Por el mar

Viime viikko meni enemmän tai vähemmän opintojuttuja selvitellessä, eikä meille vieläkään oikein ole selvää mitä syksy tuonee tullessaan. Ainoa opintojakso minkä ihan varmasti tulemme suorittamaan, on APS = Atencion Primaria de Salud, eli terveyskeskusjakso, joka alkaa viiden viikon päästä Sahsassa. Sahsa on pieni kylä viidakossa Atlantin puolella, matka sinne kestää 24 tuntia vuorten yli. Kuulemma mukaan pitää ottaa kumisaappaat, hyttysverkko ja -myrkkyä. Nettiä ei ole, eikä ehkä puhelinta, kännykkään saa verkon ilmeisesti kävelemällä kaksi kilometriä viereisen kukkulan huipulle. Menemme paikallisten kuudennen vuoden opiskelijoiden mukana, joten ei hätää. Sahsa-tietoa myöhemmin sitten lisää, sillä välin, googlettakaa :)

Viikonlopuksi menimme kaupungin kuumuutta pakoon rannalle. Las Peñitas ja Poneloya -nimiset rannat ovat vierekkäin noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Otimme taksin perjantai-iltana Jarin, Tuomaksen ja hostellin omistajan veljen Geovanin kanssa ja suuntasimme rannalle mahtavan ukkosmyrskyn saattelemana. Oli uskomattoman hienoa katsella illalla myrskyävälle merelle hostellin toisen kerroksen terassilta, jossa Geovani kertoi meille maansa historiasta ja nykypolitiikasta samalla kun nautimme paikallista olutta, Toñaa :) Ukkosmyrskyt täällä ovat voimakkaita, salamat valaisevat koko taivaan melkein yhtä mittaa.

Lauantaiaamuna auringonnousun jälkeen lähdimme veneretkelle Isla Juan Venado -luonnonsuojelualueelle. Saaren ja mantereen välissä menee joki, jota pitkin matkasimme. Opas kertoi mangrovepuista ja alueen eläimistä. Sanoi, että mangrovepuut ovat tehokkaimpia ilmanpuhdistajia? Nähtiin hämähäkki, joka ilmeisesti halvaannuttaa ihmisen muutamassa minuutissa. Se olikin aika pelottavan näköinen. Käärmeisiin ei onneksi törmätty, vaikka boakäärmeitä alueella asustelee. Krokotiilista nähtiin silmät kun se halusi piileskellä vedessä. Nähtiin myös paljon hienoja lintuja, ja rapuja. Saarella oli myös todella kaunis hiekkaranta, eikä yhtään ihmisiä...



Palasimme hostellille aamupäivällä, ja ryntäsimme heti uimaan. Melkein koko päivä menikin vedessä polskiessa, välillä toki syötiin kalaa tai muita mereneläviä. Aallot olivat melkeinpä vaarallisen voimakkaita, eikä kovin syvälle uskalla mennä. Jari otti ensimmäisen askeleensa surffimestariksi, ja vuokrasi bodyboardin, hengissä on yhä :) Saimme rannalle seuraksemme vielä kaksi hostellimme englantilaista, Karlin ja Chloen. Karl on oikeastaan Karl-Johan, sukunsa on Norjasta. Illalla käveltiin rantaa pitkin syömään, ja ravintolassa ruokaa odotellessamme Geovani yhtäkkiä meni uimaan ravintolan uima-altaaseen. Käänsin taustalla kuuluvia salsakappaleita englanniksi Karlin pyynnöstä, joka oli ihan vakuuttunut siitä, että jokaisessa salsassa mainitaan joko amor tai corazon. Siltä se kyllä vähän vaikutti... Keskustelimme myös siitä, miten salsa, cumbia ja merengue kuulostavat niin iloisilta, mutta lyriikat ovat lähes aina dramaattisia ja traagisia. Ehkä juuri sen ristiriidan takia tykkäänkin niistä niin paljon :) Karl alkoi laulamaan omia versioitaan salsakappaleista "six million Jews died" "I think I´m gonna stab myself" iloiseen sävyyn. Ilta meni korttia pelatessa ja rommia maistellessa. Otettiin hostellin baariin oma rommipullo mukaan, ja ostettiin sitten siihen jäät, limonit ja lantringit. Kuulemma kohtalaisen yleinen tapa.




Sunnuntaina jatkettiin uimista ja nautiskeltiin rannan rauhasta samalla pohtien maailman epätasa-arvoisuutta, sekä suurta ongelmaa: nouseeko ja laskeeko vuorovesi joka paikassa kahdesti vuorokaudessa?

aaaaww

Sairaalaelämää vol1

Uusi viikko ja uudet kujeet. Gynen kurssi alkoi onnellisesti maanantaina yhdellä synnnytyksellä. Alustavasti meidät oli maanantaina sijoitettu opiskelemaan kuudennnen vuoden kurssilaisten kanssa paikalliselle synnytysosastolle. Ensimmäisenä päivänä kävi kuitenkin ilmi, että paikalliset opiskelijat ovat käyneet jo kaksi erillistä gynen jaksoa aikaisempina vuosina. Toisena päivänä selvisi, että he eivät siitä huolimatta osaa asiaa välttämättä meitä enempää.

Ensimmäisen päivän jälkeen kävimme ostamassa espanjankieliset kirjat, joita kurssin aikana olisi ollut tarkoitus lueskella. Kuitenkin päädyttiin siihen, että on todennäköisesti on järkevämpää suorittaa alkukursseja yhdessä kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa. Käytännön jakson suorittaminenkaan ei mielestäni mitään rakettitiedettä olisi ollut, ongelma oli lähinnä kielen hallinnan kanssa.

Parin ekan päivän aikana on muutamia huomioita eroista tullut jo tehtyä. Ensinnäkään täällä pitää ostaa itse aika paljon enemmän välineitä. Esimerkiksi verenpainemittarit tulisi ilmeisesti olla omasta takaa.Vaatteet tulee olla myös omasta takaa mukaanlukien smurffipuvut ja lääkärintakit. Leikkaussaleissa yms. ei ole valmiita kertakäyttöpäähineitä, vaan niitä pitää ostaa itse. Hanskat tulevat kuitenkin sairaalan puolesta. Smurffipuvuissa täälläkin synnytyssaleissa liikuskellaan, joskin joillakin naislääkäreillä on käytössä juhlakengiltä näyttävät korkkkarit ajoittain jalokivillä koristeltuina. Näyttävät aika koomisilta sairaalavaatteisiin yhdistettynä

Synnytyksissä täällä on paikalla aina gynekologi ja lisäksi lastenlääkäri. Kätilön ammattikuntaa ei oikeastaan tunneta. Itse proseduuri ei tietenkään ihmeemmin suomalaisesta eroa.

Kaikilla osastolla ei ilmeisesti ole kanyyleita, vaan henkilökunta käyttää näiden sijasta pistämiseen tarkoitettuja neuloja, joiden läpi nakkelit yms. tiputetaan. Lisäksi brittiopiskelijat kertoivat, että verinäytteitä otettaessa täällä on käytössä tyhjiöputkia, mutta muovisia holsteri-osia (varmaan halvin osa kokonaisuudessa) ei ole, joten verta otettaessa tyhjiöputki avataan ja veri valutetaan suoraan neulasta putkeen. Keski- ja etelä-eurooppalaiseen tapaan verinäytteiden otto on monesti lääkärin hommaa, ja tähän erikoistunutta laboratoriohenkilökuntaa talosta ei ihmeemmin löydy.

Tänään olimme ensimmäistä kertaa kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa gynen luennoilla. Luennot olivat sinällään aktivoivampia kuin Suomessa, sillä opetus tapahtuu n. 20-30 ihmisen ryhmässä, ja keskustelua on kohtalaisesti. Luennon lopuksi opiskelijat saivat esittää kysymyksiä. Eräs opiskelija kysyi, voiko tulla raskaaksi, jos ns. vetäytyy ennen huippuhetkeä. Toinen kysymys kosti itsetyydyksen vaaroja, ja esim voiko siemenneste loppua tämän seurauksena. Näitä kysymyksiä esittävät siis kolmannen vuoden lääketieteen opiskelijat maassa, jossa keskimääräinen synnytysikä on alle 20 vuotta.

-smade

Hammaslääkärissä

Tänään olin ekaa päivää sairaalan hamppilääkärissä. Työhuoneita oli yksi, jossa oli kolme potilastuolia vierekkäin. Siellä ihmettelin, miten kolme hammaslääkäriä ja yksi paikallinen opiskelija työskentelivät. Avustin amalgaamin sekoituksessa ja jopa täppäsin ensimmäisen amalgaamipaikkani ikinä oikealle ihmiselle. :) Vähän jänskätti, mutta hyvin kuulema meni.

Amalgaamia siis käytetään, koska muoviin ei ole varaa. Myöskään ei ole varaa hoitajiin, joten hammaslääkärit hoitavat instrumentit ja muut hoitajan hommat. Kun potilaan suu täyttyy vedellä, potilas sylkäisee maassa olevaan roskasankoon. Koska taloudellinen tilanne on erittäin huono, potilaat tuovat omat amalgaamansa ja jopa poranteränsä vastaanotolle. Köyhillä on usein varaa vain yhteen poranterään, jolla koko kaviteetti pitää muotoilla.

Kieli tuotti vähän vaikeuksia, varsinkin hammaslääkärisanasto mutta oppiihan sitä. Työtahti oli aika verkkainen, joskin kaviteetit hurhautelthiin aika vauhila. Sen verran hygieenisiä ollaan että hanskat vaihdetaan joka potilaan välein.

Yksi hammaslääkäreistä kertoi, kuinka ilmeisesti eräs kanadalainen hammaslääkäri oli saanut potilaaltaan tetanustartunnan. Onneksi tehosterokote on otettu ja varovaisiahan ollaan muutenkin. Sama hammaslääkäri kertoi myös, että oli vasta katsonut sellaisen elokuvan kuin Tali-Ihantala ja tiesi siis Suomen historiastakin.

Tarkoitus on lähinnä tarkkailla ja avustaa seuraavat päivät.

Jaiba

Etsittyämme löytämättä lounaspaikkaa palasimme surkeina auringonpistäminä hostelliin, jossa sirkustaiteilijat tarjosivat meille mereneläväkeittoa, saimme taskuravun.

Kontrastikuva 2

Päivitystä...

Kuten edelläolevista voi lukua viime viikon loppuosa kului kaikenlaaisen tekemisen merkeissä. Torstaina ennen edellämainittuja La Griteria Chiquitaa ja Mirafloresin reissua meillä oli hostellissa illanistujaiset vaihto-opiskelijoiden kesken. Lohikeittoa oli tarkoitus alunperin tarjoilla, mutta koska lohta ei supermercadosta löytynyt ja laiskuus iski, päädyimme tarjoamaan salmiakkikossua ja erilaisia makeisia jälkiruuaksi. Ilmeet kuvattiin, tottakai.

Ennen ruokailua talomme ohi kulki paikallisten ala/yläastelaisten kulkue, joka juhlisti seuraavana päivänä juhlittavaa La griteria chiquitaa. Oppilaat kiersivät ympäri kaupungia soittaen eri kappaleita. Meidän kohdalla kuultiin mm. Sound of silenceä. Ei voi kuin ihmetellä miten lapset jaksavat kiertää useita kilometrejä kaupungin läpi tässä helteessä ja paukutella rumpuja käsittämättömällä tahdilla.

Perjantaina eksyin tosiaan vaihtovastaavien tyttärien ja jonkin muun epämääräisen porukan kanssa paikallispaariin juomaan rommikolaa. Huomasin yhtäkkiä istuvani pöydässä, jossa en tunne ketään, ja jossa kaikki puhuvat kieltä jota en osaa. Rommin kieli tuntuu kuitenkin olevan kansainvälinen. Pienen hätkähdyttävän hetken aiheutti eräs Nicaragualainen opiskelija, joka heitti selvällä suomen kielellä "pohjan poika". Sanoi serkkunsa opiskelevan lääketiedettä Suomessa. Kotiin tullessani herätin ilmeisesti koko hostellin, koska jouduin koputtelemaan vartin ajan. Ovimiehemme nukkui humalaansa pois.

Paikalliset pöytätavat eroavat suuresti meidän vastaavista. Täällä on tavallista tilata kokonainen rommipullo porukoilla lantrinkeineen pöytään. Lasku maksetaan sitten lopuksi yhdessä. Illan hinnaksi tuli noin 4€/nokka.

Eilen päästiin rannallekin käymään kielikurssin opettajien kanssa. Meren aallot olivat valvavia, ja uiminen koostui lähinnä aaltojen kanssa painimisesta. Surffatakin rannalla pystyy, ja joku kerta palaamme sinne varmasti tämän merkeissä.

Gynen kurssi olisi tarkoitus aloittaa espanjaksi ensi viikolla. Koska kielitaito on vielä aika jäissä, näen jo mielessäni ne hetket joina ei ymmärrä. Hirveästi esitietoja kurssin sisällöstä ei ole käytetttävissä. Aihepiiristä olemme sen verran kuulleet että täällä yli 50% ensisynnyttäjistä on alle 20 vuotiaita. Aborttihan maassa on ollut kiellettynä totaalisesti parin viime vuoden ajan mukaan lukien terveydellisestä syistä tehdyt abortit. Tästä tn. saadaan mielenkiintoista keskustelua aikaan.
- smade

Kontrastia vol 1.

Matkan tehtävä ystävämme mukaan:

"






























"

¿¡Quién causa tanta alegría?!

- ¡La Asunción de María!

Yllä viime perjantain yleisin vuoropuhelu Leónissa: Kuka saa aikaan noin paljon iloa?? Neitsyt Mariapa tietenkin, tai tarkemmin Neitsyt Marian ylösnousemus. 14.8. juhlitaan Leónissa Gritería Chiquitaa. Koko kaupunki kokoontui kuudelta keskusaukiolle, jossa piispa kuulutti Griterían alkaneeksi. Sen jälkeen alkoi kilpajuoksu. Ihmiset juoksivat ympäriinsä hullun lailla muovipussit tai reput kädessä. Osuessaan avonaisen oven kohdalle, jossa kalterien takaa pilkisti Virgenin näköispatsas mielikuvituksellisesti koristellulla jalustalla, innokas Leónilainen huusi: ¿Quién causa tanta alegría?, johon talon asukas vastasi "La asunción de María" ja ojensi karkkia, suolaa, rannekorun, kakkua, limsaa tai muita lahjuksia. Juoksija huusi kiitokseksi vielä "¡Que viva la Virgen!", ja jatkoi matkaa seuraavalle talolle. Ympäri katuja juostiin muutaman tunnin ajan.



Mekin olimme toki mukana Cáceresin perheen kanssa. Perheen äiti on siis vaihtovastaavamme Mercedes. Oli hauskaa seurata miten innokkaasti kaikki osallistuivat karkinkeruuseen, meidän mukana olleesta perheestä varmaan isä oli melkein innokkain :D Jalat puutuneina ja kassit täynnä herkkuja sitten palattiin Cáceresien talolle, joka on ihan parin talon päässä meidän hostellista. Siellä syötiin, juotiin rommia (Flor de Caña, paikallista herkkua) ja pojatkin sai jakaa karkkia ovelta innokkaille huutajille :D Sitten kannettiin keinutuolit ulos, jossa koko kadun väki istuskeli oviaukkojen edessä kadulla yömyöhään... Jari lähti baarireissulle, josta sitten toisessa tarinassa lisää...
























Lapset tietenkin paukutteli pommeja ihan holtittomasti, pienimmät oli juuri oppineet ilmeisesti kävelemään. Mulla vähän pelotti. Joka vuosi ihmisiä kuulemma palaa aika paljon. Ja niitä pommeja riitti! Englantilaiset ystävämme täällä ovat vakaasti sitä mieltä, että kaikki terveydenhuollon budjettiongelmat saataisiin ratkaistua käyttämällä ilotulitteisiin menevät rahat paremmin... :)

Tarina tämän Gritería Chiquitan eli pikku-griterían taustalla on seuraava: 62 vuotta sitten 1947 elokuussa viereinen tulivuori Cerro Negro alkoi purkautua. Koko Leónin alue peittyi paksuun tuhkaverhoon, ja tulivuoren viereiset kylät evakuoitiin laavan alta. Leónilaiset kerääntyivät rukoilemaan Virgen Maríaa, ja Cerro Negro hiljeni. Siitä lähtien elokuun 14. on juhlittu Gritería Chiquitaa kiitollisuuden osoittamiseksi. Samalla juhlitaan Virgenin ylösnousemusta. Joulukuun Gritería on sitten toinen juttu, siitä lisää silloin.

Fiesta oli mukava, koko kaupunki vietti illan ulkona. Taskuvarkaillakin oli toki hauskaa, Cáceresin isän lompakko on kuulemma varastettu melkein joka vuosi kun hän on niin tohkeissaan karkista unohtanut lompakkonsa takataskuun :D Me selvisimme ilman tappioita. Illan aikana Mercedes kyseli olemmeko kaikki sinkkuja, ja ilmoitti, ettei yksikään hänen lapsistaan ole vieläkään kihloissa (kolme tytärtä ja yksi poika, 22-27v). Jarilla on siis kovat paineet :D Mercedes ja miehensä innostuivat ihan mahottomasti kun kuulivat että äitini tulee kylään; aikoivat hommata minibussin, jolla hakevat äidin kentältä ja kuskaavat ympäri Nicaa :D Muutama tunti nukuttiin ennen lauantain seikkailuja, joista Tuomas kirjoittaa enemmän... Kukaan ei ole vielä tullut kunnolla sairaaksi, que raro! Ja tänään minäkin aloitin espanjan opinnot :)

Miraflòr

Lauantaina käytiin Miraflòrin kansallispuistossa lähellä Esteliä, jonne on kolmen tunnin bussimatka koilliseen Leònista. Miraflòr on hieman yli kilometrin korkeudessa, mistä meidän pieni pääkipumme luultavasti johtui. Aamulla siis herättiin ennen kuutta, koska yliopiston bussin piti tulla kuudelta. Bussi tuli kahdeksalta. Perintheistä.



Mukana oli siis parikymmentä paikallista opiskelijaa, joitten vaatetus kyllä herätti ihmetystä. Yhelä vaimola oli korkkarit ja se jäiki alotuspaikkaan koska ei pystyny käveleen niitten kanssa. Muilaki oli semmosia kaupunkikenkiä, farkut yms. Kaupunkilaiset maalla. :) Meilä oli senthään koreteksikengät, jokka oli tarpheen. Reitti oli kivikkonen ja paluumatkasta sato ja oli mutasta.



Käveltiin siis kansallispuistossa, otettiin kuvia ja ihailtiin maisemia. Joku apinaki sielä mettässä tais ärähellä.Tunnin kävelymatka oli vesiputouksille, jossa uitiin ja levättiin. Fiinit puthoukset. Sieltä sitte takas ja bu ssila Estelin kautta Leoniin. Vähän häthäinen reisu mutta tulipa tehtyä. Mennään ehkä myöhemmin uuestaan omatoimisesti.

Paluumatkasta oli yllättäen kylmä, koska istuttiin paikalla jossa ei ollut ikkunaa. Tuuleskeli hieman ja ittelä oli vähän vilustunu olo. Nyt on jo parempi. Perille tultiin pimeällä.

Tällä viikola on luvassa espanjan opiskelua, rantalomailua ja jotaki muita aktiviteetteja.

No entiendo

Kielitaidottomuuen vuoksi täällä tulee helposti eteen hauskoja tapahtumia ja outoja väärinkäsityksiä. Ensimmäisen kerran törmäsin asiaan ollessani ostoksilla paikallisessa supermercadossa. Paikallsella snacksihyllyllä seilatessani otin sattumalta käteeni pussillisen Chickarronesia aavistamatta pussin outoa sisältöä

Kyseessä on käsittääkseni jonkinlainen latinalaisessa amerikassa tunnetusta pikku hiukopalasta, joka koostuu ilmeisesti friteeratusta siannahasta. Maistuvatkin kyllä lähinnä porsaanläskiltä... Kuultuani sisällöstä en ole pystynyt pussiin koskemaan...

Myös muutamien sanojen kanssa saa olla varovainen. Sana año(vuosi) kääntyy suomalaisessa suussa helposti muotoon ano(alapääjuttuja). Tengo 22 años (kirjaimellisesti käännettynä minulla on 22 vuotta) saa helposti hieman epäilyttävältä kuulostavan muodon

Eilen pidetttiin pienet juhlat hostellissa muiden lääkisopiskelijoiden kanssa. Hostellissa on meidän kanssamme siis kolme brittiopiskelijaa. Lisäksi sairaalassa on töissä kolme españalaista opiskelijaa ja yksi saksalainen opiskelija... Eräs Nicaragualainen kirurgi oli hyvin ihmeissään, saksalaiset ja britit voivat olla niinkin hyviä ystäviä (onhan toisesta maailmansodasta kuitenkin vasta alle sata vuotta)

Salmiakkikossu meni hyvin kaupaksi ja turkinpippuritkin maistuivat.

Nyt lähdemme vaihtovastaavan kotiin viettämään paikallista juhlapäivää La griteria chicquitaa. Kirjoitamme viikonloppuna juhlasta lisää...

- smade

¡Qué calor!

Viidettä päivää Leónissa, ja helteeseen ei vain totu… Sadekausikin näyttää uhkaavan surkealta; kolmeen päivään ei ole taivaalta tullut pisaraakaan. Vaihtovastaavamme Mercedes ja hostellin omistaja eräänä päivänä pohdiskelivat, että tänä vuonna ei valitettavasti taida tulla edes hurrikaaneja, niinkuin silloin pari vuotta sitten kun täällä oli vaihto-opiskelijoita ja hurrikaani pyyhkäisi talon yli vieden puita mukanaan. Talonväki oli viettänyt pari päivää saarroksissa ilman vettä ja sähköä. On se harmi ettei tänä vuonna :D! Asumme siis tyypillisessä Casa Colonial –talossa, josta kuvia tulossa. Noissa taloissa on siis korkeat aulat, sisäpiha jossa puutarha, ja sen ympärillä makuuhuoneita. Perällä on keittiö ja meillä vielä takapiha, jossa kasvaa muun muassa avokadopuu (kaikki kypsät avokadot kuulemma vain oli tippuneet naapurin puolelle :( ). Sisäpihalla on tulossa mangoja. Täällä asustaa meidän lisäksi vain kolme englantilaista (sattuvat olemaan Tuomaan lempijalkapallojoukkueen kotikaupungista), jotka on myös lääkisopiskelijoita ja harjottelussa sairaalassa. Välillä käy sitten satunnaisia matkailijoita, taitaa kolme huonetta olla vapaana. Omistajarouva poikineen viettää täällä paljon aikaa, ja päivisin talosta pitää huolta taloudenhoitaja. Ulko-ovi on toki myös rautaportilla suojattu, joten turvassa ollaan :) Söpöjä liskoja täällä on paljon, mutta kaikenlaisia hyönteisiä ollaan nähty tosi vähän. Yksi englantilainen vannoi nähneensä karmean käärmeen kampusalueella jalkapallokenttien läpi menevällä oikopolulla, oli livahtanut kivilaattojen alta. Semmoinen myrkyllisen korallikäärmeen näköinen... Hotellin poika sano kuitenkin että “no se preocupen, en el centro no hay culebras... ¡Y si hay, son chiquitas!” Eli täällä keskustassa ei ole käärmeitä, tai jos onkin niin ne on vain pieniä :D Ja kuulemma kampuksellakaan ne eivät mene taloon sisälle... Jesh. Ehkäpä vielä tämän matkan aikana kohtaan pahimman pelkoni...

Leónin kaupunki on kuuma, kuuma sauna. Ainoa viileä paikka löytyy supermercadosta jossa on koneellinen ilmastointi. Rannalle ei ole voinut kuvitellakaan lähtevänsä, koska se vaatisi ensin kävelyn bussipysäkille paahteessa, sitten bussimatkan, ja sitten rannallakin vielä paistaisi aurinko! Siestat venyvät aika pitkiksi ja vesitonkkia saa raahata kaupasta... ¿Ehkä tähän joskus tottuu pohjosen tyttökin? Vielä ei oikein jaksa tehdä mitään, mutta onneksi ei ole tarvinnutkaan. Tänään sentään etsin pyykinpesupaikan ja saatiin puhtaita vaatteita :) Pesulareissulla löysin myös vihdoin kirjakaupan, ja ostin ensimmäiset runokirjat, Nicaraguassa kun ollaan. Täällä jokainen on runoilija, kunnes toisin todistetaan, joten täytynee meidänkin jossain vaiheessa kokeilla... Eilen vierailtiin kansan rakastetuimman runoilijan, eli Leónin oman pojan Ruben Daríon kodissa. Rubenin jälkeen siellä oli asunut eräs toinen runoilija, joka oli tuolla asuessaan valitettavasti tullut hulluksi, ja oma isänsä oli sitten lukinnut hänet kaltereilla yhteen huoneeseen. Kalterit olivat yhä paikallaan. Raskasta on runoilijan elämä.

Ensi viikko on vielä aikaa lepäillä ja totutella helteeseen, sitten alkaa tositoimet eli gynekologian kurssi! Kurssit järjestetään vuoden aikana kuudesti, ja näitä varten vuosikurssi on jaettu noin kahdenkymmenen hengen pienryhmiin. Siis ajatelkaa Suomen opiskelijat, gynen kurssi ihan kokonaan pienryhmäopetuksena :) Sen jälkeen jatketaan saman ryhmän kanssa paikalliselle tk-jaksolle (APS = Atención Primaria de Salud). Saadaan valita lähdetäänkö noin sadan kilometrin päähän Leónista, vai valitaanko extreme-vaihtoehto eli Atlantin puoleinen rannikko... Ehdotuksia :D?

Kuulemisiin taas, nauttikaa Suomen viileydestä :)!

P.S. Taustalla huutaa telenovela ja kadulta kuuluu ampumista, dramaattista ;)

P.P.S. Selittäisikö joku, miksi ilma on heilutettuna viileämpää? Ilman tuulettimia en voisi elää. Lisäksi kaivattaisiin vinkkejä, miten selittää espanjaksi, ketä muumit ovat.

Kuvia ekoilta päiviltä

http://picasaweb.google.fi/smadetus/NicaraguaEkatPaivat

Campus Mèdico

Eilen juhlittiin minun neljännesvuosisatasynttäreitä. Eilen saivat myös Jari ja K-M omat rinkkansa mutta minun oli edelleen hukassa. Käytiin tutustumassa myös campus medicoon ja juteltiin opintosuunnitelmista. Jari ja K-M käyvät gynen kurssin ja mie hengailen parin hollantilaisen kans legohommissa ja ehkä käyn jonkun ravintokurssin. Minut ilmotettiin vissiin myös koulun jalkapallotiimiin mikä on jättekiva. :) Näyttivät ihan pikkupojilta ku seurattiin reenejä.

Jotta jollaki laila pärjäis yliopistolla niin häätyy käyä oma-alotteisesti kahen viikon kielikurssi, joka alko tänään. Neljä tuntia per aamupäivä opiskellaan. Me ollaan Jarin kanssa kahestaaan kurssilla koska eräs osaa jo niin hyvin espanjaa. Yksityisopetusta, mikä on aika rankkaa mutta oppiipa kuiten.

Loppuviikoksi on kaikennäköstä ohjelmaa josta myöhemmin lisää.

Kovin saunalta tuntunu taas tämä päivä mutta està bien. Jetlaaki alkaa helpottaan. Niin ja sainhan mie sen rinkanki viimein. :)

p.s. kiitti eloso lahjoista. :)

León

Terhveiset Nicaraguasta. Viimein ollaan perillä mutta aikamoinen matka oli ei voi muuta sanoa. Rinkkoja tosiaan yritetään soitella Managuan lentokentältä. Katotaan miten käy. Matkat meni muuten ihan hyvin mutta viimisellä lennolla oli semmosia ilmakuoppia, että hyvä että selvittiin. Ainaki itteä pelotti mutta varmaan se oli ¨vain¨ keskiverto turbulenssia.

Managuan kentälä oli vastassa neljä opiskelijapoikaa Leonista jotka otti meät hyvin vastaan ja taksilla siirryttiin Leoniin. Autokyyti oli tietenki vauhikasta paikalliseen tapaan. Itte oli niin horkassa ja väsyksissä että ihan unelta tuntu koko matka. 1,5 tuntia tais kestää. Viimein päästiin hostelliin ja nukkumaan.

Pirun kuumaa on ei voi muuta sanoa. Aivan ko jälkihiki ois koko ajan päälä niinko Suomessa jäkisreenien jälkeen. :) Kai sitä tottuu. Kuulemisiin taas.

Kirjoitan tätä lentsikassa matkan viimeisellä lentoetapilla Amerikan ihmemaasta Nicaraguan pääkaupunkiin Managuaan. Matka meni hyvin... Tai sitten ei. Kaksi vuorokautta kohta takana Sieppijärveltä lähdettyä, aika pätkittäisillä unilla. Väsymyksen määrää voitte siis arvioida :) Arlandan kenttää voi kyllä suositella lentokentillä nukkujille (sleepinginairports.net), 4- ja 5-terminaalien välistä löytyy ihania isoja sohvia. Bonuksena ainakin naisten vessassa rauhoittava musiikki & luontoaiheisia seinämaalauksia, puhdastakin oli. Amsterdamiin laskeutuessa kiinnittyi huomio tietenkin runsaan tuulimyllyväestön lisäksi tarkalleen viipaloituihin peltoihin, jotka ulottuivat ihan merenrantaan asti. Aika lähellä uppoamista näyttäisi olevan Alankomaiden alangot ilmasta käsin katsoen.

Amsterdam-Atlanta -välillä, jossain keskellä Atlanttia, iski aivan kamala mahakipukohtaus ja olin jo ihan satavarma että päivystysoperaatioon joudun. Mietin vain tuskissani, riittääkö matkavakuutuksen katto laparotomiaan USA:ssa vai pitääkö mennä naapuriin :D Erotusdiagnoosivaihtoehtoja oli useita. Pahin kipu ikinä se kyllä oli. Yritin palpoida vatsaani ja paikallistaa kipukohtaa ja tehdä kaikkia testejä mutta eihän siitä tietenkään mitään tullut. Defanttiseksi itseni totesin. Lenntoemäntä tarjosi kipulääkettä ja jostain kumman syystä gingeralea (USA:n äitien Jaffa oksennustautisille lapsille?). En sitten uskaltanut sitä kuitenkaan kokeilla. Ihmelääke Litalgin pelasti eksploratiiviselta laparotomialta tällä kertaa.

USA:n unelmamaahan saapuessa lennettiin tyypillisten suburbien yli, ihan niinkuin Täydellisissä vaimoissa. Kyseinen maa alkoi ahistaa oikeastaan heti sinne saapuessa. Vaikka oltiin transitissa niin jatkolennolle selviytymiseen vaadittiin kolme turvatarkastusta ja kolme kertaa tullimiesten mielistelyä. Kaikkiin oli toki satojen ihmisten jonot. Lisäksi vaikka ei ollut aikomusta maahan jäädä piti aiemmin hankittujen ESTA-matkustuslupien lisäksi täyttää maahantulo- ja maastamenolappuja ja antaa sormenjäljet ja kuvat silmistä. Näiden tarkastamisen yhteydessä tullimies yhtäkkiä tuimasti kysyi Tuomakselta "Do you have a problem??". "No, no..." Kai se vain sitten oli niin pensiän näköinen. Meillä oli onneksi vaihtoaikaa neljä tuntia, ja ehdittiin käydä syömässäkin. 2-3 tuntia voisi jo tehdä tiukkaa. En tiedä mistä USA:n lentokenttien henkilökunta haalitaan, mutta pääsyvaatimuksena täytyy kyllä olla yleinen penseys :D

Valtavan suklaakakun jälkeen oli parempi mieli ja pääsimme koneeseen... jossa sitten avuttomina seurasimme ikkunasta kun rinkkojamme kuskattiin poispäin koneesta. Kuten Jari jo osuvasti kommentoi, niin siinä vaiheessa jo hieman hajotti. Onneksi tuli kamala ja pitkäkestoinen turbulenssi, joka sitten palautti suhteellisuudentajun. Koneen siivetkin näyttivät siinä ryminässä jotenkin peltisiltä ja ohuilta... Ihan sama tavaroille kunhan selvitään hengissä perille. Nyt on jo rauhallista, katsellaan ihan käsittämättömän kaunista merta, jota täplittää siellä täällä pieniä saaria ja kumpupilviä. Aurinko on laskemassa ja heijastuu merestä kuin peilikirkkaasta jäästä. Kaikki hyvin siis täällä, pari tuntia matkaa jäljellä.

Kentät vaihtuu isompiin

by smade

Jäi sitten matkatavarat Atlantan lentokentälle koneen viereen... saatiin ikkunasta seurata kun äijät ei heittänyt niitä kyytiin, kun ei muka lapussa oikeaa kohdetta lukenut... varmistettiin kentällä kolme kertaa, että siirtyvät damin koneesta meidän koneeseen ... yksin nainen totesi että "don´t tell me how to do my job". Koneessa sanoivat että eivät voi tehdä mitään... voi v☻☻☻n s☻☻☻☻☻☻n emäp☻☻☻☻eh☻☻☻☻tti. nyt sitten ilman vaihtovaatteita x päiväää, mukana vain kukkaro, passi, espanjankirjaat, kahdet likaiset sukat, yksi puhdas paita. Hygeniakamppeista vain hammasharja ja tahnaa... extremeä... ehkä tästä eteenpäin päästään... Tällä hetkellä surffailen managuan koneesta... parin tunnin päästä ollaan nicaraguassa. Hyvävointisia ja väleissä ainakin vielä...

Matkalla

Ya vamos!?

Täällä sitä ollaan Sieppijärvellä miettimässä, mihin sitä oikein on ryhdytty. Viime päivät ovat olleet pakkaushärdelliä ja kesä- ja heinäkuut menivät töissä. Hirveästi ei siis ole ajatukset olleet vielä Nicaraguassa. Nyt se alkaa iskeä. Pikkasen jännittää ja kaikki on vielä aika epäselvää. Selvää on se, että auringon mukana lennetään samaa tahtia.

Tarkoitus on siis opiskella elämää Leonissa, Nicaraguassa. Vuoden vaihteessa sitten kierrellään Latinalaista Amerikkaa kuten El Che ja palataan keväällä viisaampina Suomeen.

Onneksi matkakumppaneina on kaksi melkein valmista lääkäriä, joten huoletta voi olla. Useampi viikko tuli kuitenkin mietittyä, että tohtiiko lähteä. Onneksi valitsin näin. Halusin lähteä nyt, koska myöhemmin ei välttämättä enää tulisi lähdettyä.

Nopeaa on opiskeluaika mennyt enkä vielä halunnut valmistua. Harmitti jättää kaikki opiskelutoverit, ystävät ja läheiset, mutta takasinkin tullaan ja uudestaan nähdään. Älkää huolestuko. Saa myös tulla käymään kylässä, jos mieli tekee.

Espanjan kieli ja Latinalainen Amerikka kiinnostavat kovasti, joten odotan mielenkiinnolla uusia kokemuksia, joita jaan myös teille kaikille. Ahorita vamos! Ei sole poka mikhään.

Tuomas ´tsemi´ Kemi

Panik Panik

Viime yön päivystin Raahessa paniikinomaisissa tunnelmissa. Aamulla heräsin Sieppijärvellä viimeiseen päivään Suomessa vähään aikaan. Lähtöä alettiin suunnitella jo tammikuussa, heti kevätlukukauden (ja kouluahdistuksen?) alettua. Lentoliput Arlanda-Managua ja Quito-Arlanda varattiin kesäkuussa vaihtopaikan varmistuttua. Vieläkään en silti ole ehtinyt oikein kunnolla tajuta lähteväni huomenna. Minkähänlainen maa Nicaragua on? Minkälaisia ihmiset siellä ovat? Ja sairaala- ja yliopistomaailma... Viihdynköhän siellä yhtä hyvin kuin Perussa? Kauhunsekaisella innolla odotan, täytyy myöntää.

Työt Raahessa loppuivat perjantaina ja vieläkin aamuisin luulen herääväni töihin. Etukäteen pelkäsin ensimmäistä kesää sairaalalääkärinä aivan kamalasti, enemmän kuin nyt lähtöä. En voi käsittää ollenkaan miten hyvin kaikki meni, ja kuinka älyttömän nopeasti kesä sujahti ohi. Kiitos työkavereiden ja naapureiden jopa Raahessa oli siedettävää. Ehkä vähän herätettiin ihmetystä joogaamalla takapihalla. Kotona ehdin olla vain hetken, ja talo jäi remonttimiesten haltuun... Onneksi saan yhdeksän kuukauden päästä palata samaan kotiin. (Läksiäisten unohtumattomuudesta huolimatta).

En oikein vielä tiedä mitä Nicaraguassa on tarkoitus tehdä, mutta tarkoitustamme kohti ollaan menossa (ainakin oraakkelikortti näin väitti :D). Vaihto-opiskelijoiksi UNAN-Leóniin on paikat meille kuitenkin sovittu, asunto ja kyytikin Managuasta jo hommattu valmiiksi. Matkakin kestää Sieppijärveltä vain vajaat kaksi vuorokautta, joten kohtalaisen helpolla päästään. Ehkä. Varauksella tulee toki aina suhtautua Latinalaisen Amerikan asioiden sujuvuuteen. Seuratkaa matkaamme yhdeksän kuukauden ajan blogista, ihmetelkää ja kommentoikaa, kertokaa myös omia kuulumisianne ettei kuolla ikävään. Vapuksi sitten palaamme muuttolintujen mukana. ¡ Ya vamos! Lähtöfiiliksiä: http://www.youtube.com/watch?v=iZDMN0y-hX8

Chant down Babylon

by

Paljon on virrannut vettä Oulunjoessa sen jälkeen, kun 15.8.2005 pyöräilin ensimmäista kertaa Merikosken siltojen yli. Tänä kohtalaisen viileänä maanantaina olin herännyt ensimmäiseen omaan aamuuni Oulun kaupungissa. Rinnallani pyöräili sattumalta tapaamani kohtalotoverini, josta tuli jälkeenpäin yksi tärkeimmistä ihmistä elämäni seuraavan neljän vuoden aikana.

Tuona aamuna toistasataa muuta enemmän tai vähemmän innokasta, nuorta tai nuorehkoa uutta opiskelijaa aloitti päivänsä lääketieteellisen tiedekunnan auditoriossa. Ilmapiirissä oli innokkuuden ja pitkäaikaisen odottamisen vapautumisen tunnetta. Moni oli odottanut tämän ensimmäisen koulupäivän alkua kuukausia, toiset jo vuosia. Kovin usea tuskin vielä tiesi mihin oikeastaan oli edes ryhtymässä.

Tuosta elokuisesta päivästä alkaa nyt olla hiljalleen neljä vuotta. Paljon on tänä aikana. Asioita on (ehkäkait?) opittu, uusia ihmissuhteita luotu ja tarinoita eletty. Aikoinaan jo lukion aloittaessani olin naiviuttani innoissani opiskeluympäristön muutoksesta:. vihdoinkin paikka, jossa asiat keskittyisivät muun kuin juhlimisen ja ryyppämisen ympärille Petyttyäni katkerasti uskoin vahvasti lääkiksen muuttavan tämän asian. Nyt kuitenkin viimeistä neljää vuotta muistellessa on hienoa huomata, kuinka ihanan väärässä sitä tulikaan oltua.

Edelliset neljä vuotta ovat kuluneet ehkä liiankin nopeasti. Ne päivät, jona istuin tiedekunnan aulassa ensimmäisenä päivänä pienryhmäläisteni kanssa, tai moikkailin irkissä vielä puolituntemattomien kurssilaisten kanssa, eivät tunnu kovin kaukaisilta verrattuna nykyhetkeen, jona saatan istua päivystämässä samojen ihmisten kanssa.

Vaikka aika on täyttänyt paljon, jotakin vielä puuttuu. Ensimmäisen kerran havahduin tähän viime syksynä tiskatessani Nuottasaaren asunnollani. Hajosin totaalisesti katsoessani sotkuista kämppääni ja loskaista ulkoilmaa. Seuraavana aamuna soitin vuokratoimistoon uuden asunnon perään. Joulukuun aikoihin kävi selväksi, että pelkkä muutto sairaalanrinteelle ei riittäisi. Valo alkoi loistaa kuitenkin ikkunasta jo kevään ensimmäisenä päivänä, jona kuulin ystävieni suunnitelmista. Nyt puoli vuotta tämän jälkeen olen pakkaamassa laukkuani Leoniin, Nicaraguaan; pääsen vuodeksi pois babylonin kahleista.

Sayonara biatches

- Jari ´smade´ Kankaanpää