Kirjoitan tätä lentsikassa matkan viimeisellä lentoetapilla Amerikan ihmemaasta Nicaraguan pääkaupunkiin Managuaan. Matka meni hyvin... Tai sitten ei. Kaksi vuorokautta kohta takana Sieppijärveltä lähdettyä, aika pätkittäisillä unilla. Väsymyksen määrää voitte siis arvioida :) Arlandan kenttää voi kyllä suositella lentokentillä nukkujille (sleepinginairports.net), 4- ja 5-terminaalien välistä löytyy ihania isoja sohvia. Bonuksena ainakin naisten vessassa rauhoittava musiikki & luontoaiheisia seinämaalauksia, puhdastakin oli. Amsterdamiin laskeutuessa kiinnittyi huomio tietenkin runsaan tuulimyllyväestön lisäksi tarkalleen viipaloituihin peltoihin, jotka ulottuivat ihan merenrantaan asti. Aika lähellä uppoamista näyttäisi olevan Alankomaiden alangot ilmasta käsin katsoen.

Amsterdam-Atlanta -välillä, jossain keskellä Atlanttia, iski aivan kamala mahakipukohtaus ja olin jo ihan satavarma että päivystysoperaatioon joudun. Mietin vain tuskissani, riittääkö matkavakuutuksen katto laparotomiaan USA:ssa vai pitääkö mennä naapuriin :D Erotusdiagnoosivaihtoehtoja oli useita. Pahin kipu ikinä se kyllä oli. Yritin palpoida vatsaani ja paikallistaa kipukohtaa ja tehdä kaikkia testejä mutta eihän siitä tietenkään mitään tullut. Defanttiseksi itseni totesin. Lenntoemäntä tarjosi kipulääkettä ja jostain kumman syystä gingeralea (USA:n äitien Jaffa oksennustautisille lapsille?). En sitten uskaltanut sitä kuitenkaan kokeilla. Ihmelääke Litalgin pelasti eksploratiiviselta laparotomialta tällä kertaa.

USA:n unelmamaahan saapuessa lennettiin tyypillisten suburbien yli, ihan niinkuin Täydellisissä vaimoissa. Kyseinen maa alkoi ahistaa oikeastaan heti sinne saapuessa. Vaikka oltiin transitissa niin jatkolennolle selviytymiseen vaadittiin kolme turvatarkastusta ja kolme kertaa tullimiesten mielistelyä. Kaikkiin oli toki satojen ihmisten jonot. Lisäksi vaikka ei ollut aikomusta maahan jäädä piti aiemmin hankittujen ESTA-matkustuslupien lisäksi täyttää maahantulo- ja maastamenolappuja ja antaa sormenjäljet ja kuvat silmistä. Näiden tarkastamisen yhteydessä tullimies yhtäkkiä tuimasti kysyi Tuomakselta "Do you have a problem??". "No, no..." Kai se vain sitten oli niin pensiän näköinen. Meillä oli onneksi vaihtoaikaa neljä tuntia, ja ehdittiin käydä syömässäkin. 2-3 tuntia voisi jo tehdä tiukkaa. En tiedä mistä USA:n lentokenttien henkilökunta haalitaan, mutta pääsyvaatimuksena täytyy kyllä olla yleinen penseys :D

Valtavan suklaakakun jälkeen oli parempi mieli ja pääsimme koneeseen... jossa sitten avuttomina seurasimme ikkunasta kun rinkkojamme kuskattiin poispäin koneesta. Kuten Jari jo osuvasti kommentoi, niin siinä vaiheessa jo hieman hajotti. Onneksi tuli kamala ja pitkäkestoinen turbulenssi, joka sitten palautti suhteellisuudentajun. Koneen siivetkin näyttivät siinä ryminässä jotenkin peltisiltä ja ohuilta... Ihan sama tavaroille kunhan selvitään hengissä perille. Nyt on jo rauhallista, katsellaan ihan käsittämättömän kaunista merta, jota täplittää siellä täällä pieniä saaria ja kumpupilviä. Aurinko on laskemassa ja heijastuu merestä kuin peilikirkkaasta jäästä. Kaikki hyvin siis täällä, pari tuntia matkaa jäljellä.