bayarlaa, mini ner Kaisa-Maria, bi Finlandaas irsen. Bi emch. Valitettavasti sanastosta puuttui vessa, ja tytöillä oli jo kamala pissahätä. Elekielikään ei tuntunut auttavan, joten poikettiin vain viereiseen hotelliin vessaan ja pojat jäi ihmetellen odottamaan.

Ylitettiin joki siltaa pitkin, ja kohta päivän matkustusväline tulikin näkyviin: kaksi härkää kärryineen. Tavarat, minut ja Paavo lastattiin toisen kärryn kyytiin, ja muut kahdeksan toiseen kärryyn. Kuskit härkien selkään. Ylitettiin puroja, välillä kärryn reuna oli noin viisi senttiä vedenpinnan yläpuolella, mutta hienosti härkä jaksoi. Paavon kanssa laulettiin Katjushkaa, ja paikalliset pojat tunnistivat sävelen ja hyräilivät mukana.

Perillä Mr Chuluunhuun perheen luona meidät ohjattiin suoraan jurttaan teelle. Paineessa yritettiin muistella kaikkia jurttasääntöjä: kynnykselle ei saa astua, jurttaa pitää kävellä ympäri aina myötäpäivään. Ovi on aina etelän puolella, ja pohjoinen on arvokkaimman henkilön (esim perheen isoisä) istuma-aluetta. Itä on naisten valtakuntaa kattiloineen, ja länsi vastaavasti miesten satuloineen ja soittimineen. Jotta asia ei olisi liian yksinkertainen, vieraat sijoitetaan yleensä miesten puolelle, toki miespuoliset vieraat lähemmäksi pohjoista... Selkä ei saisi olla koskaan pohjoista eli alttariosaa päin. Pää sekaisin säännöistä astuttiin sisään jurttaan, ja ihmetys olikin suuri, kun meidät kaikki ohjattiin istumaan pöydän ääreen jurtan pohjoispäähän. Emännät myös näyttivät oikaisevan jurtan läpi vastapäivään. Päivien kuluessa saatiinkin huomata, ettei vanhoja sääntöjä enää niin tarkoin noudateta. Yksi tapa kuitenkin toistui joka perheessä: vieraille tarjottiin heti teetä ja jotain pientä syötävää. Mr Chuluunhuulla saatiin leipää ja tuoretta herkullista voita. Sitten kahden päivän matkalaiset lähtivät jo seuraavaan perheeseen, ja meidät ohjattiin omaan jurttaamme ruokalevolle.

Pihapiirissä oli yhteensä neljä jurttaa, vieressä virtasi joki, ja toisella puolella kohosivat vuorenhuiput. Jurtta oli yllättävän tilava. Seinustoilla oli viisi sänkyä, keskellä tulisija. Päiväunien jälkeen pojat pääsivät vielä auttamaan arkitöissä, eli lapioimaan ja kuljettamaan lehmänlantaa kanisterinpuolikkaasta tehdyllä pulkantapaisella. Tyttöjä tähän hommaan ei kelpuutettu, joten me jäimme ilman päivän "aktiviteettia". Onneksi oli jalkapallo mukana, ja auringon laskiessa potkiskeltiin ja opeteltiin uusia kikkoja koko porukalla, mukana perheen 7v ja 17v pojat. Jalkapallo on universaali kieli. Illan jo pimetessä havahduttiin siihen, että jurtassa ei ole polttopuita ja yö on todennäköisesti kylmä (lähellä nollaa taisi olla). Reippaasti sitten otsalamppujen valossa kerättiinkin maahan pudonneita oksia, kunnes Carli kertoi näkevänsä metsässä jonkun silmät... Susivaroitukset tuoreina mielessä todettiin, että puuta alkaakin olla jo riittävästi ja painuttiin takaisin jurtan turvaan. Perheen 13v poika tuli sytyttelemään tulet kamiinaan, ja pian jurtta olikin jo kotoisan lämmin. Hyvin nukutti makuupussissa, paitsi että...

- Kaisa-Maria

26.8. Hiekkaa hampaissa (Ulaan Baatar - Peking)

Päätämme tuhlata viimeiset tukruttimme ravintolavaunussa. Saan viimeisen haarukallisen suuhuni kun avoimesta ikkunasta tulvahtaa sumua. Silmiä kutittaa, hiukset menevät tahmaiseksi ja tuolilla oleva reppu kerää nopeasti tomukerroksen. Hiekkamyrsky junassa! Matkaammehan läpi aavikon. Hiekkaa, aavikkoa, kylä, aavikkoa. Aamulla saavumme määränpäähämme. Peking! Savusumu alkaa ainakin kuusi tuntia ennen itse kaupunkia. Takana on tuhannet kilometrit,  hermostuttavat tullivirkailijat, rauhoittava kiskojen kolke, nuudelit ja instant kahvi. Tervetuloa pedikyyri, ooppera, suihku, ruokakojut ja pehmeä sänky.

-Jenni

19.8. - 20.8. Salakuljetusta (Irkutsk - Ulaan Baatar)

Taas minua lykästi. En saanutkaan matkakumppanikseni, vaunulleni päin raahautuvaa, junalippuja kourassaan puristavaa, kuset housussa olevaa humalaista miestä. Sen sijaan tällä kertaa sain taittaa matkaani, miellyttävän nuoren pariskunnan ja brittiläisen herrasmiehen kanssa. Tässä seurassa tulen viettämään kokonaiset kaksi yötä ja yhden päivän.

Matka taittuu rattoisasti. Mitä idemmäksi mennään, sitä kovemmat sängyt ja siivottomammat junat. Yö oli kylmä. Orientaation kanssa ongelmia. Mikä aikavyöhyke? Onko kesäaikaa? Mikä maa? Mikä valuutta? Venäjän ja Mongolian rajalla Nauskissa ihmiset ovat ilottomia ja katukuva harmaa. Rajatarkastus käy jännäksi kun hyttimme edustalta paljastuu valtava salalokero, jonka sisältöä on peitelty lakanoilla. O-ou, paljonkohan salakuljetuksesta saa Mongoliassa kakkua? Lakanamyttyjen alta paljastuu kasa vesimeloneja. Viereisestä hytistä tehtiin kuulemani mukaan banaanilöytö.

 -Jenni

Paikka jossa unohti olevansa Venäjällä

(Kiinan kansantasavalta ei mahdollista bloggerin käyttöä, jonka vuoksi blogitekstit lisätään väliaikaisesti agentin toimesta Suomesta käsin)

Saavuimme Irkutskin kaupunkiin 16.8. Moskovan aikaan klo 4 aamuyöllä. Tuntui hienolta saada kävellä tukevalla maalla tietäen, ettei hetkeen tarvitse mennä ahtaaseen junan hyttiin. Meitä oli vastassa Jevgeni, työnimeltään Jack, joka lähti kuljettamaan meitä ja paria espanjalaismiestä pakettiautollaan maailman syvintä järveä (pyöristettynä noin 1650 m), Baikal-järveä ja sen Olkhon-saarta kohti. Matka oli pomppuinen huonosta tiestä ja jokseenkin jännittävä kuskimme ajotavasta johtuen. Parin tunnin ajomatkan jälkeen pysähdyimme lounastamaan. Syönnin jälkeen huomasimme kahvilan ulkopuolella jotain selkkausta ja ihmisiä kerääntyi katsomaan. Maassa makasi vatsallaan mies jota toinen mies piteli paikallaan. Miehen kädet oli sidottu köydellä selän taakse. Väkijoukossa oli myös järkyttyneen oloinen mummo. Emme jääneet sen kummemmin kyselemään mitä oli tapahtunut mutta olisikohan mies yrittänyt ryöstää mummoa ja nyt odotettiin miliisejä paikalle.

 Parin tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Olkhonille vievälle lautalle. Lauttaa odotellessa ehdimme ottaa ensimmäisiä kuvia henkeäsalpaavan kauniista maisemista. Saarelle päästyämme pomppuinen tie jatkui, mutta vihdoin olimme perillä. Majoituimme saaren ainoassa kaupungissa, jossa on noin 1200 asukasta. Koko saarella asukkaita on yhteensä noin 1500. Hostellia, jossa yövyimme, pitävät pariskunta nimeltään Olja ja Kolja. Juoksevaa vettä ei ollut, mutta sähkö oli saarelle saatu 6 vuotta sitten. Huoneemme oli pieni ja yksinkertainen, 3 sänkyä ja pieni lipasto. Ikkunoista ja ovenraoista veti yöllä kylmästi. Huoneessa oli myös siperialainen sähköinen lämmityslaite eli seinällä roikkuva muovinen taulu, joka lämpesi hieman kun töpselin laittoi seinään. Vessa oli tietysti ulkohyyssikkä, mutta paljon miellyttävämpi kuin junan vessa oli ollut. Kävimme Jevgenin kanssa pienen pyörähdyksen kaupungilla. Talot olivat kuin kesämökkejä, tiet hiekkateitä joiden varsilla kasvoi mäntyjä. Tuntui siltä, kuin olisi tullut kesämökkikylään, ja hetkeksi unohti täysin olevansa Venäjällä. Illalla pääsimme myös saunaan, joka valitettavasti oli lämmitetty niin kuumaksi ettei siitä oikein osannut nauttia. Kiuasrakennelma ulottui myös pukuhuoneeseen joten kuumuutta ei päässyt pakoon sinnekään.

Seuraavana päivänä lähdimme venäjäläisellä UAZ-merkkisellä pakettiautolla tutustumaan saareen. Uazit ovat hyviä autoja maastoon joita myös Suomen armeijassa on aiemmin käytetty. Pysähdyimme useassa näköalapaikassa kuvaamassa järveä, rinteitä ja saarelta järvelle kurkottelevia kielekkeitä. Upeita maisemia katsellessa ajattelin, että tänne kyllä kannatti ehdottomasti tulla! Pääsimme myös pulahtamaan viileään Baikaliin ja legendan mukaan saimme 5 elinvuotta lisää. Tietenkin olimme ainoat turistit jotka kävivät viileällä ilmalla uimassa viileässä vedessä ja mukana olleet venäläisnaiset naureskelivatkin meille ja totesivat minulle: "Cold Baikal!". Lounasta söimme pikkukylässä, jossa oli saaren sääasema ja maanjäristysten tarkkailukeskus. Kuskimme Sergei valmisti meille Omul-kalasta kalasoppaa. Omassa kulhossani oli vettä, mausteita, hieman perunaa, keskeltä halkaistu kala pyrstöineen ja hieman mätiä. Hyvältä se silti maistui! Huomasimme rinteillä siellä täällä hautakiviä joissa useissa luki: "traagisesti kuollut". Jevgeni kertoikin, että onnettomuuksia silloin tällöin sattuu, tavallisimmin humalaisille. Tavallista on esim. se, että autolla ajetaan jyrkänteen reunalle, ryypiskellään, ja kun ollaan lähdössä pois, onkin autossa päällä ykkösvaihde peruutusvaihteen sijaan. Paluumatka takaisin kaupunkiin oli vähän liiankin jännittävä. Auto oli pysäköity rinteelle, joka vietti alas kohti jyrkänteen reunaa. Lisäksi oli alkanut sataa vettä ja ukkostaa. Kun lähdimme liikkeelle, tuntui että oli pakko nojata vastakkaiseen suuntaan, ettei Uazi vaan kaatuisi ja vierisi rinnettä alas. Auton takaovet olivat huonosti kiinni joten kuski pysäytti auton ja meni sulkemaan ovet. Kun lähdettiin liikkeelle, ovet avautuivat taas. Taisimme kaikki olla Jevgeniä myöten hermostuneita, tosin venäläisnaiset ja heidän mukana ollut pikkupoika lähinnä naureskelivat tilanteelle. Siitä kun selvittiin, jatkui taas erittäin pomppuinen tie, joka jossain vaiheessa muuttui sellaiseksi mutavelliksi, että Uazin perä heittelehti sivuille. Yhdessä vaiheessa melkein jumituimme kiinni, mutta vain melkein. Kuski oli taitava, mutta myös hurjapää jota ilmeisesti häiritsi että edessämme kulki kaksi muuta turisti-Uazia. Niinpä kuski painoi kaasua ja ohitti toiset Uazit heti tilaisuuden tullen ja me pompimme paikoillamme kuin kengurut. No mutta siitäkin päivästä selvittiin ja illalla saunakaan ei enää tuntunut niin tukahduttavalta.

Seuraavana päivänä oli vuorossa vaellusta kukkulan päälle, jolta avautui näkymä kaupunkiin. Harmiksi ilma oli pilvinen eikä näkymä aivan vetänyt vertoja edellispäivän upeille järvinäkymille. Paljon mielenkiintoisempaa oli, kun kukkulalta kaupunkiin päin palatessamme huomasimme yhtäkkiä ihmisjoukon ja markkinatunnelmaa. Menimme lähemmäksi ja pääsimme seuraamaan meneillään olevaa painimiskilpailua. Jevgenin mukaan painiminen on hyvin suosittu laji saarella. Ilmeisesti painijat tai ainakin osa heistä kuuluivat Baikalin alueen vähemmistökansaan buriateihin. Lounaan jälkeen kävimme vielä katsomassa paria kalliota, jotka ikäänkuin erottuivat saaresta järvelle, mutta olivat silti saareessa kiinni pienellä maa-alueella. Opas kertoi, että ennen saaren shamaanit uskoivat saaren hengen asuvan kallioilla, mutta henki oli lähtenyt kallioilta kun niiden lähelle alettiin rakentaa kaupunkia. Kallioiden jälkeen kävelimme kukkulaa alas ja yhtäkkiä olimme hiekkarannalla, jossa oli nuoria telttailemassa. Musiikki soi kahvilasta, jonka terassilla oli muovituoleja, ja muutamia ihmisiä oli uikkareissa ottamassa aurinkoa. Hetkeksi taas unohdin täysin, että olen Venäjällä.

Sitten koitti paluumatka Irkutskiin. Tulimme lautalle juuri sopivasti erittäin huonoon aikaan ja lautalle pääsyä jouduimme odottamaan ainakin 1,5 tuntia. Valtatiellä koimme taas liiankin jännittäviä hetkiä kun autot ohittelivat toisiaan huolimatta vastaantulijoista. Eräskin auto meinasi tiukassa paikassa ohittaessaan kiilata Jevgenin auton kylkeen, josta Jevgeni provosoitui, ajoi auton perään kiinni ja raivokkaasti töötäten ohitti auton. Autokuskeilla täällä tuntuu olevan minä ensin -periaate, joka on tietysti liikenteessä yhdessä huonokuntoisten teiden kanssa vaarallista. Onneksi Venäjän poliisi sentään ylinopeutta valvoo ja matkalla näimme ainakin kolme ratsiaa. Illalla ehdimme hetken nähdä Irkutskia ja taas nousimme junaan, joka vie meidät Mongoliaan. Venäjä on kaikkine hyvine ja huonoine puolineen kiehtova maa, jonne täytyy vielä palata!

 -Ретушка/Reetta