Reissutunnelmia

Selva Negralta palattuamme saimme me viimeksi tulleetkin maistaa hiukan rantaelämää. Aallot olivat hurjia ja välillä veden alla kulki eteenpäin tietämättä missä on maa ja missä taivas. Illalla meitä testattiin Psykiatri-pelissä, jossa selvisi muun muassa ”Jarin” pitävän omista rinnoistaan ja ettei hänellä seiso sekä mitä Pavelilla oli mielessään ensitreffeillä Reetan kanssa. Antin ja minun psykiatriana olo taisi lähinnä mennä huvittavien vastausten nauramiseen ja itse vaivan etsiminen jäi hiukan taka-alalle. Näimme myös viimeisenä ranta-aamuna miehen kävelyttävän isoa sikaa kadulla ja palasimme Léoniin jälleen taksissa, jossa musiikki oli lujalla, kaikki ikkunat auki ja kuskilla puuttui itsesuojeluvaisto.

Rannan lekottelun jälkeen pääsimme reippailemaan Cerro Negrolle, aktiiviselle tulivuorelle, tulivuorilautailun merkeissä. Ajattelimme kiipeämisen olevan hiukan viileämpää iltasella, joten valitsimme täydenkuun aikaan tehtävän retken. Samalla Jari ja Tuomaskin kokisivat jotain uutta toisella laskukerrallaan. Matka alkoi jännittävissä ja odottavissa tunnelmissa.

Vuoren juurella saimme kuulla oppaan unohtaneen suojalasit Léoniin, joka tietysti vähän harmitti, koska olimme valinneet kyseisen firman juuri hyvien suojavarustusten vuoksi. Pääsimme kuitenkin matkaan ja kävely tulivuoren huipulle osottautui aika hikiseksi lauta ja reppu selässä, osin pelottavaksikin kapealla ja tuulisella kannaksella, jossa pienimmät meinasivat lähteä tuulen mukana lentoon. Ylhäällä odottelimme melkein tunnin, että kuu ehtisi nousta tarpeeksi korkealle ja tulisi ylipäänsä esille pilvien takaa. Kaisa-Maria sai suurimman suojapuvun ja vaihdettuaan Antin kanssa pukuja näytti yhä edelleen hopparilta rullaluistelusuojissa.

Vihdoinkin kuu tuli esille ja pääsimme valmistautumaan laskuun. Nyt alkoi pelottaa kamalasti ja mietin jo voiko jostakin kävellä alas. Tuuli nakkasi nurin, kun ensimmäisen kerran nosti laudan ilmaan, mikä ei jänskätystä yhtään vähentänyt. Jalat täristen jouduin ensimmäisten joukossa matkaan ja näin vain Reetan katoavan selän ja kohta Antin, joka ohitti vauhdilla jo alkumatkasta. Välillä oli pakko pysähtyäkin reisien alkaessa krampata jarruttelusta. Vauhti taisi olla turhankin hiljainen, kun rinteen alaosaa ei näkynyt ja en uskaltanut vauhdin antaa kiihtyä. Lopulta lauta upposi pehmeään hiekkaan ja jouduin nousemaan laudalta ja kaivamaan sen ylös ennen kuin sillä pääsi taas eteenpäin. Kokemus oli silti mahtava ja ehkä ensi kerralla uskaltaa jo mennä lujempaakin. Pojat tulivat alas seisten, joka oli kuulemma rankkaa jaloille. Olipa Jarilta tippunut kenkäkin jalasta, mikä onneksi löytyi heti, sillä yhdellä jalalla tulivuorilautailu olisi ollut vielä astetta haastavampaa. Alhaalla näkyi iloisia kasvoja ja saimme myös uuden ryhmäkuvan mustine naamoinemme.

Seuraava kokemuksemme oli Kaisa-Marian, Jarin ja Tuomaksen paikallisen ystävän, Duilion, perheen fincalla vierailu San Cristobalissa. Lähdimme matkaan varhain aamulla ja saavuimme perille vasta puolen päivän aikaan ostosten ja loppumatkan pienen tien jälkeen, jota tilalla työskentelevä tyttö pääsi hevosella autoa paljon nopeammin. Fincalla saimme kokeilla liaania, kuulimme jälleen kahvin valmistuksen salat, söimme hyvin ja osallistuimme piñatan hakkaamiseen. Lasten riemukkaiden kasvojen näkeminen oli päivän paras hetki. Pienet pojat ja tytöt yrittivät saada itseään suuremmalla kepillä rikki nuken, joka oli täynnä karkkia. Piñatan hajotessa syntyi suuri kilpajuoksu kuka ehtii kerätä maasta eniten karkkia ennen muita. Mekin pääsimme Reetan kanssa kokeilemaan nuken rikkomista, eikä se ollut niin helppoa, edes silmät avoinna. Kotimatkalla poikien kanssa lava-auton lavalla oli ollut yhteensä 16 henkeä, joten tunnelma oli tiivis. Me tytöt saimme istua herroiksi (tai prinsessoiksi) ilmastoidun auton sisällä väljästi. Léonissa pääsimme osaksi Reetan tunnetta siitä, että pelottaa niin paljon, että vain naurattaa. Lyhyen taksimatkamme saldo oli yksi äkkijarrutus ja toinen läheltä piti tilanne kuskin oikaistessa mutkassa vastaantulijoiden kaistan kautta puhumattakaan nopeusrajoituksista, mitä ilmeisesti hänen mielestään ei keskellä kaupunkia kaoottisen liikenteen seassa tarvitse noudattaa, riittää kun töötti on kunnossa. Onneksi olimme kuitenkin perillä nopeammin kuin koskaan, jos jotakin positiivista matkasta haluaa löytää.

Illalla pääsimme osaksi nicaragualaista uutta vuotta. Katu oli suljettu autoilta, kadunvarsilla oli pöytiä ja tuoleja, isolla soivia lattarirytmejä, paljon ruokaa ja juomaa. Olimme varustautuneet iltaan piña coladan, oluen, rommin, sikareiden, hedelmien, sipsien ja hienojen vaatteiden kera. Tämä osoittautui vallan erinomaiseksi suunnitelmaksi ja uusi vuosi oli yksi muistorikkaimmista. Harmi ettei Suomessa voi harjoittaa koko yön kestävää juhlaa yhdessä koko kotikadun väen kanssa. Kaikki tanssivat salsaa perheen pienimmistä vanhimpiin asti. Höpsähtänyt mummo, joka rokkasi yksin koko illan, taisi tosin olla kaikkien huvituksen kohteena.

Täällä on myös tapana ”polttaa” rakennettu ukko el viejo (vanhus) puolen yön aikaan. Se symboloi mennyttä vuotta, joka jätetään lopullisesti taakse. Meitä vähän pelottikin, sillä ukko oli täytetty pommeilla ja paukkui ja räiskyi joka suuntaan kapealla kadulla. Paikalliset heittivät palavan nuken raatoon vielä lisää raketteja ja paukkupommeja, joista osa räjähti jo heidän jaloissaan. Yksi miehistä tuli hoiperrellen ja korvaansa pidellen kauemmas. Kuten arvata saattaa, itsesuojeluvaisto ei toimi tässäkään: suojalaseista ei olla kuultu, puhumattakaan turvaväleistä raketteihin ja paukkuihin.

Aamulla saimme huomata pitävän paikkaansa, ettei rommista tule krapulaa, vaikka sitä menisikin useampi paukku. Paukkujen määrän voisi laskea lasissa olevista limoneista, joita tulee yksi/paukku. Tämä ei tietystikään toimi, jos lasi katoaa tai kaatuu kesken illan. Aamulla on siis turvallisinta muistella juoneensa vain tarpeeksi. :)

Kuten Reetalla, on myös minulla Nicaragua herättänyt ajatuksia meidän länsimaalaisten etuoikeutetusta asemasta ja olemme paljon parantaneetkin maailmaa juttelemalla matkamme aikana. Siitä sitten myöhemmin lisää, sillä jo pelkkä viime päivien kokemuksista kertominen vei hurjasti tilaa, vaikka luulin etten enää pitkästi osaa tarinoida opiskelutauon jälkeen.

Feliz año nuevo Finlandia!

Maria