Más o menos una semana en Nicalandia...

...eli mitä ehtii tapahtua noin viikossa vaihtareiden elämässä Nicaraguassa.

Maanantaina herättiin ennen kuutta ja raahauduttiin sairaalaan seitsemäksi Jarin kanssa; Tuomas jäi onnellisena sänkyyn tuhisemaan. Ennen seitsemää oli jo normaalin tukahduttavan kuuma ja taas oltiin melkein myöhässä, joten hikisinä päästiin perille vartin kävelyn jälkeen. Sairaalan ovella vartija tervehti meitä ja päästi sisälle, potilaita oli jo kymmeniä jonottamassa. Ihanan viileään ilmastoituun luentosaliin, jossa 27 kurssikaverin kanssa vietettiin tunti opiskellen jotain ortopedian teemaa; en muista mitä, jotain murtumien luokittelua tai hoitoa taisi olla... Taas itsekseni hmettelin luentojen erilaisuutta Suomen ja Nicaraguan välillä: täällä kun professori kysyy jotain, opiskelijat viittaavat innoissaan kuin Suomessa vain ekaluokkalaiset. Aina halutaan vastata ja mahdollisimman pitkästi, vaikka ei olisikaan ihan varma asiasta... Täällä arvosanat menee prosenteissa -100%, joista tuntiaktiivisuudella on suuri osuus, joten se varmaan vaikuttaa. Arvosanoilla myös on merkitystä töitä ja erityisesti erikoistumispaikkaa hakiessa, toisin kuin Suomessa. Opiskelijat tekee sairaalalla pitkää päivää, aamuseitsemästä usein neljään tai viiteen, ja lisäksi turnoja eli yövuoroja on noin kerran kahdessa viikossa. Kyllähän ne välillä väsyneiltä näyttääkin, mutta silti jaksavat olla motivoituneita ja käydä juhlimassakin keskellä viikkoa :) Havahduin ajatuksistani kun luento loppui. Oma tuutorimme Dr. Hernandez oli Managuassa, joten normaalin tuutoritunnin sijaan menimme osastolle hengaamaan. Kierto oli supernopea, oikein yliortopedinen. Valitsimme potilaamme ja haastattelimme ja tutkimme... Kirjoitin ensimmäisen nicaragualaisen potilastekstini :) (pää: normaalin muotoinen, hiukset hyvin kiinni, jne)

Tiistaina väsytti ja päätin jäädä nukkumaan; vaihtarivuoden hyviä puolia ;) Jari oli polilla ja tuli ihan kipsissä takaisin, oli ollut kipsaushuoneessa päivän. Yritettiin taas mennä ihmisoikeusluennolle, tällä kertaan löydettiin jopa oikeustieteen laitos, jonka ovessa luki vain latinaksi jotain. Luento oli kuitenkin aloitettu tunti etuajassa joten oli jo ehtinyt loppua. Ystävämme ihmisoikeusprofessori Rodolfo (jota eräs ystäväni epäili hallituksen kätyriksi: ihmisoikeusprofessori lähes diktatuurissa, kuulostaa jotenkin epäilyttävältä :D) kuitenkin löydettiin poliisiylipäällikön kanssa sieltä, ja kutsuivat meidät torstaisin johonkin käytännön ryhmään, saa nähdä tällä viikolla millaista on. Poliisipäällikkö valitti ohimennen lääkäreiden ja hammaslääkäreiden laiminlyönneistä; ilmeisesti meidän sairaalassa joku lääkäri oli haudannut potilaan kun oli tehnyt hoitovirheen. Olin ihmeissäni kun poliisi oli ihmisoikeusproffan kaveri, yleensä poliisit täällä eivät ole erityisemmin ihmisoikeuksien puolestapuhujia. Toissaviikolla hostellin työntekijän Elisan kotiin oli keskellä yötä murtautunut kolme puukoilla aseistautunutta miestä. Elisa oli ollut kotona anoppinsa ja miehensä pikkusiskon kanssa kolmestaan, ja olivat paniikissa paenneet kadulle. Naapurit olivat heränneet ja tulleet joukolla ottamaan varkaat kiinni. Poliisia odotettiin neljä tuntia. Miehet pääsivät aamulla vapaiksi ja vannoivat kostavansa. Elisalla pelotti mennä kotiin. Kaikki olivat sitä mieltä, että näin se poliisi täällä toimii. Nyt kuulemma yksi miehistä on vihdoin pidätetty. Oikeustieteen laitokselta lähdettiin Eskimolle. Illalla pojat pelasi kadulla jalkapalloa.

Keskiviikkona hälytyssireeni soi jo korttelin ennen sairaalaa, joten tuli paniikki. Puolijuoksua perille, jossa huomattiin että kaupungin kellot olivat etuajassa; huh! Leónissa soi hälytyssireeni aina seitsemältä aamulla töihinmenon merkiksi, puolenpäivän aikaan kun lounastauko alkaa ja yhdeltä kun on aika palata töihin iltapäiväksi. Ennenvanhaan hälytyssireeniä oli käytetty tulipaloista ilmoittamaan, sisällissodan aikana pommituksista varoittamassa, ja vallankumouksen voitonpäivänä juhlan merkiksi. Siitä lähtien sireenejä on soitettu joka päivä vapauden kunniaksi. Sairaalassa päästiin Dr. Hernandezin mukana leikkaussaliin, jossa oli heti jotenkin kotoisa olo. Siellä olon mukavuus voi kyllä osittain johtua ilmastoinnista, mutta osittain kyllä siitäkin, että jossain edes on vähän tutunnäköistä :) USA:sta oli tullut brigada eli jonkinlainen joukkio kirurgeja leikkaamaan ja opettamaan, seurattiin kun erikoistuville opetettiin rannekanavan medianushermon vapautusleikkausta. Iltapäivällä oltiin niin ahkeria että mentiin vielä käymään sairaalalla, tarkistamassa muutamia asioita potilastekstiin. Jari käveli matkalla pahki seinästä törröttävään ilmastointilaatikkoon ja sai päähän haavan. No onneksi oltiin menossa traumatologian osastolle :) Ekana tuli hoitaja curan eli puhistussetin kanssa ja puhdisti pään kertaalleen. Koska haavasta kuitenkin yhä valui verta, eivät lääkärit olleet tyytyväisiä, ja tulivat porukalla Jarin pään kimppuun. Lopulta Jari käveli kotiin haavamyssy päässä. Kotona piti viimeistellä potilastekstit (kanteen muun muassa fraasi “por la libertad de la universidad!”) ja paketoida lahjat. Meidän pienryhmän väki sai päähänsä nimittäin järjestää kurssin päättäjäisjuhlat rannalla sitten kuuden viikon jakson lopuksi, ja kaikki 11 saivat salaisen ystävän jolle pitää ostaa lahja. Sitten ne keksivät, että ostetaankin pieni lahja joka perjantai siihen asti :D

Jari “pobre chele” paketoimassa; pakettini proffalle :)

Torstaina oli outo päivä, kun kuudennen vuoden opiskelijat kuulivat, että hallitus oli päättänyt laskea internien palkkaa. Internit ovat vastavalmistuneita, kiertävät kuuden viikon jaksoissa sairaalassa eri aloilla, tekevät vähän samanlaisia hommia kuin sairaalalääkärit Suomessa. Internivaiheen jälkeen sitten aletaan erikoistumaan ja se on residente-vaihe. No kuitenkin, hallitus oli yksipuolisesti päättänyt, että internien palkka lasketaan ensi vuonna viidestä tuhannesta cordobasta kahteen tuhanteen! Eli siis 250 dollaria muuttuu sadaksi dollariksi kuussa... Tähän asti sairaaloissa on maksettu edes kohtalaisen hyvin, terveyskeskuksissa palkka on ollut ennenkin sadan dollarin luokkaa. Vielä hankalammaksi toimeentulon tekee se, että vastavalmistuneet eivät saa itse valita interno-vaiheen työpaikkaansa, vaan MINSA lähettää heidät eri puolille maata. Sillä sadalla dollarilla pitää sitten maksaa vuokra, matkat, ruoka... Ja työhön kuuluu turno joka neljäs yö. Aivan käsittämätöntä. Opiskelijat kokoustivat sitten torstaina ja suunnittelivat jonkinlaista vastalausetta, mutta saa nähdä... Politiikassa muutenkin täällä ollaan menossa huolestuttavaan suuntaan, kun perustuslakia juuri muutettiin sallimaan presidentin uudelleenvalinta. Mutta ennen politiikkaa oltiin päivystyksessä leikkimässä:

Jarin eka kipsi, Dr. Hernandez tais sanoa että Jarille ja Karlalle molemmille 0% tästä :D

Torstai jatkui kiireisenä. Oltiin ilmottauduttu yleislääketieteen kongressiin joka järjestettiin hienossa Hotel El Conventossa, ja aloituscocktailit tarjoiltiin torstai-iltana... Meillä ei tietenkään ollut vaatteita. Joten shoppailemaan jouduttiin: korkkarit, mekko, pojille suoria housuja, kauluspaitoja, kenkiä... Just ehittiin. Kongressin alotustilaisuudessa oli puheita ja tietenkin kun Nicaraguassa ollaan paikallisia tansseja. Gigantona eli jättiläisnainenkin nähtiin, se on valtava vaalea pahvinainen joka tanssii, kuvaa siis espanjalaista naista, tarkoitettu pilkkaamaan niitä. Sen jälkeen saatiin cocktailin sijaan viiniä, josta oikein innostuttiin, viini kun on täällä kohtuuttoman kallista :D Viinien jälkeen eksyttiin vielä paikallisten opiskelijoiden ja yhden luxemburgilaisen opiskelijan kanssa Taquezaliin.

Gigantona ja tanssiryhmä

Hotel El Convento

Taquezalissa: Naranja, blanca y chocolate ;)

Perjantai-aamuna Jari heräsi seitsemäksi palauttamaan meidän potilastekstejä Dr. Baldizonille eli pääproffalle, muut mentiin suoraan kongressiin. Hotelli oli hieno, ja kallis (kuulemma $100 yö), mutta jostain kumman syystä kongressivieraille tarjottiin lounaaksi hampurilaisia styroksipaketeissa... Lounaan jälkeen sitten dyslipidemia-luennolle :D Luentoja perjantain ja lauantain aikana oli laidasta laitaan; virtsatieinfektioiden hoidosta sikainfluenssaan, lonkka- ja polviproteeseista neuraaliputken sulkeutumishäiriöihin. Suurin osa hoidosta tuntuu olevan hyvinkin samanlaista kuin Suomessa, ainakin periaatteessa, mutta resurssit usein rajoittavat hoitoa paljon. Esimerkiksi lonkka- ja polviproteeseja nivelrikkoon ei ole ortopedialla kovin paljon näkynyt. Neuraaliputkivaurioluennolla oli puhetta foolihaposta, ja kuinka se toimii ehkäisevänä tekijänä näille vaurioille raskauden ensikolmanneksen aikana. Luennoitsija kertoi että Nicaraguassa ollaan suunnittelemassa foolihapon lisäämistä esimerkiksi riisiin, koska suurin osa vaurioista tulee suunnittelemattomien raskauksien yhteydessä, jolloin foolihappolisää ei ole aloitettu raskauden alussa. Toinen lääkäri kommentoi, että joissain länsimaissa tälläista keinoa on kokeiltu ja siitä on luovuttu, kun on huomattu, että foolihappolisä lisää väestötasolla tiettyjen syöpätyyppien ilmenemistä. Onkos Suomessa ikinä ollut jossain perusravintoaineessa foolihappolisää? Gato Sueco tuossa muistelee, että Ruotsissa on ollut vehnäjauhoissa, tai jopa on yhä. Kolmas lääkäri puuttui keskusteluun ja sanoi, että nuoret naiset eivät edes syö riisiä kun välttelevät turhia hiilareita...

Kongressilaisia väsyttää...

Virtsatieinfektioluennolla kävi ilmi, että E.Colin resistenssi Leónissa sulfatrimetopriimille vuoden 2002 tutkimuksessa on ollut jopa 63%! Eli ei voi ihan samoilla antibiooteilla täällä potilaita hoitaa kuin Suomessa... Samalla luennolla puhuttiin muutenkin antibioottiresistenssistä ja tulevaisuuden synkistä näkymistä, tuttua infektiotaudeilta. Paksusuolensyövän aikaisesta tunnistamisesta oli luento, jossa luennoitsija lopuksi näytti kaksi kuvaa: ekassa kaksi apinaa, toisessa presidentti Ortega vaimonsa kanssa. Ideana se, kuinka hyväntahtoisen näköisestä polyypista tai muutoksesta voi helposti tulla maligni kasvain; kuinka hyväntahtoisista apinoista voi tulla maligni presidenttipari :D

Masennusluentoa pitämässä oli syntyjään Nica, mutta USA:ssa työskentelevä psykiatri. Väliin kuuluikin aina “you know”. Puhuttiin masennuksen piirteistä eri ikäkausina ja mielenkiintoisin osuus oli taideterapia lapsipotilailla. Doctor esitteli yksinkertaisia tapoja, miten vastaanotolla voi lapsipotilasta syvällisemmin “haastatella”, kun lapsilla ei vielä ole tarpeeksi sanoja...Voi esimerkiksi pyytää lasta piirtämään perheensä ja kotinsa, ja katsoa sitten kuinka paljon värejä on käytetty, ovatko ilmeet surulliset, ovatko kaikki perheenjäsenet mukana, onko talossa huoneita ja ikkunoita... Aurinko on toivon merkki, sumu dystymiaa jne. Omituiseksi se meni siinä vaiheessa kun luennoitsija sanoi että sateenkaaren piirtäminen on merkki perheensisäisestä väkivallasta :(

Toisessa harjoituksessa pyydetään lasta piirtämään oma keho, johon värittää sitten tunteet eri väreillä (esimerkiksi maha sininen, suru tuntuu mahakipuna; sydän punainen). Kolmatta harjoitusta varten otetaan tyhjä paperi, johon reunaan piirretään kaksi viivaa: siinä on joen alku, ja pyydetään lasta piirtämään mihin joki loppuu ja mitä sen ympärillä on.

(Masentuneen nuoren?) esimerkki jokipiirroksesta; Nestle mainosti, en voinut vastustaa...

Tässä kuvassa ei ole värejä, joki loppuu kuin seinään. Terve lapsi piirtäisi esimerkiksi kaloja, muita eläimiä, kukkia, ruohoa, puita, jokeen virtaa...

Lauantaina Tuomaksen ja Fabianin kanssa karattiin kongressista vähän etuajassa ja lähdettiin rannalle! Potkittiin palloa paljaat jalat kipeiksi ja nautittiin illalla mahtavasta ukkosmyrskystä. Mansikka-Maija-pelikortit herättivät suurta ihmetystä. Sillä välin Jari pääsi syömään neljän tähden hotelliin.

Tuomas kuuntelemassa myrskyä pimeydessä; Jarin päivällisseura La Perlassa: Oscar, Sofía, Mercedes ja tyttärensä

Sunnuntaina heräsin ihanaan meren kohinaan... Aamupalaksi pannukakkuja ja rantakävelylle. Saatiin seuraa: Jorge tuli kummipoikansa Pedron kanssa päiväksi rannalle. Ensimmäisen tunnin aikana Pedrito 3v. ei puhunut sanaakaan, mutta sitten jo potkittiin palloa, heiteltiin kiviä ja hypittiin meressä riehakkaasti :D Kotiinviemisiksi Pedrito sai pussillisen simpukankuoria; rannalle oli huuhtoutunut tuhansia... Tuo ranta ja meri on joka päivä erinäköinen; jaksaa aina hämmästyttää.

Aamukävelyllä...

Simpukoita!

Eilen aamuluennolla oli hirveä säätäminen niiden lahjojen kanssa, miten ne saadaan Edwinin reppuun ilman että kukaan näkee mitä kukakin sinne laittaa... Täällä ei mikään ole niin suoraviivaista tai yksinkertaista. Lopulta päädyttiin siihen, että reppu viedään kaapin taakse, joka on proffan takana luennon aikana, ja kaikki sitten vuorollaan käyvät siellä kaapin takana... Luennolla kiersi myös lappu mihin piti kirjoittaa mitä haluaa lahjaksi salaiselta ystävältään :D Osa oli kirjoittanut toiveet tosi tarkasti, mulla oli hirveän h

ankala keksiä. Siinä kun sitä pähkäilin niin Dr. Hernandez kysyi juuri minulta jotain osteomyeliitin patofysiologiaa; miksi se usein tulee juurikin metafyysin kohdalle? Enhän minä semmosta ollu lukenu enkä osannu vastata, prosenteikseni eiliseltä tulee varmaan 0% :D

Oltais päästy taas leikkuriin ja saatu lahjatkin, mutta oli pakko lähteä Managuaan heti kahdeksan jälkeen... Viisuminpidennysreissu meni ennakko-odotuksista huolimatta oikein kivuttomasti. Imigración-toimistossa meni vain reilu puoli tuntia, ja saatiin jostain syystä 30 päivän hinnalla ($10) 42 päivää lisäaikaa Nicalandiassa! Managua oli ahdistava, saasteinen, vaarallinen, sekava... Oli ihana palata kotiin :)